Bashoo: Alati matkalla (suom. Kai Nieminen)

MATSUO Bashoo on varmaankin Japanin Edo-kauden (1600–1868) tunnetuin runoilija. Viime vuonna julkaistu kirja Alati matkalla ( Basam Books, 2012) sisältää pääosan Bashoon elämäntyöstä Kai Niemisen hienoina suomennoksina.

Suunnittelin etukäteen aloittavani tämän blogitekstin jollakin Bashoon (s. 1644) runolla, jonka hän olisi kirjoittanut 52-vuotiaana eli samanikäisenä kuin minä olen nyt. Suunnitelma ei toteutunut, sillä runoilija otti ja kuoli 51-vuotiaana marraskuussa 1694.

Tavallaan Bashoon kuolinrunona pidetään hokkua, jonka hän saneli oppilaalleen Donshoolle neljä päivää ennen kuolemaansa. Kyseessä on runoilijan viimeinen hokku, vaikka hän tiettävästi sen jälkeen vielä sanelikin korjauksia joihinkin aiempiin.

tabi ni yande
yume ha kareno wo
kake meguru

sairaana kesken matkan –
uneni kirmailevat
kuihtuneilla kedoilla

Kai Nieminen on tehnyt mittavan työn japanilaisen proosan ja runouden suomentajana. Bashoon teoksia hän on aiemmin kääntänyt kaksi kokoelmaa: Kapea tie pohjoiseen ja muita matkakertomuksia (Tammi, 1981) ja Harhojen maja: Kokoelma proosaa ja runoa (Tammi, 1984).

Yli nelisatasivuinen kokoomateos Alati matkalla sisältää aiemmin julkaistujen (ja tarkistettujen) käännösten lisäksi muun muassa kaksi ketjurunoa joiden kirjoittamiseen Bashoo osallistui sekä valikoiman Bashoon hokkuja kultakin runoilijan aktiiviselta ikävuodelta. Runovalikoima alkaa vuodesta 1662, jolloin Bashoo oli 19-vuotias, ja se päättyy kuolinvuoteen 1694.

Kaikki tässä blogitekstissä olevat runojen suomennokset ovat Kai Niemisen käsialaa.

MATSUO Bashoo julkaisi elämänsä aikana parikymmentä teosta. Osa niistä oli runokokoelmia, osa runoa ja proosaa sisältäviä matkakertomuksia. Bashoota pidetään yhtenä haiku-runouden perustajina, vaikka itse asiassa edes sanaa haiku ei hänen elinaikanaan ollut olemassa.

Se mikä nykyisin tunnetaan haikuna oli Bashoon aikana hokku, ketjurunon ensimmäinen säkeistö. Rakenteeltaan se vastasi haikua, eli siinä oli kolmessa säkeessä 5, 7 ja 5 onia, suomen kielen tavua hieman lyhyempää äänneyksikköä.

Ketjurunon sävyn, ajan ja paikan asettava ensimmäinen säkeistö oli kunniapaikalla, josta se vähitellen itsenäistyi omaksi runouden lajikseen. Nimityksen haiku otti lopulta käyttöön runoilija Masaoka Shiki 1800-luvulla.

Runsaan kolmenkymmenen runoilijavuotensa aikana Bashoo kehitti ja opetti runoutta. Hän oli myös suosittu osanottaja runoilijoiden harrastamissa ketjurunojen laadintailloissa eri puolilla Japania.

Bashoon tunnetuin runo on zeniläistä ajatelmaa muistuttava keväinen havainto. Bashoo laati sen 43-vuotiaana vuonna 1686.

furuike ya
kawazu tobikomu
mizu no oto

vanha lampi!
sammakon sukeltaessa
veden ääni

Bashoo teki näkemästään ja kokemastaan valtavat määrät havaintoja, niin hilpeitä kuin murheellisiakin. Tässä vielä muutama esimerkki:

krapula – mitä siitä!
niin kauan kuin vain
kirsikkapuut kukkivat!

silkkikerttunen!
sontii riisikakuille
kuistin reunalla

miksi olen näin
vanha tänä syksynä –
pilvissä lintu

BASHOON matkakuvaukset ja runot ovat loistavia, mutta vähintään puolet kirjan viehätyksestä tulee Kai Niemisen laatimista selityksistä. Nieminen on koonnut kunkin Bashoon tekstin tueksi taustatietoa sen mukaan, mitä hän itse on sattunut pitämään kiinnostavana. Siitä seuraa, että huomiot viehättävät myös lukijaa.

Nieminen esimerkiksi kertoo Bashoon majan edustalla olevasta pisankipuusta (bashoo), jonka mukaan Bashoo otti runoilijanimensä. Nieminen kirjoittaa, että puun viehätys japanilaisessa runoudessa perustuu puun tuottamiin ääniin: suurten lehtien havinaan tuulella ja sateen ropinaan lehdillä. Samaten runoilijat ja puutarhurit rakastivat mammuttiheinää (ogi) sen suhinan vuoksi. Kun suomalaisetkin puutarhurit ovat vuosien varrella monipuolistaneet käsvivalintojaan, tässäkin voisi olla ideaa.

Kun Nieminen esittelee haikua jossa kyläillään maaseudulla, hän takertuu yhtäkkiä verbiin asobu. Se onkin yksi japanin kielen hauskimmista.

Hokkussa Nieminen on suomentanut sen “kyläilyksi”, mutta se tarkoittaa myös leikkimistä, huvittelua, hauskanpitoa – asioiden tekemistä huvikseen, juhlimista, viinin juomista, herkkujen syömistä, laulamista, soittamista, runojen kirjoittamista. “Ennen kaikkea se on epämuodollista yhteistä ilonpitoa, muiden seurasta nauttimista.”

Yhtä kiehtovia esimerkkejä löytyy Niemisen selityksistä sadoittain.

Nieminen on myös tehnyt valtavan määrän työtä tunnistaakseen tarkasti kymmeniä Bashoon teoksissa esiintyviä eläin- ja kasvilajeja. Esimerkkinä tästä olkoot kevään seitsemän yrttiä, haru no nanagusa.

Kevään seitsemän yrttiä ovat kevään varhaisimpia kasveja. Niiden versoista perinteisesti keitettiin riisin kanssa velliä, jonka uskottiin tuovan terveyttä koko vuodeksi.

“Kevään yrtit ovat seri (‘hyväputki’, ‘selleri’), nazuna (lutukka), gogyo eli hahakogusa (jäkkärä), hakobe (pihatähtimö eli vesiheinä), hotokenoza eli tabirako (linnunkaali), suzuna (villinauris) ja suzushiro (retikka).”

“Runoudessa kevään yrttien kerääminen liittyy yleensä hienostuneisiin hovinaisiin, jotka kulkevat kori kädessä kedoilla ja niityillä etsimässä ensimmäisiä yrtinversoja seremoniallista yrittivelliä varten.”

Bashoo: Alati matkalla (suom. Kai Nieminen)

Kuten nimikin sanoo, twitternovelli on niin lyhyt novelli, että se mahtuu yhteen twiittaukseen – 140 merkkiin. Tekstin tilaa rajoittaa vielä twiitatessa kunkin novellin lopussa roikkuva hashtag #twitternovellit. Tavoitteena on silti aina tavalla tai toisella luoda mielikuva kokonaisesta tarinasta.

Aikaisemmat valikoimat kirjoittelemiani pätkiä on julkaistu täällä ja täällä. Kaikki tähän kootut lyhyet tarinat on aiemmin julkaistu Twitterissä ja Facebookissa.

Kaikki yhteydet todellisiin henkilöihin ovat sattumaa. Tai ainakin vilkasta mielikuvitusta.

Rakkautta on

1. Anna ja Aleksi eivät sitä juuri näyttäneet, mutta he rakastivat loppuun asti. Syvällä mullan alla sormet koskettivat kuin juuret.

2. Clair de lune soi hiljaa taustalla, kun Arja paloitteli nuorta jänistä. Yrtit olivat valmiina pöydällä, samoin syanidi.

3. Sepe suolisti neljä veljeään, mutta ei saanut selville, kuka oli pannut Paulan paksuksi. Mukula muistutti ikävästi isoisää.

4. Matias oli jo miltei unohtanut toraisan hiihtoretken, mutta kevätvesi uitti Mirkun kotiin. Koiratkin olivat käyneet osilla.

5. Viideltä Riitta odotti Anttia lihasopalle. Yhdeltätoista hän varustautui leipäveitsellä. Kahdelta ovella oli vaisu poliisi.

Tai sitten ei

6. Otto epäili että kaverin lappusessa venäjän alkeita oli vikaa. Vongatessa Pietarin ilotytöt hihittivät ja jatkoivat matkaa.

7. Urmas oli mieluummin ilman kuin yritti ja saisi kuitenkin pakit unelmiensa naiselta. Nainen kehtasi itkeä vasta kotona.

8. Firmassa Urmas oli kuulu sitruunanaama. Vaimo vakuutti, että kotioloissa hän oli enemmän vihannes kuin hedelmä.

Kukin järkensä mukaan

9. Urhon mielestä sivarien, homojen ja kettutyttöjen paikka oli saunan takana. Myöhemmin lapset aiheuttivat saröjä kantaan.

10. Veeti ymmärsi lehdestä, että kurpitsa auttaa kun eturauhanen vaivaa miestä. Sitä hän ei ymmärtänyt, miten sen saisi sisään.

11. Veeti luki, että rokotus on pahasta. Totta sen täytyi olla. Seitsemänkymmenen vuoden takainen piikki jo vähän kolotti.

12. Ari ei käsittänyt, miten paapuuri voi olla välillä idässä, välillä lännessä. Lopulta Ismo paljasti, että meri kääntyi öisin.

Eläinsatuja

13. Kuun laskettua ahmanainen kieriskeli Vuotjärven rantapajukossa. Partaveden haju piti saada pois ennen paluuta pentujen luo.

14. Hirvi pysytteli visusti omalla puolella ihmisaitaa. Se tiesi, että toisin kuin hirvet, autot olivat hyvin arvaamattomia.

15. Pauliina kasvatti kellarissa petoja. Öisin ne hiipivät salaisiin orgioihin lähiön makuuhuoneisiin. Lapset rakastivat niitä.

Työn iloja

16. Lyydian talkoohernesoppa oli päräyttävä kokemus, varsinkin Lyydian sahdin kanssa. Kattotalkoissa tuuli sentään vei enimmät.

17. Puoli viisi perjantaina Pete sai flown päälle lennonjohdon konesalissa. Hän ei vielä tiennyt, että hän pääsisi uutisiin.

18. Tuomo ei tuottanut kuin testosteronia. Silläkin pääsi johtokuntaan, kun pääjohtajan yksinäinen rouva sanoi painavan sanan.

Thank you for the music

19. Niilo käytti kaikkea mitä sai. Siitä mielen lihamylly jauhoi musiikkia, joka nosti palan karuimmankin körmyn kurkkuun.

20. Lyytin ulkomusiikilliset avut olivat mittavat. Kun kaikki 200 kiloa vyöryivät levy-yhtiöön, Topi Kärkikin olisi kuunnellut.

Syrjäkylillä

21. Ei kylällä ketään asunut. Katri joskus könysi karkuun palvelutalosta, mutta hänkään ei löytänyt lepikoitunutta tienpohjaa.

22. Kaarlo rakasti vaimojaan, vaikka viina teetti tyhmyyksiä. Pyhäpuku päällä hän pystytti kuudennen ristin Hirvinevan laitaan.

Vanhassa vara

23. Mari oli ajanut kuplalla 40 vuotta. Ei sitä kehdannut myydä. Ratissa oli sormiurat ja penkissä persauksen muotoinen kuoppa.

24. Nykyaika ihan suhisi Maurin korvissa. Elämänsä ensimmäisessä twiitissä hän söi makaroonia. Mahtoivat miljoonat mykistyä.

Osamu Tezuka: Viidakon valtias

OSAMU Tezukan mangan Viidakon valtias (Janguru taitei) suomalaisen ja japanilaisen kuvituksen välillä on muutamia hupaisia pieniä eroja.

Tezukan pieni etsintätehtävä menee pilalle liian siisteyden vuoksi. Kuun vaihe muuttuu yllättävällä tavalla. Siinä mielenkiintoisimmat erot. Lisäksi näytetään pari virhettä, joiden merkitys kokonaisuudelle on kuitenkin vähäinen.

Vertailtavina ovat tässä Sangatsu mangan äskettäin julkaisema suomenkielinen Viidakon valtias sekä Kodanshan ja Tezuka Producionin sarjassa Tezuka Osamu bunko zenshuu (Tezuka Osamu The Complete Works) vuonna 2009 julkaisema japanilainen sarja.

Molemmissa on kaksi osaa, ja Viidakon valtiaan päätarina kattaa noin 500 sivua. Japanilaisessa painoksessa on päätarinan lisäksi joukko erillisiä Leon lapsuusseikkailuja. En tiedä, kumman laitoksen paino-originaalit ovat vanhemmat, mutta veikkaisin japanilaista.

Korkeimman tornitalon oikeanpuoleista seinää kiipeävä pieni mies katoaa. Sivukuvan alla suurennos samasta kohdasta japanilaisesta (vasemmalla) ja suomalaisesta (oikealla) Viidakon valtiaasta.

LIIKA siisteys ei aina ole hyvästä. Kun leijonanpentu Lune päätyy vankina New Yorkiin, suomalaisen Viidakon valtiaan toisen osan sivulla 120 (japanilaisen laitoksen toisen osan sivulla 30) on Tezukan pieni etsintätehtävä: “Löydätkö kuvasta viisi vaaranpaikkaa?”

Kuvaan on tosiaan piilotettu viisi vaarallista tilannetta, mutta suomalaisesta painoksesta puuttuu niistä yksi. Korkean tornitalon seinää kiipeävä pikku-ukko on kadonnut sivulta.

En tiedä missä vaiheessa tämä on tapahtunut, mutta ilmeisesti ukkoa on luultu roskaksi sivua siistittäessä. Ehkä se on siivottu pois jo Japanissa, ehkä Eurooppaan tuotuja sivuoriginaaleja käsiteltäessä, ehkä Suomessa.

Kuun vaiheet japanilaisessa painoksessa. (Itse sarjakuvassa nämä ruudut eivät ole peräkkäin, mutta kylläkin tässä samassa järjestyksessä – aloita ylhäältä vasemmalta).

Samat ruudut suomalaisesta laitoksesta. Huomaa kahden viimeisen ruudun kuunsirppi.

KUUN vaiheiden logiikka kuuluu niihin asioihin, joihin pikkutarkoilla ihmisillä on tapana usein puuttua kirjallisuudessa. Siinä tehdään aika usein virheitä; jopa J.R.R. Tolkien joutui korjaamaan kuun vaiheita kirjojensa myöhempiin painoksiin.

Viidakon valtiaan suomalaisen julkaisun sivuilla 30 ja 31 on kaksi ruutua, joissa aivan uusi kuu näyttäytyy ohuena sirppinä. Muuten täsmälleen samoissa ruuduissa japanilaisen version sivuilla 32 ja 33 mollottaa täysikuu.

Keksin tälle kaksi mahdollista selitystä. Niistä epätodennäköisempi on, että kyseessä olisi meikäläisen laitoksen äänitehosteiden retusoijan vitsi. Todennäköisempi taas on se, että Tezuka itse on jossain vaiheessa yrittänyt korjata sarjakuvan ajallista etenemistä.

Muutamaa sivua ennen tätä kohtausta nähdään ensin uuden kuun sirppi ja muutamaa ruutua myöhemmin täysikuu. Siitä seuraavaan täyteenkuuhun kuluva kuukausi on ehkä alkanut tuntua liian pitkältä ajalta tarinan kannalta. Kuun sirppiin kuluu sentään vain pari viikkoa.

Mutta tämä on vain arvailua. Jos joku tietää paremmin, ilahtuisin suuresti tiedosta.

Äänitehosteen pätkä nousee häkin kulmasta kuin fakiirin köysi.

JAPANILAISTEN sarjakuvien äänitehosteiden retusoinnissa länsimaisiksi näkee yllättävän harvoin virheitä, kun ottaa huomioon miten tarkasta ja isosta työstä on kysymys.

Viidakon valtiaan kakkososan sivulla 34 on kuitenkin tapahtunut pieni lipsahdus: katakanalla kirjoitetun japanilaisen äänitehosteen pidennykseen käytetty viiva on jäänyt suomennoksessa osaksi kuva-aihetta.

Yksi ainoa ruutu (suomalainen versio oikealla) on kääntynyt peilikuvaksi.

SITTEN aivan yhtäkkiä yllättäen suomalaisen laitoksen sivulla 201 on tasan yksi sarjakuvan ruutu käännetty peilikuvaksi. Kuvassa on jopa englanninkielisiä tekstejä, jotka viimeistään paljastavat tilanteen. Sikäli kuin minä huomasin, tämä on ainoa peilattu ruutu koko mangassa.

Tälle tulee mieleen mahdollinen selitys. Ehkä jossain vaiheessa on tehty tai aiottu tehdä koko mangasta peilattu versio. Silloin tämä ruutu olisi pitänyt englanninkielisten tekstien takia kääntää uudestaan, takaisin alkuperäiseen suuntaan. Jostain syystä se on jäänyt kertaalleen käännettynä julkaisuun.

TÄSSÄ taas pitkästä aikaa pieni erä itse kyhättyjä haikun tapaisia.

Talvella haikuja ei jostain syystä näytä syntyvän, mutta kevään tullessa aivotkin ilmeisesti lämpenevät. Edellinen satsi omia haikujani on julkaistu täällä.

Kevätaurinko
pölyn läpi, yhtäkkiä
ikävä äitiä

Lounaistuulessa
kevääni ensimmäinen
lokin kirkaisu

Pitsipöksyt
liehuvat ahavassa –
naapurin onni

Kalpea aavistus
ruskosta heijastuu
pimeän puolelle

Puijonkadulla
kolme miestä kallellaan
etelää kohti

Puolenyön jälkeen
ovisummeriin nojaa
rakastunut hölmö

Herätessäni
aurinko osuu silmiin –
tämäkö Suomi?

Serpentiinit
vaeltavat tuulessa
tyhjää katua

Varpunen nokkii
jäätelön jäännöksiä
kuin Edith Piaf

Teeren elkein
mustavaris liehakoi
neitoa ojassa

Painavin vatsoin
varis palaa pesälle
kirkon kupoliin

Osamu Tezuka: Unico

UNICO on poikkeuksellinen manga. Osamu Tezuka teki pienen yksisarvisen seikkailuja läntisiä markkinoita ajatellen. Nyt yli kolme vuosikymmentä myöhemmin teos on viimein julkaistu englanniksi.

Unico (Yuniko, 1976-1979) on yksi niistä kolmesta Osamu Tezukan mangasta, jotka Digital Manga Publishing julkaisee tänä keväänä englanniksi Kickstarter-joukkorahoituksen turvin. Kaksi muuta ovat Triton of the Sea (Umi no Toriton, 1969-1971) ja Atomcat (Atomu kyatto, 1986-1987). DMP aloitti joukkorahoituksen käytön viime vuonna Tezukan Barbaran (Barubora, 1973-1974) käännöksellä.

Unico on poikkeuksellinen manga ainakin kahdessa suhteessa. Ensinnäkin, toisin kuin lähes kaikki muu manga, se on tehty alun perin länsimaiseen lukusuuntaan vasemmalta oikealle. Toiseksi, se on kokonaan värillinen. Tosin Japanissa useimmat Unicon uusintapainokset ovat olleet mustavalkoisia, mutta DMP:n englanninkielisessä julkaisussa manga esittäytyy täydessä väriloistossaan.

Tezuka alkoi suunnitella Unicoa matkallaan Los Angelesissa syyskuussa 1976. Mangan mestari luonnosteli sarjan ensimmäisiä kuvia Yhdysvaltojen maaperällä ja lennolla kotiin Japaniin. Unicon seikkailut ilmestyivät Japanissa Ririka-lastenlehdessä marraskuusta 1976 maaliskuuhun 1979.

Kaikin puolin on selvää, että Tezuka ajatteli tekevänsä mangaa, joka päätyisi länsimaisille sarjakuvamarkkinoille. Siitä kertovat niin lukusuunta ja värillisyys kuin eurooppalaisen ja amerikkalaiseen tarinaperinteeseen pohjautuva aihevalintakin. Myös monet hahmot ovat Disney-mäisempiä kuin juuri missään Tezukan mangassa, lukuun ottamatta Walt Disneyn tuotantoon suoraan perustuvia Bambia ja Pinocchiota.

Toisin kuitenkin kävi. Unicoon perustuva animaatioelokuvien sarja levisi kyllä myös Yhdysvaltoihin ja sai oman fanikuntansa. Ehkä aika ei kuitenkaan ollut kypsä Tezukan sarjakuvakerronnalle. Manga käännettiin englanniksi ensimmäisen kerran vasta nyt.

Winsor McCayn dinosaurus Gertie näyttää Tezukan piirtämänä lohikäärmeeltä.

UNICO on tarina rakkaudesta. Unico on pieni yksisarvisen varsa, joka pystyy miten mahtaviin taikoihin tahansa – niiden puolesta jotka rakastavat sitä. Hänen kohtalonaan on kuitenkin auttaa muita löytämään rakkautensa ja itse kiertää kodittomana ympäri maailmaa.

Unico on kuvankauniin Psychen lemmikki, ja Psyche on hyvin onnellinen taianomaisen yksisarvisensa kanssa. Kateellinen jumalatar Venus haluaa tuhota Psychen onnen. Hän määrää Länsituulen kuljettamaan Unicon kauas ajan ja etäisyyden muurien taakse, kotinsa ja muistinsa menettäneenä.

Kaikkialla Unico löytää tai tuottaa ympärilleen rakkautta, hyvinkin kovien kohtaloiden läpi. Hän seikkailee muun muassa intiaanien mailla, Jumalten vuorella, tsaarinajan Venäjällä ja muinaisessa Egyptissä. Kertomukset ovat Tezukan omia, mutta kaikissa on piirteitä länsimaisista tarinoista, Tuhkimosta Pocahontasiin ja Kesäyön unelmasta kreikkalaiseen ja roomalaiseen tarustoon.

Prinsessat ja prinssit löytävät toisensa, Oberon lepyttää Titanian, maailman rumin kuningas saa komeat kasvonsa takaisin ja kuolemaantuomittu pelastuu viime sekunnilla. Aina kun tarina on päättymässä onnellisesti, Venuksen pakottama Länsituuli sieppaa Unicon ja vie hänet uuteen ankeaan alkuun. Tosin Unicon hyvyys saa tuulenkin välillä pettämään emäntäänsä ja armahtamaan Unicoa.

Vastikään ensimmäisenä Osamu Tezukan teoksena suomeksi saatu 1950-luvun alun manga Viidakon valtias (Janguru taitei) on tarinana hyvin hajanainen. Sen sijaan 1970-luvulla syntynyt Unico on harjaantuneen mangataiteilijan kypsää ja jäntevää työtä, jossa jossa juoneet pysyvät hyvin kasassa.

Viidakon valtiaan suomennosta voi pitää pääosin kulttuuritekona, jolla saatiin tarjolle sarjakuvan historialle merkittävä teos. Sen sijaan Unico kantaa täysin omilla sarjakuvallisilla ja sisällöllisillä ansioillaan, aivan historiasta riippumatta.

Unico kohtaa pienen intiaanipojan, joka kovasti muistuttaa Disneyn Pikku Hiawathaa.

UNICO kuuluu niihin teoksiin, joihin Tezuka ripotteli viittauksia länsimaiseen populaarikulttuurin. Kuutamossa yhdistyvät roomalainen jumalatar Diana ja Paul Ankan samanniminen laulu. Amerikkalaisia elokuvia mainitaan useita: Superman, Kolmannen asteen yhteys, Tähtien sota. Unicon yksisarvisten maassa on hedelmähyytelövuori, joka on aivan ilmetty Kolmannen asteen yhteyden kohtaamispaikka.

Pikku Nemon uniseikkailuista tunnettu amerikkalainen sarjakuvataiteilija Winsor McCay (1867-1934) on saanut Unicon tarinaan oman dinosauruksensa nimeltä Gertie. McCayn teki 12-minuuttisen animaation Gertie-dinosauruksesta vuonna 1914. Unicossa Gertie diskataan kreikkalaisten lemmikkikisasta, koska se aivaistaessaan syöksee tulta ja kärventää kisayleisön.

Unicon intiaanipoika Tipi muistuttaa lähes erehdyttävästi Walt Disneyn Pikku Hiawathaa, joka esiintyi ensi kerran Silly Symphonies -sarjan animaatiossa vuonna 1937. Suomessa Pikku Hiawatha tietenkin tunnetaan Aku Ankka -lehden vakiovierailijana.

Saa japanilainenkin populaarikulttuuri osansa. Nuori sfinksi Piro paljastaa lukevansa mangaa ja animelaulukirjoja. Musiikin puolelta japanilaistyttöjen 1970-luvun suosikkiduo Mii ja Kei eli Pink Lady mainitaan useaan kertaan. Törmätään myös dekkarikirjailija Rampo Edogawan hahmoihin ja Tezukalle läheiseen Takarazuka-teatteriin.

Vaikuttaa ihan siltä, että Tezuka halusi palkita pikku fanipalvelullaan niitä nuoria lukijoita, joilla oli laaja yleissivistys.

Totta kai tilaa on myös Tezukan vakiojekuille. Taiteilija itse näyttäytyy Unicossa kerran. Pitkänenäinen Spider-ukko piipahtaa ainakin neljä kertaa, yhdellä kerralla kokonaisena laumana. Hyoutan-tsugikin on mukana, tosin hyvin piilotettuna.

Venuksen kateus ajaa onnea tuottavan yksisarvisen aina uusiin karuihin paikkoihin.

TEZUKAN tekemän ruudutusratkaisun vuoksi Unico on vaikea tai mahdoton tehdä liimasidonnalla. Mangan sivuilla ei ole lainkaan marginaaleja, vaan kuva-ala jatkuu aivan sivun reunaan asti ikään kuin “seuraavina ruutuina”.

Niinpä DMP:n julkaisussa on käynyt niin, että kirjan selkä on liian kireä; sinne jää piiloon osia kuvista ja jopa tekstin pätkiä.

Lukijana huomasin koko ajan kamppailevani kahden vaihtoehdon välillä. Pakottaako sivut täysin auki ja samalla rikkoa selkä, vai jättääkö osa Tezukan taiteesta suosiolla näkemättä. Unico olisi liimasidonnan sijasta vaatinut perinteisen sidonnan langalla ja täysin avautuvat sivut.

DMP:n julkaisun plussapuolena mainittakoon, että mangan alkuperäiset värit toistuvat loistavasti – hieman himmeinä, juuri niin kuin niiden kuuluu ollakin. Painojälki on pääasiassa erittäin hyvää, mutta joillakin sivuilla värien kohdistus heittää.

Huolimattomuudesta tuotannossa kielii se, että huomasin joitakin väärään puhekuplaan joutuneita tekstejä. Lisäksi minulle tulleessa kappaleessa kansien pintakalvo oli rikki.

PS.

Olen esitellyt Unicon kerran ennenkin. Katsoin sen kuitenkin uuden esittelyn arvoiseksi nyt kun se on ensi kertaa saatavilla myös englanniksi.

Yuma Ando & Yuki Sato: Etsiväkoira Sherdock

ETSIVÄKOIRA Sherdock ei ole mikään huippumanga muutenkaan, mutta jo alkuun se asettaa lukijalle ison haasteen: On päästävä yli totaalisen typerästä perusideasta.

Sir Arthur Conan Doylen (1859-1930) klassinen mestarietsivä Sherlock Holmes on muodissa. Siitä on viime vuosina tehty useita uusia televisiosarjoja ja sarjakuvaversioita. Tuotosten laadulla ei muutenkaan voi suuremmin kehua, mutta valitettavasti Yuma Andon ja Yuki Saton mangaversio on tässäkin joukossa heikointa antia.

Moni varmaan muistelee myös lämmöllä espanjalaisen BRB:n ja japanilaisena Nippon animationin yhteistyönä vuonna 1981 valmistunutta animaatiosarjaa Kolme muskettikoiraa (D’Artacan y los tres mosqueperros / Wanwan sanjushi). Pari vuotta myöhemmin samojen yhtiöiden yhteistyönä syntyi Matka maailman ympäri 80 päivässä (La vuelta al mundo de Willy Fog / Anime 80-ka sekai isshu), jonka eläinhahmot tulivat minullekin perin tutuiksi lasten kiinnostuksen myötä.

Pelkän ensimmäisen osan saattaa tietenkin erehtyä pahasti mistä tahansa mangasta. Mutta ei Etsiväkoira Sherdockista taida olla näidenkään eläintarinoiden tassunjälkien seuraajaksi.

Yuma Andon käsikirjoittama ja Yuki Saton kuvittama Etsiväkoira Sherdock (Tanteiken Sherdock) ilmestyi Japanissa Kodanshan Shounen-viikkolehdessä vuosina 2011-2012. Siitä koottiin seitsemän pokkaria, joista ensimmäinen on nyt ilmestynyt suomeksi Sangatsu Mangan julkaisuna. Mangan on suomentanut Suvi Mäkelä.

Sherlock Holmes on syntynyt uudelleen koiranpentuna.

SANGATSUN suomenkielisessä julkaisussa minulla ei ole mitään valittamista. Suomennos on ihan hyvä, vaikka kieli on paikoitellen jäykkää. Painojälkikin on kunnollista, vaikka värisivut onkin ymmärrettävistä kustannussyistä painettu mustavalkoisina. Neljän euron tarjoushinta suorastaan hivelee lompakkoa.

Oma kysymyksensä on sitten se, olisiko tätä mangaa kannattanut kääntää ollenkaan. Ongelmat ovat alkuteoksessa.

Mangan ongelmat alkavat jo sen nimestä. Monellekohan englantia äidinkielenäänkään puhuvalle sana “Sherdock” tuo mieleen koiran? “Sherdog” vielä menettelisi, mutta se taas kadottaisi yhteytensä Sherlock Holmesiin. Silloin kun sanaleikkiä ei luontevasti synny, sitä ei ehkä kannattaisi väkisinkään vääntää.

Myös mangan kohderyhmä on jotenkin hukassa. Etsivätarina verisine murhineen tuottaa ikärajasuositukseksi K12, mikä sekin voi olla matalanlainen. Sen sijaan tarinan toinen runko pikkupojan ja söpön koiranpennun kaveruudesta on käy minkäikäisille tahansa.

Kaikkein pöhköin on mangan kantava idea. Mestarietsivä Sherlock Holmes on syntynyt uudelleen koiranpennuksi. Nuori Takeru ottaa koiran hoiviinsa koiratarhasta. Ja kun koiranpentu saa suuhunsa Takerun kotiin jostain syystä päätyneen tohtori Watsonin piipun, koira ja poika alkavat kommunikoida telepaattisesti. Koira saa nimekseen Sherdock, vaikka se joka käänteessä itse korjaakin sen Sherlockiksi.

Koira huolehtii päättelystä, poika hoitaa Watsonin roolin.

KOIRA ja poika alkavat ratkoa yhdessä rikospähkinöitä, vähän samaan tapaan kuin pikkupojaksi muuttunut lukiolainen Gosho Aoyaman mangassa Salapoliisi Conan. Takerusta tulee Watson, joka joutuu välittämään Sherlock Holmesin hienoja päättelyitä muille ihmisille. Telepaattinen yhteys toimii vain Sherdockin ja Takerun välillä, muille Sherdock on typerä rakki.

Ensimmäinen harjoitelma on itse asiassa kohtalaisen onnistunut. Takeru ja Sherdock joutuvat todistamaan kolaria, jossa syytön osapuoli on ihmeen innokas sopimaan syyllisen kanssa. Sherdockin terävä järki paljastaa pian, että kolarin uhri yrittää peitellä isompaa rikosta.

Ensimmäisessä varsinaisessa rikospähkinässä sitten lähdetään kolisten alamäkeen. Tutkittavana on toista poikaa julmasti kiusanneen lukiolaispojan itsemurha, joka ei ehkä olekaan itsemurha.

Tässä punotaan niin täydellisen epäuskottava peittelyiden, paljastusten, alibien ja alibien murtamisten jatkuvasti muuttuva ketju, että Arthur Conan Doyle varmaan kääntyilee haudassaan.

Ensimmäisen pokkarin perusteella sarja ei ole lähelläkään tasoa, joka tekisi Sherlock Holmesin nimen lainaamisesta hyväksyttävää. Toivottavasti älynystyröitä käytetään jatkossa hieman enemmän.

Yoshikazu Yasuhiko: Mobile Suit Gundam – The Origin

IHMISET varastavat lukijan huomion sotakoneilta ja avaruusaluksilta. Siinä on aika varma hyvän mecha-mangan merkki. Mutta Mobile Suit Gundam – The Origin tuo myös mieleen lapsuuteni sarjakuvat.

Nimestään huolimatta Yoshikazu Yasuhikon manga Mobile Suit Gundam – The Origin ei ole Gundam-tarinaperheen ensimmäinen osa, ei likimainkaan. Kyseessä on Yasuhikon 2000-luvulla tekemä sarjakuvaversio ensimmäisestä Gundam-televisioanimaatiosta Kidō senshi Gandamu, joka lähetettiin Japanissa vuosina 1979-1980.

Yasuhiko on varmasti oikea henkilö muokkaamaan tuota animea sarjakuvaksi. Animen teossa hän oli mukana muun muassa hahmosuunnittelijana, animaation ohjaajana ja taustojen kuvittajana.

Yasuhiko keskittyi animen ihmishahmoihin. Sen jättiläismäiset taistelurobotit, gundamit ja zakut, eivät ole Yasuhikon käsialaa, vaan niiden suunnittelija oli Kunio Okawara. Televisiosarjan ohjasi Yoshiyuki Tomino, joka myös käsikirjoitti sarjan yhdessä Hajime Yataten kanssa.

Yoshikazu Yasuhiko (1947- ) on pitkän linjan manga- ja animetyöläinen, joka on toiminut alalla monessa roolissa. Animen puolella hänet tunnetaan parhaiten juuri Gundam-tuoteperheen hahmosuunnittelijana, mutta hän oli mukana myös esimerkiksi televisiosarjassa Uchuu senkan Yamato (Space Battleship Yamato, 1974).

Yasuhikon mangat ovat lännessä huonosti tunnettuja. Tietääkseni Mobile Suit Gundam – The Origin on häneltä ensimmäinen käännetty teos. Hänen parinkymmenen julkaistun mangasarjansa joukossa on historiallisia teoksia muun muassa keisari Nerosta, Jeesuksesta ja Lev Trotskista, mutta myös avaruusseikkailuja.

Kovakantisessa mangassa on peräti viitisenkymmentä värisivua.

VERTICALIN julkaisema Mobile Suit Gundam – The Origin taitaa olla tähän mennessä kunnianhimoisin hanke englanninkielisen “kirjahyllymangan” alalla. Tällä hetkellähän näyttää siltä, että paperilla kannattaa julkaista lähinnä vain mangaa, jonka ihmiset oikeasti haluavat omistaa ja laittaa näyttävästi esille kirjahyllyynsä.

Lukemisen halpuus ja helppous saa väistyä tyylikkyyden, ellei peräti mahtipontisuuden tieltä. Kyseessä on tanakka kovakantinen kirjasarja, johon on luvassa peräti yksitoista osaa. Niistä ensimmäinen on juuri ilmestynyt englanniksi, ja taitaapa olla jo loppuunmyytykin. Yksi osa maksaa kolmisenkymmentä dollaria, eli koko sarjaan saa varata yli 300 taalaa.

Gundam the Origin ilmestyi Japanissa ensin Kadokawa shotenin julkaisemana omana Gundam Ace -lehtenään kesäkuusta 2001 kesäkuuhun 2011. Lehtijulkaisun jälkeen sarja koottiin 23 tankōbon-pokkariksi vuosina 2002-2011.

Verticalin julkaisu perustuu japanilaiseen vuosina 2005-2012 tehtyyn aizōban-loistopainokseen. Siinä on yksitoista noin 450-sivuista osaa eli kaksi tankōbonia per osa. Kovakantisessa ja tyylikkäästi sidotussa laitoksessa on tavallista runsaammmin myös värisivuja – noin 50 per osaa.

Tämän mangasarjan julkaisemista englanniksi on yritetty ennenkin. Viz Media teki varsin tuoreeltaan kaksitoista osaa noin satasivuisina lehtinä. Julkaisu kuitenkin lopetettiin kesken ilmeisen kannattamattomana.

Gundamit ovat sisällä olevan ihmisen ohjaamia sotarobotteja. En ole koskaan päässyt perille siitä, miksi niiden pitää muistuttaa ihmistä.

MOBILE Suite Gundam -tarinaperheeseen kuuluu useita televisiosarjoja, mangoja, elokuvia ja pelejä. Nimensä sarja on saanut “ohjattavista sotureista” nimeltä Gundam – jättiläismäisistä taisteluroboteista, joita ohjaa niiden sisällä oleva ihminen.

Ensimmäinen animesarja ja samoin Yoshikazu Yasuhikon manga sijoittuu suhteellisen varhaiseen aikaan Gundam-maailman historiassa, “universaalin vuosisadan” ajanlaskun vuoteen 0079. Ihmiskunta on levinnyt satoihin avaruussiirtokuntiin, joissa elää miljoonia ihmisiä.

Etäisin siirtokunta “Side 3″ julistautuu Maan liittokunnasta itsenäiseksi Zeonin ruhtinaskunnaksi. Lyhyessä mutta rajussa sodassa kuolee puolet ihmiskunnasta, mutta kumpikaan osapuoli ei pääse voitolle.

The Originin alkaessa Maan liiton siirtokunta “Side 7″ tuhoutuu hyökkäyksessä, ja eloonjääneet evakuoidaan tarvikekuljetukseksi naamioituun sotilasalukseen. Aluksen varsinaisena tehtävänä on kuljettaa uuden sukupolven taistelujättiläistä Gundam RX78:aa, joka on kaikkia aiempia gundameja tehokkaampi ja kestävämpi. Siitä suorastaan odotetaan sodan ratkaisijaa.

Sekasortoisessa tilanteessa aluksen valtarakenne hajoaa. Ohjaimiin jää nuori kyvytön luutnantti Bright. Oikeastaan ohjaamossa pitää jöötiä kaksi pätevää siviilinaista, Fraw Bow ja Sayla. Uuden Gundam-mallin ohjaimiin nousee 15-vuotias nörttipoika Amuro. Vastassaan heillä on Zeonin liittokunnan maineikkain sankari, nuori strategianero Char.

The Origin toi hieman yllättäen minun mieleeni Corto Maltesen ja Valerianin ja Laurelinen.

YOSHIKAZU Yasuhiko on tehnyt Gundamin alkuperäisen hahmosuunnittelun, ja tässä hän on vielä päässyt kehittelemään sitä edelleen. Tarinan suurin vahvuus on sen henkilöissä. Yksi keskeisistä ajatuksista on, että nuorten miesten ja naisten energia on väkevämpää kuin vanhojen sotajäärien aseistus.

Nämä eivät ole mitään muoteissa valettuja scifi-sankareita, vaan eläviä ihmisiä tunteineen, historioineen ja suhteineen. Vaikka gundamit ovat ihan hienoja ja avaruustaistelut näyttäviä, keskiössä ovat koko ajan ihmiset kaikenlaisine pienine vinkeineen.

On pahiksia joiden pahuus ei olekaan niin kiveen hakattua. On nuori ja pahanhajuinen Amuro, joka änkyröi upseereita vastaan mutta hoitaa velvollisuutensa häkellyttävällä tunnollisuudella. On epävarma Bright, joka kuitenkin on paremmin tilanteiden tasalla kuin aseisiinsa sokeasti uskovat esimiehet. Ja sitten tietenkin ovat Fraw Bow ja Sayla, joiden monimutkaisiin persoonallisuuksiin kannattaa tutustua itse.

Visuaalisesti The Origin ei ole tämän vuosituhannen sarjakuvaa. Enkä tarkoita tätä pahalla. Yli kolmen vuosikymmenen takaa tuleva tuulahdus on oikeasti hyvin raikas. Piirrosjäljelle voi hakeaa vertailukohtaa vaikkapa Hugo Prattin Corto Maltesesta.

Yasuhikon sarjakuvassa on jotenkin samaa henkeä kuin vaikkapa ranskalaisten Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin Valierianin ja Laurelinen seikkailuissa. Mahtipontisen avaruussodan ja upeiden scifi-lavasteiden seassa poukkoilee koomisiksi kutistuvia pompööseja upseereita ja kaikkialle ehtiviä pikkulapsia, joita Fraw Bow yrittää parhaansa mukaan paimentaa.

En tiedä oikeastaan miksi, mutta jotenkin The Origin tuo minun mieleeni myös Samppa Salaman eli Alex Raymondin 1930-luvulta alkaen piirtämän Flash Gordonin. Kaikki nuo ovat hyviä muistoja.

Hokusain kuvanauha etenee pitkin virtaa (tämä on vain pieni osa gallerioiden verkkosivuilla nähtävästä pitkästä panoraamasta).

YHDYSVALTALAISTEN Freer- ja Sackler-gallerioiden verkkosivuilla on esillä loistelias kuvasarja, joka vapaasti tulkiten muistuttaa aika lailla sarjakuvaa. Katsushika Hokusain kirjankuvitus Sumidajoelta on peräisin noin vuodelta 1805.

Vaikka japanilainen taiteilija Katsushika Hokusai (1760-1849) tunnetaan parhaiten näkymistään Fuji-vuorelle ja Hokusai mangasta, määrällisesti suurin osa hänen tuotannostaan oli kirjojen kuvituksia. Pitkän uransa aikana Hokusai teki noin 250 kirjan kuvituksen.

Nuoruudessaan Hokusai kuvitti ensin aikansa kioskikirjallisuutta, rahvaalle suunnattuja kertomuksia (kibyōshi). Sitten 1700-luvun lopulla hän yleni kyōka-runoihin, jotka puolestaan olivat Edo-kauden omakustanteita. Vauraiden runouden harrastajien piirit kokosivat omia runojaan kirjoiksi, joihin tilattiin kuvituksia ammattitaiteilijoilta.

Seuraavan vuosisadan alussa runokuvitusten kysyntä laski, mutta Hokusaista tuli hyvin suosittu romaanien (yomihon) kuvittaja, Heikki Malme kirjoittaa Ateneumin näyttelyluettelossa Hokusai & Hiroshige.

YKSI Hokusain hienoista kuvitustöistä on Ehon Sumidagawa ryōgan ichiran (“Kuvakirja Sumidajoen molemmista rannoista yhtenä näkymänä”), jonka yhdysvaltalaisten gallerioiden verkkopalvelu esittelee upeana panoraamana. Teoskokonaisuuteen kuuluu kolme sidottua kirjaa.

Hokusain puupainotekniikalla toteutettu kuvakavalkadi esittelee Edon kaupungin (nykyisin Tokio) halki virtavan Sumidajoen koko mahtavuudessaan. Molemmat rannat ovat näkyvissä yhtä aikaa. Lukijan mielessä syntyy illuusio matkasta jokea ylöspäin, melkein kuin elokuva tai sarjakuva.

Kuvasarja alkaa näkymästä Edon lahdelle, jossa Fuji-vuori siintelee kaukana taustalla. Jokea pitkin seurataan edolaisten elämää läpi säiden ja vuodenaikojen vaihtumisen, kunnes lopulta tullaan Yoshiwaran “punaisten lyhtyjen” alueelle.

Taitavasti kuvasta toiseen siirtyen taitelija näyttää joesta yhtenäisen kuvan, melkein kuin pitkän kuvakäärön, vaikka kyse on siis selattavasta kirjasta. Jos tämänkaltainen kuvasarja ei ole ainakin yksi osa nykyaikaiseen mangaan johtanutta visuaalisen ilmaisun perintöä, niin mikä sitten?

FREERIN taidegalleria ja Arthur M. Sacklerin galleria ovat Smithsonian Institutionin alainen kokonaisuus, joka on erikoistunut aasialaiseen taiteeseen. Verkkopalveluun koottu kuvakavalkadi liittyy Sacklerin näyttelyyn Hand-held: Gerhard Pulverer’s Japanese Illustrated Books, joka on avoinna 6. huhtikuuta – 11. elokuuta 2013.

Näyttelyssä ovat ensimmäistä kertaa esillä Edo-kautiset (1615-1868) japanilaiset kuvakirjat, jotka galleria hankki omistukseensa keräilijä Gerhard Pulvererilta vuonna 2007. Nähtävillä on muun muassa Hokusai manga.

Onneksi nykyisin on verkko, jossa ilmeisen kiehtovasta näyttelystä saa edes pienen maistiaisen matkustamatta Washingtoniin.

Kazuko Furumiya: Puheenjohtaja ja kissanpentu

KISSANPENTU onnistuu pehmittämään lukion oppilaskunnan äärimmäisen asiallisen puheenjohtajan. Ennen pitkää nuorukainen alkaa jopa hymyillä.

Sangatsu manga on juuri julkaissut suomeksi Kazuko Furumiyan yksiosaisen mangan Puheejohtaja ja kissanpentu (Kaichou san Chi no koneko, 2010). Pokkari sisältää kolme tarinaa puheenjohtajasta ja hänen kissanpennustaan. Neljäntenä on täysin erillinen manganovelli Koulupukuprinssi (Gakuran ouji).

Tarkkaan ottaen vain Koulupukuprinssi ja ensimmäinen kissatarina ova Furumiyan täysin omia. Muissa tarinoissa hänellä on ollut kumpaneinaan käsikirjoittaja Touko Fujitani ja kuvakäsikirjoitusten laatijat Natsu Naruto ja Natsuki Furukawa. Alun perin tarinat ovat ilmestyneet Hakusenshan Hana to yume -lehdessä.

Kazuko Furumiaya on tehnyt romanttista komediaa ja kevyttä kauhufantasiaa vuodesta 2003 alkaen. Hänen tunnetuin työnsä on varmaan kaksiosainen koominen ja romanttinen vampyyritarina Bloody Kiss (Buraddi KISS, 2004-2005), jonka edesmennyt TokyoPop julkaisi englanniksi vuonna 2009.

Reiichiroon äiti on perin tyypillinen shoujo-äiti.

LUKION oppilaskunnan puheenjohtajan Reiichiroo Hayamin perhe on aivan tyypillinen shoujomangan perhe. Eli siis poika asuu käytännössä yksin.

Reiichiroo on hyvin asiallinen nuori mies, joka ei turhia tunteile. Kun hänelle ehdotetaan kissakahvilaa lukion kulttuuripäivän tapahtumaksi, hänen ensimmäinen ajatuksensa on, kuka vastaa jos kissa tartuttaa tauteja asiakkaisiin. Ei siis tule kuuloonkaan.

Sitten perheensä jo vuosia sitten työn takia jättänyt äiti pistäytyy käymään kotona. Hän lehahtaa kuitenkin taas tiehensä heti jätettyään Reiichiroon hoitoon juuri hankkimansa kissanpennun. Ei isäkään näytä paljon parempaan pystyvän. Hän ei näyttäydy lankaan koko mangassa. Vaikka hän periaatteessa asuu poikansa kanssa, hän on kuulemma sanonut “viipyvänsä jonkin aikaa työmatkalla”.

Nuori mies on täysin hukassa joutuessaan yhtäkkiä alaikäisen kissanpennun yksinhuoltajaksi. Onneksi hän saa apua oppilaskunnan hallitukseen kuuluvalta tytöltä Kotoko Shiraishilta, jota Reiichiroo on tähän asti kurmuuttanut milloin milläkin syyllä. Tytön on hankala ymmärtää Reiichiroon kaksoisroolia ankarana puheenjohtaana ja lempeänä kissanhuoltajana.

Reiichiroo on niin nolo, että hän ei edes kehtaa myöntää kissan oikean nimen olevan Ruusunen. Hän valehtelee nimeksi Kurri.

Reiichiroo pehmenee kissanpennun huoltajana.

VÄHÄN tulee sellainen olo, että julkaisuyhtiö on halunnut hillitä ja normalisoida Kazuko Furumiyan tarinaa antamalla sille erilliset käsikirjoittajat. Furumiyan täysin oma ensimmäinen luku on irtonaista, hauskaa ja pöhköäkin tarinaa puheenjohtaja Reiichiroon pehmenemisestä kissanpojan käsittelyssä.

Seuraavassa Fujitanin käsikirjoittamassa luvussa valutaan kohti täysin tavanomaista romanttista koulukomediaa. Ensin Reiichiroon ja Kotokon rakkauden tielle raahataan Kotokon pöljä isoveli. Ja ainesten käydessä yhä niukemmiksi kolmannessa luvussa nuorenparin elämään sekaantuu Ranskasta palannut entinen poikaystävä.

Kissaparka joutuu sivurooliin. Ainakin minä olisin ollut paljon kiinnostuneempi kissan toilailuista kuin lukiolaisten lemmestä.

Kissanhoitotietämyksen toivossa tätä mangaa ei kannata lukea. Kissanpentu luovutetaan mangassa aivan liian pienenä. Mangan kissantuntija Kotoko kertoo ohimennen, että normaalisti pienet kissanpennut oppivat sisäsiisteyden sisaruksiltaan. Kissan perushoitovälineet kyllä osuvat kohdalleen, mutta eläinlääkärin rooli korostuu minusta liikaa.

Tarinassa on muuten hauska esimerkki japanilaisen moraaliajattelun kulusta. Tyttöjen lyhyitä hameita esitellään ihan auliisti, vaikka pokkarin parissa märkä-paita-kuvassa onkin poika. Mutta sohvalle kipsautettu kissanpennun kakka on pitänyt sensuroida peittämällä se ruudutuksella.

Tsutomu Nihei: Knights of Sidonia

TSUTOMU Nihein Knights of Sidonia on herkullisinta mechaa pitkään aikaan. Kyberpunk-vaikutteisessa mangassa  ihmiskunnan rippeet yrittävät selviytyä taistelussa avaruusmuukalaisia vastaan.

Sidonia on jättiläismäinen avaruusalus, kokonainen maailma. Sen kiitäessä aurinkokunnasta pois päin sen sisällä sinnittelee jossain määrin nykyjapanilaisia muistuttava kansa, joka on kuitenkin muuttunut tuhannen vuoden aikana.

Sidonian sisällä on paljon yllätyksiä. Ulkopuolella uhkaavat alienit, jotka ovat vieraudessaan harvinaisen mielenkiintoisia.

Knights of Sidonia (シドニアの騎士, Shidonia no kishi, “Sidonian ritarit”) on ilmestynyt Japanissa Kodanshan Afternoon-lehdessä vuodesta 2009 alkaen. Siitä on tähän mennessä koottu yhdeksän pokkaria. Vertical julkaisi helmikuussa englanniksi ensimmäisen pokkarin tuota laajalti luvattomina skanlaatioinakin levinnyttä sarjaa.

Ei tarvitse kauaa hakea, kun Knights of Sidonia tuo mieleen suomalaisen manga- ja animeyleisön varmaan kaikkein parhaiten tunteman mecha-sarjan, Neon Genesis Evangelionin.

Molemmissa ihmiskuntaa uhkaavat ihmisjärjellä vaikeasti käsitettävät avaruusmuukalaiset. Molemmissa eliittijoukot taistelevat muukalaisia vastaan suurilla sotakoneilla, jotka ovat robottihaarniskan ja avaruusaluksen välimuotoja. Molemmissa taistelujuonen välissä kulkee sotakoneiden käyttäjien keskinäisiä ihmissuhteiden kuvioita. Molemmissa ihmismielen voimat ratkaisevat lopulta ehkä enemmän kuin koneet.

Vaikka Tsutomu Nihei (1971- ) on epäilemättä parikymppisenä seurannut tiiviisti Neon Genesis Evangelionia, yhtäläisyyksistä ei ole haittaa. Knights of Sidonia on oma tarinansa, ja sillä on omat vahvuutensa. Nihein muita tunnettuja mangasarjoja ovat Blame! (1998-2003) ja Biomega (2004-2009).

Sidonian sotakoneet liikkuvat usein muodostelmina.

ELETÄÄN tuhannen vuoden päässä tulevaisuudessa. Aurinkokunta on tuhoutunut gauna-muukalaisten hyökkäyksessä. Ihmiskunnan eloonjääneet yrittävät pelastautua lähettämällä eri suuntiin valtavia avaruusaluksia, jotka puolustautuvat gaunoilta ja etsiä uutta kotiplaneettaa. Sidonia on yksi näistä aluksista.

Tarinan sankari on Nagate Tanikaze. Hän on elänyt nuorukaiseksi asti jäniksenä Sidonian uumenissa, yhdessä jo kuolleen isoisänsä kanssa. Hän ei ole koskaan tavannut aluksen virallisia matkalaisia, ja kaiken nuoruutensa on hän viettänyt “pelaamalla” taistelusimulaattorilla.

Vaikka isoisä on sen kieltänyt, eräänä päivänä Nagate päättää varastaa ruuakseen riisiä avaruusaluksen jalostamosta. Hän kuitenkin putoaa valtavan puimakoneen uumeniin ja jää kiinni.

Kaikkien yllätykseksi kabuki-naamion taakse kätkeytynyt kapteeni Kobayashi värvää välittömästi Nagaten taistelurobottijoukkoihin, joiden tehtävänä on puolustaa alusta gaunoilta. Hän saa ohjattavakseen edellisessa sodassa suuria tehneen mechan nimeltä Tsugumori.

Ensimmäisessä taistelussaan Nagate osoittautuu yllättävän sitkeäksi eloonjääjäksi. Hän saa nopeasti taistelujoukoista sekä ystäviä että vihollisia. Mechojen käyttö vaatii pilottien saumatonta yhteistyötä, sillä ne liikkuvat enimmäkseen avaruudessa usean mechan kokoonpanoina.

Vastassa ovat gaunat, jotka ovat valtavia avaruudessa eläviä olentoja. Ne vaikuttavat enemmän vaistonvaraisilta kuin älyllisiltä. Ilmeisesti ne käyttävät ihmisiä(kin) ravintonaan.

Gaunat pystyvät muuttamaan muotoaan loputtomasti, mutta enimmäkseen ne näyttävät mustekalamaisilta kimmoisilta möykyiltä, joista työntyy esiin valtava määrä epämääräisiä lonkeroita tai istukoita. Istukat toimivat myös niiden aseina.

Gaunojen kaltaiset oliot eivät varsinaisesti ole mitään aivan uutta tieteiskirjallisuudessa. Ne ovat kuitenkin riittävän outoja ollakseen hyvin mielenkiintoisia alieneita.

Gaunat vaikuttavat varsin mielenkiintoisilta avaruusmuukalaisilta.

VERTICALIN julkaisun takakannessa todetaan, että Knights of Sidonia on Tsutomu Nihein tähän mennessä helpoimmin avautuva työ. En ole lukenut muita Nihein mangoja, joten arvion todenperäisyydestä en osaa sanoa. Missään tapauksessa ei kuitenkaan voi puhua kovin helposti avautuvasta teoksesta.

Ainakin minulla Knights of Sidonian ensimmäinen pokkari vaati kaksi lukukertaa, ennen kuin yhtään pääsin jyvälle siitä mitä siinä tapahtuu. Suurin syy tähän on mangan kuvaaman maailman valtavuus, josta avautuu vain pienenpieniä paloja kerrallaan.

Niin kuin hyvässä tieteiskirjallisuudessa aina, tarinan henkilöt ottavat itsestäänselvyyksinä paljon sellaisia asioita, jotka lukijalle ovat hyvin outoja. Onneksi lukijalla on sentään oppaana Nagate Tanikaze, joka myös tulee Sidonian maailmaan ulkopuolisena.

Ihmiskunta on muuttunut paljon vuosituhannessa, ja Sidonian maailma on Nagatellekin outo. Sukupuolia on nyt kolme: miesten ja naisten lisäksi on ihmisiä jotka kykenevät lisääntymään molempien kanssa. Syömistä harrastetaan vähän, ja enimmäkseen ihmiset hankkivat ravintonsa fotosynteesillä. Ensimmäisessä osassa törmätään myös esimerkiksi ihmisen ja karhun yhdistelmään, joka toimii asuntolanhoitajana.

Monille sidonialaisille Nagate on outo ilmestys menneisyydestä. Hän syö ruokaa, haisee pahalle ja puhuu oudosti. Hän jopa pukeutuu ikivanhaan rähjäiseen avaruuspukuun, joka ei hemaise pestynäkään.

Itse Sidonia on valtava. Kuvissa aluksen sisältä vilahtelee valtameriristeilijän kokoisia saleja, tuhansien asuntojen asuinkomplekseja, jättiläismäisiä tehtaita ja kokonaisia lomasaaria. Ilmeisesti Sidoniassa on myös näkymätön alamaailma – ainakin Nagate ja hänen isoisänsä saivat piileskellä rauhassa vuosikymmeniä.

Voi siis odottaa, että Sidonian uumenista löytyy paljon uutta, kun tarina etenee. Jo ensimmäisistä luvuista ilmenee, että monilla henkilöillä on salaisuuksia, joista toivottavasti saamme jatkossa lukea lisää. Odotan mielenkiinnolla myös Sidonian hallintojärjestelmän avautumista.
 
Tsutomu Nihei on ilmeisesti suunnitellut Knights of Sidonian ainakin sadan luvun mittaiseksi. Lukujen alkukuvina on nimittäin kuvasarja, joka on nimetty “Sata näkymää Sidoniaan”.