Osamu Tezuka: 0man (Zero-Men)

JAPANILAINEN mies pelastaa Intian viidakossa tiikerin hampaista pikkuisen pojan, jolla on valtava häntä kuin oravalla. Poika kuuluu kauan salassa pysyneeseen 0manien eli “nollaihmisten” kansaan, jolla on suuri suunnitelma ihmiskunnan tuhoamiseksi.

Osamu Tezukan manga 0man (nimessä on nolla, ei o-kirjain) tunnetaan myös englanninkielisellä nimellä Zero-Men. Se ilmestyi Shounen Sunday -lehdessä syyskuusta 1959 joulukuuhun 1960. Mangan uusintapainos julkaistiin Japanissa viime vuonna kahtena tuhtina pokkarina. Tietääkseni sarjaa ei ole koskaan käännetty millekään muulle kielelle.

0manista suunniteltiin vuonna 1968 myös animaatiosarjaa. Se ei koskaan edennyt pilottia pidemmälle, koska Tezuka ei hyväksynyt televisioyhtiön suunnitelmaa muokata herttainen manga huomattavasti rajummaksi animeksi.

Tezukan 0man on (kuin) Shounen Sundayta varten tehty manga. Sen sankari on ehkä noin kymmenvuotias poika, jolla on hyvä sydän ja valtavat voimat. Hän on reipas ja rohkea, ja hän rakastaa syvästi äitiään ja isäänsä. Kaikessa maailman höykytyksessäkään hän ei luovu valoisuudestaan, ja hän on valmis antamaan kaikkensa jotta hyvä voittaisi.

0man on tieteistarina, joka tapahtuu tekoajastaan katsoen tulevaisuudessa, 1990-luvulla. Siitä on siis mukava katsoa myös hieman vinoon sitä, mihin maailmamme puoli vuosisataa sitten ajateltiin kehittyvän.

Söpö oravapoika joutuu tuon tuosta häkkiin.

HÄNNÄLLINEN poika saa ihmisnimekseen Ricky, ja rakastava kasvatti-isä kasvattaa häntä hyvin. Yhdessä isä ja suloinen poika haaveilevat vaurastuvansa niin paljon, että poika pääsisi leikkaukseen jossa häntä poistettaisiin. Muhkea häntä kun ei voi olla häiritsemättä sosiaalista kanssakäymistä.

Vähitellen paljastuu, että Ricky kuuluu 0manien lajiin, jolla oli maapallolla korkea kulttuuri jo silloin kun ihmiset vielä olivat apinoita. Samoin kuin ihmisillä ja apinoilla oli yhteisiä esi-isiä, 0maneilla on yhteisiä esi-isiä oravien kanssa. Nykyisin (siis 1990-luvulla) 0maneilla on salainen valtakunta syvällä Himalajan vuoristossa.

Omanit ovat huomattavasti vahvempia ja älykkäämpiä kuin ihmiset. Heidän ase- ja avaruustekniikkansa on aivan toisella tasolla kuin ihmislajin. He ovat myös käsikähmässä paljon ihmistä voimakkaampia ja ketterämpiä.

0manien valtakunnan ylipapilla on mahtava suunnitelma kaikkien ihmisten tappamisesta ja koko maapallon valtaamisesta 0manien hallintaan. Hänen käskyläisenään toimii Tokiossa ihmismies, joka johtaa salaista operaatiota peitenimellä Enma Daiou.

Ricky joutuu sodassa kahden kansan väliin. Vaikka hän on syntyjään 0man, hän on kasvanut ihmisten parissa. Hän ei voi sallia ihmiskunnan tuhoutuvan.

Tezukan vakiohahmoihin kuuluva Acetylene Lamp on saanut yhden roiston rooleista.

KUVA tulevaisuudesta 1990-luvulla on osittain aika oikeaan osuva. Ihmiskunta on rakentanut valtavia kaupunkeja ja suuria koneita, ja autot ovat vallanneet suuren osan maan pinta-alasta. Tehtaat ovat suuria ja rumia, asuinrakennukset ovat järkyttäviä torneja.

Huvittaviakin yksityiskohtia löytyy: Autot eivät ole japanilaisittain pieniä, vaan amerikkalaisittain valtavia laivoja. Televisiokamerat ovat samanlaisia kaapin kokoisia rohjoja kuin 1950-luvullakin. Yliopistossa luotetaan edelleen vanhaan kunnon “suoraan luennoijan papereista kuulijan papereihin – käymättä kummankaan aivoissa” -tekniikkaan.

0manien tekniikka on vielä valtavampaa kuin ihmisten. Jules Vernen aikoinaan kuvitteleman malliset kuvapuhelimet ovat arkea. Verkkomaiset liikenneväylät täyttävät heidän maanalaisen maailmansa.

Mutta tietokoneista ei näy vilaustakaan, ei ihmisten eikä 0manien maailmassa. Eikä kukaan puhu kännykkään. (Siihen en nyt ota kantaa, olisiko maailmasta tullut parempi ilman tietokoneita ja kännyköitä…) Mitään ympäristöongelmia ei näytä olevan.

1990-luvun parhaat aseet?

YKSI asia 0manissa häiritsee minua kuitenkin aika pahasti: Ricky on melkein suora kopio Tezukan 1950-luvun alussa luomasta Tetsuwan Atomusta eli Astro Boysta.

Ricky ja Astro Boy ovat samankokoisia, ylettömän vahvoja pikkupoikia. Molemmilla on paksut jalat, sievät kasvot ja aivan samanlaiset Betty Boopin silmät. Molemmilla on sama yltiöhyvä asenne kaikkeen. Molemmilla on jopa samankaltaiset hiustupsut, vaikka Ricky pitääkin omiaan enimmäkseen ison lippalakin alla piilossa. Ainoa ero on häntä.

Ehkä Tezuka tunsi yleisönsä ja tarjosi mitä se halusi. Ehkä hän yritti toistaa Astro Boyn menestyksen pienellä vaivalla. Joka tapauksessa 0man tuntuu pahasti välityöltä, entisten ainesten kierrätykseltä.

Tarina on toki taattua Tezukan shounenia. 0manissa on tappeluita ja sotia, herkkiä jälleennäkemisiä ja uusien ystävien löytämisiä. Tezuka kuljettaa juonta yllättävästä käänteestä toiseen. Ricky joutuu jos jonkinlaiseen pyöritykseen kahden maailman välissä. Ricky ja tarinan roistot ovat vuorotahtiin voitolla. Ricky joutuu monta kertaa häkkiin ja löytää ja kadottaa monta kertaa uudelleen isänsä ja äitinsä.

Reipasta lukemista viidenkymmenen vuoden takaisille japanilaisille pikkupojille, kyllä. Vähän niin kuin Pekka Lipposen seikkailut Suomessa. Ja toisin kuin Lipponen, Ricky on hieno roolimalli. Mutta en ihmettele sitä, että Ricky ei jäänyt elämään sillä tavoin kuin Astro Boy jäi.

Carl Larssonin omakuva vuodelta 1891.

PISTÄYDYIN aivan muun koulutusmatkan yhteydessä Helsingin Ateneumissa ihailemassa ruotsalaisen Carl Larssonin (1853-1919) taidetta. Hänenkin maalauksissaan näkyy huomattavia vaikutuksia japanilaisista puupainokuvista.

Carl Larsson tunnetaan ennen kaikkea valoisista ja kauniista vesivärimaalauksistaan, jotka kuvaavat kotia, perhettä, lapsia ja puutarhaa. Hänen sanotaan pyrkineen taiteessaan miellyttämään sekä kriitikoita että taidetta katselevaa ja ostavaa yleisöä. Hän myös onnistui tavoitteessaan: hän on edelleen rakastetuimpia ruotsalaisia taiteilijoita.

Lukuisissa maalauksissa esiintyvää kotiaan Larsson rakensi yhdessä vaimonsa Karinin kanssa Taalainmaan Sundborniin. Larsson kokosi siitä myös suositun kuvakirjan nimeltä Ett hem. Larssoneiden koti vaikutti merkittävästi Ruotsin ja koko Euroopan uuteen sisustusajatteluun, jonka ohjenuorina olivat valoisuus ja kepeys.

Larsson kuuluu siihen taiteilijoiden sukupolveen, jotka hakivat innoitusta taiteeseensa Ranskasta ja Pariisista. Suomesta samaan vaikutuspiiriin kuului Akseli Gallen-Kallela. Larsson asui Pariisissa vuodesta 1877 alkaen kymmenkunta vuotta.

Mammas och småflickornas rum, 1897.

JAPANILAISET puupainokuvat ällistyttivät Pariisin taiteilijapiirit 1860-luvulla. Kerrotaan, että japanilainen ukiyo-e-puupainotaide tuli Eurooppaan Katsushika Hokusain kuvien epäonnistuneina vedoksina, joita käytettiin Japanista tuotujen posliiniastioiden kääreinä.

Kuvat osuivat ranskalaisen etsaajan Félix Bracquemondin silmiin. Bracquemond innostui valtavasti eksoottisista kuvista.

Japonismina tunnettu taiteilijoiden suuri innostus Japaniin sai vauhtia Pariisin maailmannäyttelystä 1867. Japanista innostuivat ja ottivat mallia esimerkiksi Edouard Manet, Henri de Toulouse-Lautrec, Claude Monet, Edgar Degas, James Abbott Whistler ja Vincent van Gogh. Monien aikalaistensa tavoin myös Carl Larsson ihastui näkemäänsä.

Larsson otti japanilaisista puupainokuvista ideoita muun muassa puutarhan ja kukkien esittämiseen maalauksissaan. Ajatus hyvin syvän perspektiivin luomiseen asettamalla kukkia lähikuvaan maalauksen etualalle oli sieltä peräisin. Perspektiivin käsittelynhän japanilaiset olivat vasta vähän aikaisemmin matkineet länsimaisesta taiteesta!

Myös Larssonin maalausten “luonnottoman” voimakkaat ääriviivat ovat ainakin osittain japanilaista perua. Japanilaisissa ukiyo-e-kuvissa ääriviivat saivat yleensä oman kirsikkapuisen painolaattansa. Kukin väri lisättiin kuviin omalla laatallaan. Laattoja saattoi tarvita yhteen kuvaan jopa pitkälti toistakymmentä.

Larssonin viimeisin yhteys Japaniin on itse asiassa varsin tuore. Larssonin merkittävimpiin monumentaaliteoksiin kuuluva Midvinterblot (“Keskitalven uhri”, 1915) päätyi huutokaupassa vuonna 1987 japanilaiselle keräilijälle Hiroshi Ishizukalle. Vuonna 1997 se saatiin lahjoittajien tuella ostettua takaisin Ruotsiin. Nyt mittava maalaus on Tukholman kansallismuseossa.

Namnsdag på härbret, 1898.

MILTEI sadan vuoden tauon jälkeen Helsingin Ateneumissa on jälleen nähtävissä suuri valikoima Larssonin taidetta. Ateneum järjesti hänen näyttelynsä edellisen kerran vuonna 1913. Koko taidemuseon toisen kerroksen kokoinen näyttely “Carl Larsson – hyvän elämän jäljillä” on esillä huhtikuun 29. päivään asti.

Näyttelyssä on ennen kaikkea Larssonin kotikuvia, mutta myös monia maalarin nuoruudentöitä. Hauskin idea on yhteen näyttelysaliin koottu “Larssonien koti”. Esineistöstä ja seinän kokoisiksi suurennetuista akvarelleista kootun tilataideteoksen on tehnyt Alexander Reichstein.

Tilateos on Ateneumissa sikäli poikkeuksellinen, että lapsilla on ihan luvan perästä oikeus leikkiä “kodin” tavaroilla. Ja aikuisille on annettu lupa valokuvata, mikä ei kovin usein ole mahdollista. Toisin kuin alkuperäisteokset, suuret jäljennökset kun eivät hiukkaakaan kärsi edes salamavalosta.

Suosittelen näyttelyä myös kaikille Japanin ystäville. Vaikka Ateneumin näyttelyssä yhteys Japaniin jää muutaman lyhyen viittauksen varaan, jotain japanilaista – ja myös jotain mangamaista! – on aistittavissa monissa Larssonin kuvissa.

Tezuka Osamu no Buddha - Akai sabaku yo! Utsukushiku -

IHMINEN syntyy tuskallisesti. Ihminen kuolee tuskallisesti. Siinä välissä on tuskallinen elämä. Tästä oivalluksesta alkaa nuoren prinssi Siddharthan taivallus kohti valaistumista. Lopulta hänestä tulee Buddha, ja hänen seuraajansa muodostavat yhden maailman suurimmista uskonnoista.

Nyt minun on pakko tunnustaa jättiläismäinen aukko mangayleissivistyksessäni: En ole lukenut Osamu Tezukan Buddhaa. Olen siis tavallaan aika huonosti pätevä arvioimaan Kozo Morishitan ohjaamaa animaatioelokuvaa samasta aiheesta.

Toisaalta puute tietenkin vapauttaa minut katsomaan elokuvaa itsenäisenä teoksena. Valitettavasti näkemäni ei ole mitään kovin korkeatasoista, ei elokuvana, ei tarinana eikä edes animaationa.

Viime vuonna valmistunut elokuva Tezuka Osamu no Buddha – Akai sabaku yo! Utsukushiku - (手塚治虫のブッダ－赤い砂漠よ！美しく－, “Osamu Tezukan Buddha – punainen autiomaa, miten kaunis!”) on ensimmäinen osa kolmiosaisesta elokuvien sarjasta, joka perustuu Tezukan mangasarjaan vuosilta 1972-1983.

Elokuva julkaistiin japanilaisena dvd:nä joulun alla. Lännessä se on tähän mennessä nähty muutamilla elokuvafestivaaleilla. Elokuvasta käytetään englanniksi nimeä Buddha: The Great Departure.

Tezukan nimekkäimpiin teoksiin kuuluva mangasarja Buddha on käännetty ainakin englanniksi, ranskaksi, hollanniksi ja portugaliksi. Lupaan ja vannon, että se on niiden mangojen listalla, jotka aion lukea. Jostain syystä vain otollista aikaa ei ole vielä osunut kohdalle.

Nuori prinssi Siddhartha kasvaa palatsin suojissa.

KAKSI ja puoli tuhatta vuotta sitten prinssi Siddharthan isä hallitsi Intiassa pientä Shakyan kuningaskuntaa. Shakya on jatkuvassa sodassa naapurinsa, mahtavan Kosalan kanssa.

Tezuka Osamu no Buddha -elokuvan ensimmäinen osa (tiettävästi samoin kuin Tezukan mangan pari ensimmäistä osaa) seuraa kahden nuoren miehen kasvua Shakyassa ja Kosalassa.

Siddhartha on Shakyan prinssi, josta isä haluaa kasvattaa ylhäisen kuninkaan ja vahvan soturin. Chapra on köyhä orjan poika, joka pelastaa kosalalaisen sotapäällikön hengen. Sotapäällikkö adoptoi Chapran omaksi pojakseen. Chaprasta kasvaa Kosalassa mahtava ja innokas taistelija.

Siddharthan nousu kuninkaaksi katkeaa, kun hän kohtaa nuoren Migaila-neidon. Siddhartha rakastuu, ja Migaila näyttää hänelle millainen on köyhän kansan todellinen elämä jyrkän eriarvoisuuden ja kastijaon piinaamassa Intiassa.

Ylhäinen isä yllättää nuoret. Hän vangituttaa Migailan ja määrää hänet tapettavaksi. Siddharthan pyynnöt taivuttavat isän päästämään Migailan, mutta tyttö kuitenkin sokaistaan. Tytön vapauden ehtona on, että Siddhartha suostuu pakkoavioliittoon isän valitseman prinsessan kanssa.

Ensimmäinen elokuva päättyy siihen, kun Siddharta pakenee isänsä palatsista. Maailman kärsimyksen nähtyään hän hylkää kaiken ja lähtee etsimään valaistusta.

Yksi elokuvan lukuisista taisteluista on versio Daavidin ja Goljatin kohtaamisesta.

ELOKUVA on täynnä räminää ja räiskettä. Se keskittyy näyttämään kahden valtakunnan välistä sotaa ja sotilaiden julmuutta siviilejä kohtaan. Keskeisessä osassa ovat myös Siddharthan ja Chapran kasvatukseen kuuluvat taistelut.

Jotenkin Buddhasta kertovalta elokuvalta olisi odottanut hieman enemmän seesteisyyttä. Siitäkin huolimatta, että ensimmäisen osan tarkoituksena on näyttää maailman ja sen kärsimyksen turhuus.

Elokuvan pehmeämmästä puolesta vastaa lähinnä nuori poika Tatta, jolla on ihmeellinen kyky. Tatta kykenee siirtämään mielensä eläimiin ja liikkumaan maailmalla eläimen hahmossa. Niinpä elokuvassa on muutamia varsin onnistuneita eläinkohtauksia.

Elokuvan hyviin puoliin lukeutuvat myös taitavat taustamaalaukset, erityisesti kuvat viidakoista ja Himalajan vuoristosta. Animaatio puolestaan on tökkivää ja kankeaa; sellaista jota voi odottaa halvalta televisiosarjalta, mutta ei täysimittaiselta elokuvalta. Ääninäyttely on ajoittain suorastaan luokatonta.

Juonta vaivaa jonkinlainen kahden maailman väliin jääminen. Ehkäpä harras buddhalainen voisi katsoa elokuvaa eeppisenä uskonnollisena kertomuksena, joka toistelee itsestäänselvyyksiä animaation keinoin. Toisaalta tarinassa runnotaan katsojan silmiin sotaa, köyhyyttä ja kärsimystä tavalla, joka ehkä on katsottu tarpeelliseksi aihetta tuntemattoman länsimaisen yleisön varalta.

Esitellyn henkilökaartin ja heidän erillisten tarinoidensa merkitys kokonaisuudelle jää pääosin hämäräksi. Ja Tezukan sarjakuville ominaista henkeä tämä kummallisesti modernisoitu elokuva ei ole haistanutkaan.

Kylliksi kärsimystä nähtyään Siddhartha hylkää kaiken ja lähtee etsimään valaistusta.

JÄLKIPOLVET ovat silloin tällöin yrittäneet tehdä animesarjoja ja elokuvia Osamu Tezukan massiivisesta mangatuotannosta. “Mangan jumala” oli japanilaisen animaation keskeisiä kehittäjiä itsekin. Hän teki sekä monia itsenäisiä animaatioita että sovitti monia omia mangojaan animaatioksi.

Kun ottaa huomioon Tezukan tuotannon valtavan määrän, on oikeastaan hämmästyttävää, että onnistuneita lämmityksiä on niin vähän. Wikipedian mukaan Tezuka tuotti uransa aikana yli 150 000 sivua sarjakuvaa.

Heikkoon luokkaan kuuluu esimerkiksi vuonna 2004 tehty televisioanime, joka perustui Tezukan mangaan Hi no tori (Phoenix eli “Tulilintu”). Lääkäritarinaa Burakku Jakku (Black Jack, manga vuosina 1973-1983) on useaankin kertaan animoinut tekijän poika Makoto Tezuka. Nämä animet onnistuivat hieman paremmin kuin Hi no tori.

Kovin korkeaa tasoa ei liioin edusta vuonna 2007 valmistunut näytelmäelokuva, jonka Akihiko Shiota ohjasi mangan Dororo aiheesta. Aika ankea on myös britti David Bowersin yritys lämmittää Tetsuwan Atomu (Astro Boy) tietokoneanimaatioksi vuonna 2009.

Ainoa mieleen tuleva loistava poikkeus on Rintaron ohjaama animaatioelokuva Metropolis vuodelta 2001. Katsuhiro Otomo teki tuolloin käsikirjoituksen Tezukan varhaisen mangan pohjalta ja etäännytti sen aika kauas mangasta. Tai no, jos Disneyn Leijonakuninkaan laskee Tezuka-sovitukseksi, niin ei sekään hassumpi elokuva ole.

Ja tälläkin kertaa siis kävi näin. En odota Buddha-elokuvan kahta jälkimmäistä osaa kovin innokkaasti. Älkää tuhlatko aikaanne tai rahojanne tähän teokseen.

Hoshi mamoru inu

HOSHI mamoru inu (“Tähtiä katseleva koira”) on hellyttävä tarina miehen ja koiran ystävyydestä, joka jatkuu kuolemankin yli. Elokuvaksi muokattuna manga menettää valitettavasti paljon vahvuuksiaan – ja saa tilalle heikkouksia.

Tuntematon keski-ikäinen mies ja koira löydetään kuolleina pöheiköstä Hokkaidon vuoristossa. Mies on ajanut auton syvälle kasvillisuuden sekaan ennen kuin polttoaine on loppunut. Mies on kuollut autoonsa talvella, koira puoli vuotta myöhemmin kesällä. Läpi talven ja kevään koira on vartioinut isäntänsä ruumiin äärellä.

Nuori kaupungin virkamies Kyousuke Okutsu saa tehtäväkseen selvittää miehen henkilöllisyyden. Kyousuke lähtee kuplavolkkarillaan seuraamaan auton läheltä löytyneiden kuittien osoitteita. Vähitellen keriytyy auki tarina Tokiosta lähteneestä miehestä, joka on ratkaissut elämänsä umpikujan seuraamalla Japanin rannikkoa pohjoiseen. Automatka yhdessä Happy-koiran kanssa on päättynyt kurjaan kuolemaan Hokkaidolla.

Metallimies Yoshio Maedalla oli Tokiossa ihan tavallinen onnellinen perhe: omakotitalo, vaimo, tytär ja koira. Vähitellen rakennelma kuitenkin sortui. Tyttärestä tuli raivova teini. Vaimo tahtoi eron. Eräänä päivänä tehdaskaan ei enää tarvinnut Yoshion palveluksia.

Tomoyuki Takimoton ohjaama elokuva perustuu Takashi Murakamin aivan loistavaan mangaan Hoshi mamoru inu). Manga on julkaistu myös englanniksi viime syksynä nimellä Stargazing Dog.

Elokuvan ihmispääroolissa Yoshio Maedana nähdään Toshiyuki Nishida. Kyousuke Okutsua esittää Tetsuji Tamayama ja hänen mukaansa lyöttäytyvää karkulaistyttöä Umika Kawashima.

Hiljainen Kyousuke ja ylivilkas Yuki kiertävät Japanin rannikkoa kuplavolkkarilla.

TOSHIYUKI Nishida on 1970-luvulta lähtien lukuisissa elokuvissa ja televisiosarjoissa esiintynyt näyttelijäveteraani. Hän istuu Yoshio Maedan rooliin kuin nyrkki silmään. Hän rakentaa vähin elein kuvan viimeistä irtiottoa tekevästä keski-ikäisestä miehestä, jonka elämä ja maailma ovat pahan kerran pettäneet. Koira ainoana kumppaninaan hän asettuu lopulta rauhallisesti kuolemaan.

Takashi Murakamin mangassa Yoshio Maeda ja koira ovat tarinan keskipisteessä. Elokuvassa fokus on kuitenkin siirretty pois Maedan tarinasta. Sitä enemmän kerrotaan Kyousuke Okutsun matkasta, kun hän ajaa kuplallaan pitkin Japania selvittämässä Maedan kohtaloa. Kyousuke on kuitenkin aika kuivakka hahmo, huolimatta siitä että hän suree itse nuorena menettämäänsä koiraa.

Ehkäpä elokuvan tekijätkin huomasivat Kyousuken hahmon heiveröisyyden, sillä hänen kumppanikseen on nostettu teinityttö Yuki. Kotoaan karannut ylivilkas Yuki lyöttäytyy puoliväkisin Kyousuken seuraan. Kolmantena osapuolena hän pääsee seuraamaan Kyousuken ja Yoshio Maedan kohtaloiden yhtäläisyyksiä. Yukin osalta tarina päättyy klassiseen opetukseen, jota minusta ei tässä tarinassa olisi tarvittu.

Minulle oli pienoinen pettymys se, että akita Happy ei ole elokuvassa yhtä valkoinen kuin sarjakuvassa. Mutta kaikkea ei kai voi saada. Toinen pettymys oli se, että mangan onnistuneimpiin hahmoihin lukeutuva varasteleva pikkupoika nähdään elokuvassa vain vilaukselta.

Koiratähden valinta tai kouluttaminen elokuvaan ei muutenkaan ole täysin onnistunut. Elokuvan Happy ei ole se täydellisesti isännälleen omistautunut koira, jonka Murakami loi mangaansa. Onpahan vain koira joka kulkee miehen mukana, vilkuilee muihin suuntiin ja tekee temppunsa näyttelijänä hieman vastahankaisesti. Pääasiassa Happyä esittää Chibi-niminen akita, mutta melko varmasti kuvauksissa on jouduttu käyttämään useita koiria.

Hoshi mamoru inu ei ole huono elokuva. Se on lämmin ja herttainen, ja siinä on paljon hyvää roolityötä. Sille soisi ihan mielellään myös maailmanlaajuista levitystä.

Se ei kuitenkaan ole läheskään niin hyvä kuin mitä Takashi Murakamin mangan aineksista olisi ollut mahdollista tehdä.

Tämä kohtaus ei syntynyt helpolla.

DVD-julkaisulla on mukana näin tehtiin -dokumentti, joka on minusta poikkeuksellisen raikas ja onnistunut. Dokumentti kertoo kuvausryhmän matkan, joka alkaa kesällä Hokkaidolta ja etenee tapahtumapaikoilla etelään Tokioon asti. Lopulta joulukuussa palataan Hokkaidolle viimeisiä talvikuvia varten.

Ylistävät tekijöiden haastattelut on onnistuttu pitämään kohtuudessa, ja niiden tilalla on kuvausta todellisesta elokuvanteosta. Katsojalle näytetään suoraan, miten syksyn lehdet levitetään ennen kuvauksia hokkaidolaiseen lehtimetsään, kuinka sade tehdään letkuilla ja kuinka Kyousuken automatkaa kuvataan studiossa vihreätä taustaa vasten.

Dokumentissa kerrotaan myös se minkä katsojakin aistii elokuvasta: Koiratähti ei ollut helppo yhteistyökumppani. Avustajat joutuvat tekemään jos jonkinlaisia temppuja saadakseen Chibin liikkumaan halutulla tavalla tai katsomaan oikeaan suuntaan. Elokuvan toisessa koiraroolissa, Kyousuken nuoruudessa kuolleena Kurona, käytetäänkin välillä nukkea.

Hauskin on dokumentin kuvaus siitä, kuinka elokuvan lopussa oleva lyhyt onnellinen kohtaus tehtiin. Siinä Yoshio Maeda ja Happy istuvat auton katolla keskellä auringonkukkapeltoa.

Kuvausten aikana peto oli litimärkä, ja avustajat tarpoivat siinä pitkävartisissa kumisaappaissa. Auto jouduttiin nostamaan pellon keskelle nosturilla. Koira kannettiin paikalle sylissä, jotta se näyttäisi niin puhtaalta kuin kohtauksessa piti näyttää. Ja otos otettiin yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes miehen ja koiran ilmeet olivat oikeat.

DVD-julkaisussa on toinenkin mukava kylkiäinen. Koska dvd ilmestyi juuri joulun alla, siihen liitettiin vuoden 2012 kalenteri. Kalenteri itsessään on vaatimaton, mutta sitä koristaa viisi Takashi Murakamin hienoa alkuperäispiirrosta. Kalenteri on englanninkielinen, mutta ikävä kyllä elokuva on vain japaniksi.

Noriko Ogiwara: Dragon Sword and Wind Child

NORIKO Ogiwaran fantasiaromaani Dragon Sword and Wind Child kerää aineksensa japanilaisesta mytologiasta. Silti se on fantasiaa, joka aukeaa myös länsimaiselle lukijalle. Se ei ehkä ole J.R.R. Tolkienin veroista, mutta se kamppailee aika tasaväkisesti vaikkapa Ursula K. LeGuinin Maameren tarinoiden kanssa.

Dragon Sword and Wind Child (Sorairo magatama) on Noriko Ogiwaran esikoisteos vuodelta 1988. Se on ensimmäinen osa kolmiosaisessa sarjassa, joka on uusimmassa englanninkielisessä ilmentymässään saanut nimekseen Tales of the Magatama. Sarja tunnetaan myös Jade-trilogiana.

Kirjan japanilainen nimi Sorairo magatama tarkoittaa “Taivaanvärinen magatama”. Kaksi seuraavaa osaa ovat Hakuchou iden (“Outo tarina joutsenesta”) ja Usubeni tennyo (“Vaaleanpunainen nymfi”). Ainakin lukemani ensimmäinen osa muodostaa itsenäisen kokonaisuuden, joten samaa voinee odottaa kahdelta muultakin.

Ensimmäinen osa ilmestyi englanniksi Cathy Hiranon kääntämänä jo vuonna 1993. Viz Media julkaisi sen uudelleen ensin vuonna 2007, sitten vuoden 2010 lopulla japanilaista tieteis- ja fantasiakirjallisuutta levittävässä Haikasoru-sarjassa. Samassa sarjassa ilmestyi viime vuonna myös trilogian toinen osa nimellä Mirror Sword and Shadow Prince.

Noriko Ogiwara on syntynyt vuonna 1959. Fantasiakirjailija hänestä tuli C.S. Lewisin Narnia-sarjan innoittamana. Ogiwaran nimi on tuttu myös mangan ja animen puolella. Hänen englanniksikin käännetty kevytromaanisarjansa Nishi no yoki majo (The Good Witch of the West) on sovitettu mangaksi Haruhiko Momokawan kuvittamana. Sarjaan perustuva televisioanime pyöri Japanissa vuonna 2006.

TARINAN taustalla on paljon japanilaista varhaishistoriaa ja shintolaista traditiota. Noriko Ogiwaran teoksen kolme valon lasta muistuttavat aika tavalla shintolaisia jumalia Amaterasua, Tsukuyomia ja Susanoota. Virtaavan veden puhdistava vaikutus on fantasiassa yhtä tärkeä kuin shintolaisuudessa.

Tarina tapahtuu maassa nimeltä Toyoashira. Yksi Japanin vanhoista runollisista nimityksistä on Toyoashihara no mizuho no kuni, “Maa jossa runsaat riisintähkät kypsyvät kauniisti”. Tarinan keskeisiä taikaesineitä ovat miekka, peilit ja magatama. Samat kolme esinettä ovat Japanin keisarihuoneen kolme pyhää tunnusmerkkiä: miekka Kusanagi, peili Yata no kagami ja Yasakani no magatama.

Magatama on puolestaan ihmisen korvaa muistuttavaksi muokattu puolijalokivi, joita korkea-arvoiset japanilaiset käyttivät koristeina mahdollisesti jo kolme tuhatta vuotta sitten. Muun muassa jadesta valmistettuja magatamoja on löydetty vanhoista hautakummuista.

Toisin kuin monet muut kulttuuriesineet ja ideat, magatamat ovat ilmeisesti lähtöisin Japanista, mistä ne ovat levinneet Koreaan päin. Wikipedian mukaan monissa mangoissa nähty sammakonpoikamainen ihmissielun kuva on itse asiassa magataman muotoinen.

Kirjan jälkisanoissa Noriko Ogiwara kertookin, että hän halusi tehdä jotain samankaltaista kuin mitä eurooppalaiset fantasiakirjailijat ovat tehneet eurooppalaiselle historialle. Euroopassa merkittävä osa fantasiakirjallisuutta pohjautuu kelttiläiseen tarustoon ja perinteeseen ennen Länsi-Euroopan kristillistymistä. Ogiwara halusi puolestaan perustaa fantasiansa japanilaiseen shintolaiseen maailmaan, joka vallitsi ennen kuin buddhalaisuus tuli maahan 500-luvulla.

TOYOASHIHARAN maassa pimeys ja valo taistelevat vallasta. Pimeyden lapset ovat kuolevaisia, mutta he syntyvät uudelleen. Valon lapset ovat ikuisia ja kuolemattomia, mutta kuolemattoman puhdistautuminen vaatii jatkuvia veriuhreja. Viime vuosisatoina valon puolen sotajoukot ovat vallanneet maata, pimeyden puolen kylät on tuhottu, ahdistettu piiloon tai käännytetty valon palvelijoiksi.

Suurimmassa osassa länsimaista fantasiakirjallisuutta puolet olisivat selvät: valo hyvä, pimeys paha. Noriko Ogiwara on kuitenkin samoilla jäljillä Ursula LeGuinin kanssa: pimeys ja valo, hyvä ja paha, oikea ja väärä eivät ole yksiselitteisiä. Kaikki ovat oikeastaan pahoja, mutta kaikki ovat myös oikeastaan hyviä.

Pimeyden lapset saattavat kadehtia ja vihata valon lasten kuolemattomuutta, mutta niin myös valon lapset kahdehtivat pimeyden lasten mahdollisuutta sammua pois ja lopettaa kärsimys. Valon jumala on kaunis mutta myös kauhistuttava. Pimeyden jumalat ovat julmia ja pelottavia, mutta niiden varassa on maan uusiutuminen ja hedelmällisyys.

Kauan sitten Valon jumala on laskeutunut maan päälle kosiakseen Pimeyden jumalatarta. Ei ole täysin selvää mitä tapahtui, mutta Valon jumala tuntee itsensä torjutuksi, raivostuu ja päättää alistaa ja tuhota maailman.

Valon jumala lähettää maata valtaamaan kaksi lastaan, Teruhin ja Tsukishiron. Julma ja kärsimätön prinsessa Teruhi on sidoksissa aurinkoon. Häilyvä ja arvaamaton prinssi Tsukishiro on sidoksissa kuuhun. Sisarukset käyvät raakaa sotaa kukistaakseen pimeyden joukot.

ON MYÖS kolmas valon lapsi, heikolta ja mielenvikaiselta näyttävä Chihaya. Temppelineidon asuun pakotettu tuulen lapsi on ainoa, joka pystyy rauhoittamaan tärkeän vallan välineen: Lohikäärmemiekan, johon on vangittu tulen jumalan raivo. Hänellä on myös isältään salainen tehtävä – niin salainen että hän ei itsekään tiedä sitä.

Kolmen sisaruksen vastapainona on fantasiaromaanin varsinainen päähenkilö, viisitoistavuotias neito Saya. Hän on ainoa eloon jäänyt prinsessa Teruhin tuhoamasta kylästä. Lapsen harhailemasta löytänyt vanha pariskunta otti hänet huostaansa ja kasvatti kuin omana tyttärenään.

Sayaa vetävät puoleensa sekä valo että pimeys. Koko lapsuutensa hän on haaveillut pääsevänsä prinssi Tsukishiron morsiameksi, ja yhtäkkiä hullu haave näyttää käyvän toteen. Tsukishiro ottaa Sayan hovineidokseen. Samalla paljastuu, että Saya on uudesti syntynyt Veden neito, vahva pimeyden puolen voima, jolla myös on valta käyttää Lohikäärmemiekkaa.

Yhdessä Chihayan kanssa Saya sieppaa miekan ja pakenee valon sisarusten palatsista. He liittyvät pimeyden joukkoihin. Saya ja Chihaya puolellaan joukot pääsevät niskan päälle. Alkaa pitkän sodan viimeinen vaihe, ja lopulta myös Valon jumala ja Pimeyden jumalatar kohtaavat uudelleen.

Huomattakoon, että pimeys ei Noriko Ogiwaran kirjassa kirjassa ole lainkaan sellaista kuin vaikkapa Tolkienin Tarussa sormusten herrasta. Tässä pimeys on tavallisten vähäväkisten ihmisten maailmaa – arkista, lempeää, ohikiitävää, mutta joskus raakaakin.

EN OLE lukenut edes Kojikia, 1300 vuotta sitten koottua myyttipitoista kirjaa Japanin varhaisesta historiasta. Jos olisin, löytäisin varmasti Dragon Sword and Wind Childista paljon enemmän tuttuja aineksia kuin nyt. Sen verran ymmärrän, että Ogiwaran tarina on onnistunut fantasiamuunnelma Japanin tarunomaisesta menneisyydestä.

Dragon Sword and Wind Child kuvaa valoa ja pimeyttä tavalla, jota länsimainen kirjailijaa ei ainakaan ensimmäiseksi keksisi. Vaikka tarina varhaista shintolaista Japania kuvaakin, minulle se tuo vahvimmin mieleen kiinalaisen filosofian maailmankaikkeuden perusvoimat, vastakkaiset mutta toisiinsa loputtomasti sidoksissa olevat jinin ja jangin.

Dragon Sword and Wind Child on myös naisten tarina. Se on nuoren ja epävarman Sayan kasvutarina. Se on myös tarina pimeyden puolen todellisesta johtajasta, kumaraisesta Iwa-vanhuksesta. Ja tietenkin itsestään lempeästä ja kauhistuttavasta Pimeyden jumalattaresta.

Aika isoista rakennuspalikoista huolimatta Ogiwara onnistuu pitämään Dragon Sword and Wind Childin kiinni jumalien pienten pelinappuloiden elämässä. Hänen henkilöhahmonsa ovat eläviä ja aidon tuntuisia, ja heidän mielensä ailahtelevat aivan niin kuin oikeiden ihmisten.

Tarina on myös sujuvasti kirjoitettu ja välttää enimmät mahtipontisuuden karikot. Suuri loppukohtaus näyttää aluksi karkaavan käsistä, mutta Ogiwaralla on siihenkin vielä lisää kortteja hihassa.

Keiichi Arawi: Arki

HETKITTÄIN Arki on ihan tavallista koulukomediaa. Mutta ei koskaan kovin pitkään.

Yuuko Aioi on “reipas” lukion ekaluokkalainen. Hän on siis laiskuri joka kopioi läksynsä kaverin vihkosta. Hänen ystävänsä Mio Naganohara on “normaali”. Siis se joka tekee läksyt ja on “salaa” pihkassa hienostelevaan ja pukilla ratsastavaan Kojiro Sasaharaan. Kaikkihan sen tietävät.

Heidän luokkatoverinsa Nano Shinonome on robotti. Hän haluaisi kiihkeästi käydä tavallisesta lukiolaistytöstä, mutta haavetta haittaa muun muassa silmäänpistävä vetoavain selässä. Nanon tekijä on Proffa, joka rakastaa raakaa pilantekoa Nanon kustannuksella.

Niin, ja sitten on tietenkin vielä muun muassa rehtori joka painii peuran kanssa sekä opinto-ohjaaja joka ei koskaan saa sanottua asioitaan oppilaille.

Aika normaali koulukomedian henkilökaarti siis. Keiichi Arawi saa kuitenkin tästä joukosta paljon irti komediamangassaan Arki (Nichijou), jota Punainen jättiläinen on juuri alkanut julkaista suomeksi. Japanissa mangasarjaa on julkaistu vuodesta
2006 alkaen, ja tähän mennessä sitä on koossa seitsemän pokkaria.

Nichijou on sikäli aika varma nakki suomennettavaksi, että sen viime vuonna pyörinyt televisioanime oli hyvin suosittu myös suomalaisten harrastajien keskuudessa. Anime ja manga tunnetaan englanniksi nimellä My Ordinary Life, mutta kaavailtu englanninkielinen käännös ei ole toteutunut.

Nanon ei ole helppo näyttää tavalliselta lukiolaistytöltä.

AINA välillä Arki on tosiaan ihan perinteistä japanilaista koulukomediaa. Siinä eivät kuitenkaan ole pääosissa nolosti vilahtavat pikkuhousut, punastuttavat törmäykset käytävillä tai salaiset pihkaantumiset. Arjen henkilöt eivät nimittäin useinkaan tee pitkään sitä mitä heiltä odottaisi. Eikä tarinakaan usein jatku siihen suuntaan kuin lukija odottaisi.

Kiltin näköinen proffa osoittautuu aika kammottavaksi. Hän tekee Nanolla pöhköjä kokeiluja; esimerkiksi istuttaa käsivarteen hernepyssyn ja kääretorttuautomaatin, otsaan käkikellon ja päälaelle leivänpaahtimen. Hän myös nauttii suunnattomasti Nanon tuskasta tämän yrittäessä turhaan muuttua oikeaksi koulutytöksi.

Kalju ja arvovallaton rehtori muuttuu yhtäkkiä sankariksi: Entä jos hän lohkookin huonoja puujalkavitsejä aivan tietoisesti? Ainakin hän käy yhä uudestaan epätoivoiseen kamppailuun pihalla astelevan peuran kanssa, kunnes hän onnistuu kukistamaan vastustajansa.

Nörtähtävästä mallioppilaasta Mai Minakamista paljastuu paitsi yllttäviä taitoja, myös suorastaan sadistisia piirteitä. Hän myös vastaa (väärin!) samalla kielellä, kun Yuuko yrittää herättää koulutoveriensa malaijinkielisellä tervehdyksellä.

Kaikkein tavallisin komediahahmo on loppujen lopuksi hienostelija Kojiro Sasahara. Hän nauttii käytävälounaansakin viinilasin kanssa ja käyttää vessassa käydessään housujen nostamiseen miespalvelijan apua. Kouluun käveleminen ei lainkaan sovi hänen arvolleen, joten hän ratsastaa pukilla. Pukki viettää päivänsä pysäköitynä koulun pyörätelineelle.

Arjen kerrontatapa vaihtuu tuon tuosta.

ARKI on vahvimmillaan sanattomissa kohtauksissa. “Rutiini 9″, jossa Yuuko rakentaa korttitaloa kotatsun päälle, on aivan loistava ilmeiden ja eleiden jatkumo. Vähin vuorosanoin on toteutettu hieno “Rutiini 12″, jossa Yuuko kamppailee lounasrasiansa viimeisestä nakinpalasta.

Vahvuus on myös se, että manga muuttaa koko ajan tyyliään, kerrontatekniikkaansa ja juonikuvioitaan. Olen lukenut vain suomennetun ensimmäisen pokkarin, joten en tiedä jatkuuko vaihtelu myöhemminkin. Jos jatkuu, on hämmästyttävää että sarja on kestänyt japanilaisena lehtijulkaisuna jo viisi vuotta. Tavallisestihan lehtisarjat perustuvat tuttuun ja turvalliseen annokseen saman toistoa joka numerossa.

Toisaalta, jos on tarpeeksi hauskaa, ei kai tarvitse joka kerta olla samalla tavalla hauskaa?

Antti Kokkoselta on totuttu saamaan laadukasta suomennosjälkeä, ja niin nytkin. Sitä en tiedä, onko jakoavaimen nimittäminen meisseliksi tai vetoavaimen nimittäminen ruuviksi suomentajan kädenjälkeä, vai ovatko lapsukset/vitsit jo alkuteoksessa. Mangan lukujen suomenkielisenä nimityksenä käytetty “Rutiini” toimii hienosti.

Olen oikein iloinen siitä, että Punainen jättiläinen on uskaltanut suomentaa Nichijoun nimen. Yksinkertainen otsikko Arki saattaa houkutella mangan pariin sellaisiakin lukijoita, jotka eivät kioskilla tai kaupassa koskisi julkaisuun nimeltä Nichijou.

Loppuun vielä Kojiro Sasaharan toteamus, jolla hän selittää opinto-ohjaajalle kauluksensa romanttista röyhelöä: “Tämä arki jota me vietämme päivästä päivään saattaakin olla sarja ihmeitä.”

Thermae Romae

ANIMEN katsomiselle on jäänyt viime aikoina onnettoman vähän aikaa, mutta tälle tapaukselle oli pakko löytää rakonen. Mari Yamazakin upeaan mangaan perustuva Thermae Romae on tehty “köyhän miehen” flash-animaationa, mutta se toimii yllättävän hyvin.

Mari Yamazakin piirtämän ja käsikirjoittaman Thermae Romae -mangan idea on niin pähkähullu, että sen on pakko toimia. Animaatio seuraa aika uskollisesti Yamazakin sarjakuvan tarinaa, mutta lisäilee runsaasti anakronista visuaalista huumoria jota alkuteoksessa ei ole.

Lucius Modestus on kehnonpuoleinen kylpyläarkkitehti keisari Hadrianuksen (76-138) ajan Roomassa. Hänen vanhanaikaiset ideansa eivät oikein kelpaa enää edes ystäville, ja pakollinen alanvaihto uhkaa.

Yhtäkkiä Luciuksen elämä mullistuu. Hän vajoaa kylpyläaltaan pohjaan Roomassa, ja pulpahtaa pintaan nykyajan Japanissa. Madonreikä tai mikä lienee, joka tapauksessa Lucius on löytänyt tuottoisan aukon kahden aikakauden välillä.

Monen yhtiön yhteistyönä (Gonzo, DLE, Fuji, Sony, Toho, Dentsu) tuotettu Thermae Romae alkoi japanilaisilla televisiokanavilla tammikuun puolivälissä. Tähän mennessä on koossa kolme jaksoa, joista osa sisältää kaksi tarinaa.

Sarjaa tuottaa Frogman, jota kuullaan myös Lucius Modestuksen äänenä. Ohjaaja on Azuma Tani. Animaatiosta vastaavat Toshimitsu Takechi ja Koutarou Yamawaki.

Kylpee apinoiden kanssa.

KERRAN toisensa jälkeen Lucius Modestus luiskahtaa Rooman valtakunnan kylpylöistä 2000-luvun Japaniin. Lucius arvelee kohtaamansa kansan olevan “lattanaamainen orjien heimo”, mutta heidän kylpylätekninen osaamisensa käy kovasti roomalaisen arkkitehdin kunnialle. Miten “orjat” voivat tehdä sellaisia esineitä, rakennuksia ja ruokia, joihin mahtavan Rooman valtakunnan parhaat mestarit eivät kykene?

Lucius tajuaa kuitenkin pian, että “lattanaamojen” osaamista voi käyttää hyödyksi Roomassa. Ensimmäiseltä retkeltään Lucius tuo muun muassa ajatuksen rauhoittavasta maisemakuvasta kylpylän seinällä sekä idean lehmänmaidosta ja hedelmämehusta valmistettuun raikkaaseen juomaan.

Ideoiden roomalaiset toteutukset ovat hieman heppoisia, mutta ne riittävät räjäyttämään Luciuksen maineen kylpylämaailman huipulle. Lucius pääsee pian suunnittelemaan kylpylöitä ylimyksille ja ennen pitkää itselleen keisari Hadrianukselle. Tahtoopa Hadrianus hänet jopa mukaansa rakastajaksi sotaretkille.

Toisella retkellään nyky-Japaniin Lucius päätyy yhteiseen kylpyyn japaninmakakien kanssa. Tuliaisena on paitsi idea alkoholin nauttimisesta kuumassa kylvyssä myös yksi ilmielävä apina.

Lucius “keksii” myös tukanpesuhatun, suihkun ja kotiin sijoitettavan kylpyammeen. Keisari saa Luciukselta kylpijän mieltä ihmeesti rauhoittavan kylpylän seinään upotetun akvaarion (joka on itse asiassa väärin ymmärretty televisio) sekä takapuolen vesisuihkulla puhdistavan vessan.

Mari Yamazakin manga on itse asiassa päältä katsoen aika hillittyä komediaa, jonka päättömyys lukijan on itse löydettävä. Anime ei ole sinne päinkään. Oikeastaan hyvä näin. Anime on ikään kuin mangasta puristettu tiiviste, jonka älyttömyys toimii eri tavalla mutta aivan yhtä hyvin.

Japanilaisten herkut (tässä ramen) räjäyttävät Lucius Modestuksen tajunnan.

KAIKKI vaikkapa Pokémonia joskus katsoneet ovat varmasti huomanneet, miten tehdään aikaa ja kustannuksia säästävää animaatiota. Paljon pysäytyskuvia, vähän liikkuvia osia, samoja kuvia kierrätetään tilanteesta toiseen. Jo Osamu Tezukan aikoinaan kehittämistä tekniikoista on tullut japanilaisen televisioanimaation tunnusmerkkejä. Näillä keinoilla pystytään pitämään kireitä tuotantoaikatauluja siedettävin kutannuksin.

Jos “tavallinen” japanilainen animaatio on niukkaa, Flashilla tehty animaatio on vielä niukempaa. Taustat ja hahmot ovat enimmäkseen paikoillaan. Liikkuvia osia on vielä tavallistakin vähemmän. Tarinaa edistetään puheella ja musiikilla.

Yllättäen niukka animaatio kuitenkin toimii. Katsoja tottuu siihen nopeasti ja alkaa odottaa sitä osana sarjan huumoria. Käytetään jopa Flashin tylsiä perustaustoja, eikä sekään haittaa. Hulluimpia ovat lähes pysähdyksissä olevat kohtaukset, joissa Lucius hullaantuu yhä uusiin “lattanaamojen heimon” tekemiin kylpyläkeksintöihin.

En yhtään epäile, etteikö animaatioon kömpelöyden vaikutelmasta huolimatta olisi uhrattu melkoisesti vaivaa. Siitä kertovat myös hilpeät yksityiskohdat. Sellaiset kuin modernit rakennukset Luciuksen mielessä tai Thermae Romaen mainos kylpylän seinällä.

Taustalla soiva klassinen musiikki on hyvä oivallus. Tietämykseni ei riitä paljoonkaan, mutta sentään tunnistin Pjotr Tshaikovskin Joutsenlammen (1877) ja Ludwig van Beethovenin Oodin ilolle (1824). Molemmat sopivat mainiosti nautinnolliseen kylpyläteemaan. Ne myös osaltaan vahvistavat tarinan irrallisuutta ajasta.

Yuichi Yokoyama: Garden

JOS kuvittelit, että niin sanottu vaihtoehtomanga on pelkkää seksiä ja väkivaltaa, voit korjata käsityksen lukemalla Yuichi Yokoyaman mangan Garden. Teoksessa ei ole tippaakaan verta, ei ainoatakaan suolenpätkää eikä vilaustakaan paljasta pintaa. Silti surrealistinen tarina vie kauas tavallisen mielikuvituksen ulottumattomiin.

Yhdysvaltalainen Picture Box on viime vuosina julkaissut englanniksi kaikkiaan neljä Yuichi Yokoyaman teosta: Garden (Niwa), New Engineering (Njuu doboku), Travel (Toraberu) ja Color Engineering. Uusimpana tuli Garden viime vuoden lopulla.

Japanin ohella Yokoyaman teoksia on eniten saatavilla ranskaksi. Niitä on käännetty myös ainakin espanjaksi jaa italiaksi.

Japanissa hänen mangaansa on julkaistu lähinnä underground-sarjakuvaan keskittyneissä lehdissä kuten Comic Cuessa. Länsimaiseen tietoisuuteen hän tuli varsinaisesti vuonna 2004, kun hänen albuminsa Travaux Publics ja Combats julkaistiin Ranskassa.

Saitamassa Tokion lähellä työskentelevä Yokoyama (1967- ) on oikeastaan enemmän graafinen suunnittelija ja kuvataiteilija kuin sarjakuvataiteilija. Gardeninkin monien ruutujen aiheet elävät myös erillisinä kirkasvärisinä maalauksina.

Mangan rajoja kokeilevasta sarjakuvastaan Yokoyama käyttää itse nimitystä “neo-manga”. En ole lukenut muita hänen teoksiaan, mutta tietääkseni Garden on niistä selkeimmin sarjakuvaa. Siinä kuvan ja äänen ohella myös tekstillä on tärkeä rooli.

Joukko olentoja vaeltaa puutarhassa.

SUURI joukko olentoja yrittää päästä puutarhaan, jonka kerrotaan olevan “erittäin hyvä puutarha”. Puutarha on kuitenkin juuri sinä päivänä suljettu. Gardenin tarina alkaa, kun olennot kuitenkin livahtavat puutarhaan aidasta löytyvän aukon kautta.

Useimmilla olennoilla on ihmismäiset vartalot mutta eriskummalliset päät. Muutamat näyttävät Kiss-yhtyeeltä, toiset muistuttavat etäisesti astronautteja, kolmannet näyttävät hieman amerikkalaisilta supersankareilta. Yhdellä on porkkananenä, toisella kasvojen paikalla aukko, joillakin linnun sulkia tai kalan suomuja. Kaikilla ei ole edes ihmisvartaloa, vaan jäsenet saattavat koostua geometrisista muodoista.

Alkaa joukon merkillinen vaellus puutarhan halki. Puutarha sisältää toinen toistaan oudompia geometrisia rakennelmia, tekokasveja, uusiin käyttötarkoituksiin sovitettuja autoja, keinotekoisia lampia, joka suuntaan virtaavia vesiputouksia, pallovirtoja, merkillisistä aineksista koottuja asumuksia … Puutarhaa partioivat nimettömiksi jäävät joukot, joiden silmiä matkalaiset yrittävät välttää.

Monet puutarhan esineet muistuttavat etäisesti arkitodellisuuden esineitä; sohvia, pöytäjalkapallopelejä, tietokoneita, omakotitaloalueita. Niiden ainesosat ja mittasuhteet ovat kuitenkin niin vääriä, että ne jäävät häälymään tunnistettavuuden rajamaille.

Tarinan oleellisia elementtejä ovat aika ja eteneminen. Tasaisena jonona tai rintamana matkalaiset siirtyvät huoneesta ja rakennelmasta toiseen. Oleellista on myös se, että tarinan näkökulmasta mikään ei oikeastaan ole outoa.

Tuttujakin esineitä käytetään uusiin tarkoituksiin.

PUUTARHA on täynnä ääniä. Suurilla tasaisilla katakanoilla kirjoitetut äänitehosteet kertovat tapahtumista usein melkein yhtä paljon kuin kuvat. Yuichi Yokoyaman äänitehosteet ovat yksinkertaisuudessaan hyvin tehokkaita: gorogorogoro, zazazaza, dododododo, pakipakipaki.

Gardenissa on myös suhteellisen paljon tekstiä. Tapahtumia edistetään ja kommentoidaan välillä puhekuplilla, välillä etenevien matkalaisten ajatuksilla. Matkalaiset myös kertovat omia teorioitaan puutarhan merkillisten rakennelmien tarkoituksista ja toimintaperiaatteista.

Teksti on hyvin lakonista. “Lähdetään tuonnepäin.” “Tuolla on kaikenlaisia vuoria.” “Joen pohja on valmistettu hiekasta.”

Joskus tekstit kuvailevat tarpeettoman tuntuisesti asioita, jotka ovat ilmiselviä kuvassakin: “Valokuvat putoavat hiljaa puista.” “Nuo ovat saippuakuplia.” Tekstillä on kuitenkin tarkoitus. Se luo normaaliuden tuntua; mielikuvaa siitä, että vaikka jokin olisi lukijasta omituista, tarinan henkilöt kokevat sen suuremmin ihmettelemättä.

Yuichi Yokoyama käyttää tehokkaita ääniefektejä.

GARDENIN englanninkielisen käännöksen äänitehosteiden käsittely on merkillisin mitä olen mangassa koskaan nähnyt. Mangan ovat kääntäneet Taro Nettleton ja Ryan Holmberg.

Alkuperäiset japanilaiset äänitehosteet ovat niin oleellinen osa Yokoyaman taidetta, että niiden säilyttäminen on ilman muuta paikallaan. Niiden rinnalla Gardenissa on pienin kirjaimin kirjoitettuina neljänlaisia käännöksiä.

ピカ glow tai パチャン pop – japanilaisen äänitehosteen rinnalla on vain äänen englanninkielinen vastine.

ゴオオオオ gwooooh tai ゴロゴロ gorogoro – japanilaisen äänitehosteen rinnalla on vain romanisaatio.

バン ban (slam)  tai ドス dosu (thud) – japanilaisen äänitehosteen rinnalla on sekä romanisaatio että äänen englanninkielinen vastine.

ゴゴゴゴゴ gogogogogo (sound of the patrol unit approaching) tai スルスルスル surusurusuru (sound of tool sliding out) – japanilaisen äänitehosteen rinnalla on romanisaatio ja äänen englanninkielinen selitys.

Kaikkia kolmea käännöstapaa en sentään yhtään kertaa huomannut rinnakkain. Itse asiassa sekalainen kääntäminen ei kuitenkaan tässä teoksessa häiritse lukemista. Pikemminkin se omalta osaltaan myötävaikuttaa Yokoyaman tarinan ja kuvien psykedeeliseen luonteeseen.

Gardenin ainoat värikuvat on piilotettu kansipaperin alle.

KOKONAISUUTENA Garden on nerokas. Manga luo kaksi outoa osapuolta: merkillisen puutarhan ja siinä vaeltavat merkilliset olennot. Nämä pannaan kerran toisensa jälkeen kohtaamaan toisensa. Samalla kuin salaa kuvataan myös sitä, miten moninaisilla tavoilla todellisuuden ihmiset saattavat mieltää ja kokea omaa todellisuuttaan.

Outoudestaan huolimatta Garden ei ole vaikealukuista sarjakuvaa. Sitä voi lukea nopeasti kuin mangaa ikään. (Mutta silloin kyllä menettää jotain aika oleellista…) Sitä voi myös lukea hyvin hitaasti, pysähtyen nauttimaan jokaisesta kuvasta. Ne ovat nimittäin taideteoksia. Ihan oikeasti.

Vaikka puutarhan merkillisiä ilmiöitä selitetään, selitykset ovat yhtä mielettömiä kuin itse ilmiötkin. Selitysten puutetta kuvaa myös se, että koko teoksessa ei ole minkäänlaisia otsikko- tai sisällysluettelosivuja. Voisiko nykyaikaista maailmaa sen paremmin ilmaista?

Hajime Kanzaka & Shoko Yoshinaka: Slayers Return

VIETINPÄ taas divarissa käytyäni hilpeän nostalgiatuokion. Lukemista vielä moneksi päiväksi tarjoavien Pekka Lipposen seikkailujen ja Punavyön lisäksi käteen jäi CMP Mangan vuonna 2003 julkaisema mangakäännös Slayers Return.

CMP:n Slayers Return on neljäs osa sarjassa Slayers Super-Explosive Demon Story (Choubaku mahouden Slayers, 1995-2001). Se on kuitenkin sarjan muista osista irrallinen. Se pohjautuu Slayers Return -elokuvaan ja kertoo Lina Inversen nuoruuden seikkailuja. Kumppaninaan pikkuruisella Linalla on roteva, rintava ja vähäpukeinen Naga the White Serpent – ei ehkä maailman terävin käärme, mutta luultavasti myrkyllisin.

Mangathan kuuluvat Slayers-tuoteperheeseen, joka alkoi Hajime Kanzakan kirjoittamista kevytromaaneista vuonna 1989. Kevytromaaneja, mangaa, animesarjoja ynnä muuta sisältävä tuoteperhe on valtava, enkä sitä jaksa tässä ruveta luettelemaan. Halukkaat löytävät tiedot Wikipediasta. Itselleni tutuin on vuonna 1995 tehty animesarja Slayers.

Slayers Return on yhdeksän vuoden takaa, mutta se on sentään jo “original mangaa”, eli CPM julkaisi sen peilaamattona, oikealta vasemmalle luettavana. Ja vaikka suuren tuoteperheen jäsen onkin, Slayers ei vielä ole niin teollisen oloinen kuin valtaosa nykyisestä mangasta.

Slayers-kevytromaanit on kuvittanut Rui Araizumi, jonka kynänjälkeä sitä myöten on myös hahmosuunnittelu. Mangasarjan piirtäjä on Shoko Yoshinaka. Yoshinakan piirrostyyli on aika suttuinen. Se sopii oikeastaan hyvin sarjan levottomaan, irtonaiseen ja poukkoilevaan kerrontaan.

Suttuisuudessa on tosin ongelmansakin: esimerkiksi Lina Inverse ja kyläläistyttö Salina on ajoittain vaikea erottaa toisistaan. Joissakin tappeluissa lukijan on mahdotonta edes arvata, mitä oikeastaan tapahtui. Mutta aina sillä ei ole suurta väliäkään, pääasia että se on pöljää.

Lina ja Naga vaeltavat etsien aarteita, tappeluita ja hyvää ruokaa.

PERIAATTEESSA aika heikon ystävyyden siteen yhdistämät Lina ja Naga etsivät hyvin maksavia asiakkaita taikuudelleen. He ovat myös ylen määrin kiinnostuneita hyvästä ruuasta, eivätkä he ylenkatso yhtään tilaisuutta tapella.

Yleensä palkkaa ei tule ja taisteluista kärsivät eniten sivulliset. Ja kun ravintolat on tyhjennetty ruuasta, Naga yrittää huijata Linan maksajaksi. Kaikkein todennäköisimmin molemmat lopulta livistävät tiehensä maksamatta lanttiakaan.

Tässä tarinassa Lina ja Naga saapuvat syrjäiseen kylään, jossa köyhä, ahne ja toistaitoinen taikuri Galef yrittää rakentaa pahamaineista organisaatiota valloittaakseen maailman. Palkkarahat hienoihin kuteisiin tuhlaava Galef joutuu kuitenkin omiensakin höykkyyttämäksi.

Eivät Lina ja Naga toki tyhjän tähden ryhdy auttamaan Galefin uhkaamaa kylää. Linalla on jostain taikakirjasta luettu aavistus, että kylään on säilöttynä haltioiden muinainen vahva taikaesine. Siinäkin suhteessa todellisuus tosin osoittautuu haaveitakin hullunkurisemmaksi.

Kuten Slayers-tarinan luonteeseen kuuluu, mikään ei mene aivan putkeen. Golemit sortuvat oman painonsa alla, taivaalta alas loitsittava tähti osoittautuu sormenpään kokoiseksi, ja mahtavat taikaiskut osuvat vääriin kohteisiin. Lopussa kuitenkin melkein kaikki on keskimääräisesti ottaen aika hyvin.

Slayers Return on siis edelleen aivan loistavaa viihdelukemista. Aivot narikkaan ja menoksi. Tarina poukkoilee ristiin rastiin ilman sen kummempaa logiikkaa, asiat osoittautuvat aivan muuksi kuin miltä ne näyttävät, ja henkilöt kääntelevät kelkkojaan niin että suihke vain kuuluu.

Vaikka Lina on pikkuinen, hän on kahdesta naisesta etevämpi velho.

TÄLLÄ asialla ei ole tasan mitään tekemistä mangan tai Japanin kanssa, mutta kirjoitanpa muutaman sanasen muistakin divarihankinnoistani.

Pekka Lipposen 1950- ja 1960-luvuilla ilmestyneitä seikkailuja liikkuu kaupoissa enää suhteellisen harvakseltaan, mutta kokoelmani karttuu silti pikku hiljaa. Tällä kertaa sain käsiini pari alkupään tarinaa: sarjan kahdeksannen vihkosen nimeltä Gangsterit matalaksi ja neljännentoista vihkosen nimeltä Musta ruutuässä.

Outsider eli Aarne Haapakoski (1904-1961) kynäili Rantasalmen sulttaanin Pekka Lipposen varsinaista seikkailusarjaa vuoden 1956 lopulta alkaen. Ensin hän piti nimimerkkiä yksin, sitten mukaan tuli Seppo Tuisku. Pekka Lipposen seikkailut jatkuivat aina vuoteen 1964, vajaat sata sivua kuukaudessa. Vuodesta 1958 vuoteen 1964 syntyi rinnalla samantapaisia Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja myös kerran kuussa. Sitten tahti alkoi hiipua, mutta vielä vuonna 1965 ilmestyi sarja Lipposen ja Korkin yhteisiä tarinoita.

Maailmaa kiertävä räyhäkkä savolainen ahväärimies Lipponen kuuluu lapsuuteni suosikkeihin, vaikka kirjat olivat ainakin yhtä vaikeita saada kuin nytkin, pirskatti. Ne eivät kelvanneet kirjastojen valikoimiin, eikä itselläni koskaan ollut varaa noin markan hintaisiin julkaisuihin. Naapureilta niitä sentään pystyi joskus lainaamaan. Nyt hyväkuntoisista Pekka Lipposista maksetaan jo pariakymmentä euroa.

Toinen poikavuosinani merkittävästi vaikuttanut sankari oli viileyden perikuva Punavyö, joka seikkaili yhdessä suomalaissyntyisten Pete Menkenin ja Dick Hillin kanssa villissä lännessä. Sarjaa kirjoitti toinen tuottelias nimimerkki Simo Penttilä, oikealta nimeltään Uuno Hirvonen (1898-1971). Tällä kertaa sain käsiini sarjan 18. osan Punavyö ja kostaja etelästä vuodelta 1969.

Peten ja Dickin hulvattoman huulenheiton ohella Punavyön seikkailut ovat jääneet mieleen Olavi Hurmerinnan mainion kuvituksen vuoksi. Myös alaviitteinä esiintyvät sivistyssanojen selitykset ilahduttivat pikkupoikaa: “Diprosopus (kreik.) – kaksikasvoinen epäsikiö.”

Sayuri Tatsuyama: Happy Happy Clover 1

TERVETULOA Puolen hehtaarin… ei kun Puolikuun metsään. Asukkaineen se muistuttaa aika tavalla Nalle Puhin kotimetsää, mutta ei anneta sen häiritä.

Sangatsu manga on ehtinyt julkaista suomeksi jo kaksi osaa Sayuri Tatsuyaman tyttömäistä, lapsille sopivaa mangaa Happy Happy Clover. Sarja on mainio lisä siihen pieneen joukkoon suomeksi julkaistua mangaa, jonka voi huoletta antaa vaikka juuri lukemaan oppineen käsiin.

Jos en aivan väärin muista, lapsille sopivassa joukossa on vain kaksi muuta jäsentä: Noin vuosi sitten Sangatsu sai valmiiksi Medetain sarjan Hamsteripäiväkirjat. Konami Kanatan kissatarina Chi’s Sweet Home jatkuu vielä.

Japanissa Happy Happy Clover (はぴはぴクローバー, Hapi hapi Kuroobaa) julkaistiin noin 9-15-vuotiaille tytöille suunnatussa Ciao-lehdessä vuosina 2005-2008. Sarja julkaistiin myös viitenä pokkarina, ja sen pohjalta tehtiin lasten televisioanimaatio vuonna 2007.

Piirrostyyliltään Happy Happy Clover on tyttöjen mangaa, shoujoa, mutta tarina osuu siis lukijaryhmän kaikkein nuorimpaan päähän. Aikuiselle lukijalle herttaisen opettavaiset kertomukset saattavat ennen pitkää käydä rasittavaksi, paitsi jos osaa nollata aivonsa lapsivaihteelle.

Sayuri Tatsuyama: Happy Happy Clover 2

CHIMA on tyttöjänis, joka on ilmetty japanin kielen sana genki. Genki tarkoittaa elinvoimaista, pirteää, energistä – oikeastaan lähes kaikkia hyvinvoivan olennon hyviä ominaisuuksia. Niinpä kun suomalaiset kysyvät “Mitä kuuluu?”, japanilaiset kysyvät “O-genki desu ka?” eli “Oletko pirteä?” Suomessa oikea vastaus on “Kiitos hyvää”, Japanissa “Genki desu“.

Chiman tunnistaa helpoiten leuan alla olevasta sydämenmuotoisesta karvapehkosta ja toisen korvan juuressa keikkuvasta neliapilasta. Chima perheineen ja ystävineen asuu pienessä Puolikuun metsässä, joka on rauhan saareke vaarallisen ulkomaailman keskellä.

Puolikuun metsän eläimet ovat ystäviä keskenään; niin karhut ja kauriit kuin myyrät ja jänikset. Hieman (mutta vain hieman) ilkeitä ovat orava Kururi ja kettu Charaku. Opettaja Huhuu on viisas, ankara ja monisanainen – kuin suoraan Nalle Puhista mangaan lennähtänyt.

Chiman ystäviin kuuluvat änkyttävä lukutoukkajänis Haru, sievä ja ujo tyttöjänis Meru ja huolehtivainen mutta tarinassa hieman syrjään jäävä Gaku. Gaku on myös pienten kuutosten isoveli, joten huolehtivaisuus on osin pakon sanelemaa. Lisäksi mukana on Chiman lapsenvahti, hyvähermoinen liito-orava Hirari.

Tämä joukko kokee metsässä juuri sopivan pieniä seikkailuja. Yksi putoaa kuoppaan, toinen juuttuu koloon puun alle, kolmas on vähällä hukkua lampeen, neljättä pelottelee ihminen. Rohkeuden, reippauden ja ystävien avulla kaikesta selviydytään.

Liito-orava Hirari pitää huolta pikkujäniksistä.

LASTEN manga on totta kai opettavaista: Ystävät ovat tärkeitä. Vanhempien kummallisenkin tuntuisilla kielloilla on yleensä hyvät perusteet. Herkkäuskoisten juksaaminen on rumaa. Paha saa aina palkkansa. Yrittänyttä ei laiteta. Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Ja niin edelleen.

Tarinan hauskimmat opetukset löytyvät kuitenkin myyräsedän seiniltä ja sanaisesta arkusta: Amatöörit älkööt kaivako kuoppia. Jos juot, älä kaiva. Jos kaivat, älä juo. Kuoppia koko elämä.

Myyrä on muutenkin lempihahmoni tässä sarjassa: hän sanoo “myö” ja “työ”, mutta ei muuten puhu savoa. Hänellä on myös metsän alla valtaisa tunneliverkosto, jossa voi matkustaa kaivoskärryllä.

Onnistuneisiin sivuhahmoihin kuuluvat myös räppäävät lintuveljekset Bul ja Bully. Kyyhkysiäkö lienevät vai papukaijoja, mutta viestinviejinä heillä on nopeat siivet, huono muisti ja huonot tavat.

Mangassa on myös oma Nuuskamuikkunen, maailmaa kiertävä Reissurusakko. Kuten Muumipeikko ihailee Nuuskamuikkusta, Chima ihailee Reissurusakkoa ja tahtoisi päästä mukaan hänen matkoilleen. Koditon Reissurusakko tulee silloin tällöin Puolikuun metsään soittamaan harppua, laulamaan ja ahmimaan parhaat marjat.

Reissurusakko on Puolikuun metsän Nuuskamuikkunen.

LAPSILLE tarkoitetusta mangasta kun on kyse, nimistön kääntäminen olisi ehkä ollut paikallaan. Sarjan nimi Happy Happy Clover voisi ihan hyvin olla vaikkapa Onnen Apila. Chima olisi Apila, ja muillakin jäniksenpojilla voisi olla nasakat suomenkieliset nimet. Tabi-usagi on sentään suomennettu, ja hyvin onkin: Reissurusakko.

Kun Viz Media julkaisi sarjan englanniksi pari vuotta sitten, nimet käännettiin englanninkielisiksi. Chima oli englanniksi Clover, Haru oli Shallot, Meru oli Mallow, Gaku oli Kale ja Tabi-usagi-san oli Rambler. Vaikka ne eivät alkuperäisiä nimiä vastaakaan, kasvinimet istuvat hyvin pikkupupuille.

Näyttää kuitenkin siltä, että Sangatsun suomalaisella julkaisulla tavoitellaan jo ennestään mangaa lukevaa joukkoa, ei uutta lapsiyleisöä. Tähän viittaa sekin, että japaninkieliset äänitehosteet on jätetty silleen ja suomenkieliset ovat vain pieninä niiden vieressä.

Muilta osin Kim Sariolan suomennos on laadukas. Paitsi että: Olisivatkohan nämä otukset sittenkin enemmän kaneja kuin jäniksiä?

Mangan lukujen välikuvina olevat “Puolikuun metsän pikkutarkat piperrykset” ovat todellakin niin pieniä, että ne ovat luettavuuden äärirajoilla. Ne taustoittavat kuitenkin tarinaa mukavalla tavalla. Erityisen hilpeitä ovat piperryksissä esiintyvät luonnonläheiset kuukausien nimet, kuten “kuu jossa tulikärpäsiä lentelee taivaalla”, “sienienpoimintakuu” ja “kuu jossa aamukaste huurtuu”.