Keisari tahtoo valtaa

Saito Production

Keisari Go-Daigo tavoitteli ehdotonta valtaa.

THAIMAALAISEN divarin saaliista jäi vielä viimeiseksi kotiin luettavaksi Takao Saiton manga Taiheiki – houki no shou (”Taiheiki – luku kapinasta”). Se tosin jäi hieman hitaalle ja huteralle lukemiselle, useastakin syystä.

Ensinnäkin lähes nelisatasivuisessa teoksessa on poikkeuksellisen paljon tekstiä. Paitsi puhekuplia, lähes jokaisella sivulla on ainakin muutama pitkä ja pienellä painettu historiallinen selitysteksti. Toiseksi mangassa käytetään runsaasti koukeroista ylätyyliä – ovathan päähenkilöt keisariperhettä, ylimystöä ja sotapäälliköitä.

Kolmanneksi mangassa käytetään paljon kanjeja ja vähän furiganaa. Minun japanin taidollani vaatisi melkoista sanakirjan pläräämistä, jotta kaikesta saisi selkoa. Neljänneksi manga vilisee ihmisten sekä temppelien, linnojen ja muiden paikkojen nimiä, joiden pitäminen järjestyksessä osoittautui ainakin minun Japanin historian tuntemuksellani mahdottomaksi.

Mutta vaikka en kaikesta tekstistä jaksanutkaan ottaa selvää, Takao Saiton (tai oikeastaan Saito Productionin) loistavaa sarjakuvajälkeä oli ilo seurata. Vuonna 1936 Osakassa parturin poikana syntynyt Saitohan tunnetaan parhaiten jääkylmästä palkkamurhaajasta nimeltä Golgo 13.

TAIHEIKI-sarja syntyi alun perin vuonna 1995. Divarista saamani kappale on vuoden 2004 uusintapainosta, joka julkaistiin Takao Saiton 50-vuotis taiteilijajuhlan yhteydessä.

Nyt jo yli 70-vuotias Saito julkaisi esikoisteoksensa Kuuki danshaku (”Ilmaparoni”) vuonna 1955. Nykyisin hän osallistuu lähinnä käsikirjoittamiseen – suuren osan usein hyvinkin pikkutarkasta kuvituksesta on jo kauan tehnyt hänen studionsa.

Saiton ylivoimaisesti tunnetuin teos on siis sarja Golgo 13, josta Jason Thompson käyttää ilmaisua ”James Bond ilman pilkettä silmäkulmassa”. Golgo 13 alkoi ilmestyä vuonna 1969, ja se ilmestyy edelleen. Tähän mennessä 148 pokkarillaan se on yksi kaikkien aikojen pisimmistä mangasarjoista. Saito on muuten tehnyt mangaa myös Ian Flemingin James Bondista.

Saito on yksi parhaiten tunnetuista gekiga-tyylin mangataiteilijoista. Gekiga syntyi 1950-luvulla vastapainoksi lasten mangalle, kun aikuisiksi kasvaneet lukijat alkoivat kaivata aikuisempaa sarjakuvaa. Gekiga oli siihen astista mangaa dramaattisempaa ja todentuntuisempaa, niin kuvakieleltään kuin tarinoiltaankin. Se oli myös verisempää.

SIIS Taiheiki. Tarina perustuu saman nimiseen japanilaiseen historialliseen teokseen, joka kirjoitettiin joskus 1300-luvun lopulla. Vaikka kirja on varmasti liioiteltu, sitä pidetään ainakin suurelta osalta todenmukaisena. En ole alkuperäistä lukenut, mutta tyylistä päätellen Takao Saiton manga seuraa sitä varsin uskollisesti.

Taiheiki kertoo pääasiassa nanboku chou jidaista (”Eteläisen ja pohjoisen hovin aikakausi”), Japanin historian jaksosta vuosina 1336-1392 Muromachi-kauden alussa. Mangan osa Houki no shou alkaa vuodesta 1321, nälänhädästä ja nuoren neidon (myöhemmin keisarin poikien äidin) Renshin saapumisesta keisari Go-Daigon hoviin. Se päättyy vuoteen 1335, kun Go-Daigo ja shogun Ashikaga Takauji kamppailevat vallasta.

Eteläisen ja pohjoisen hovin aikakausi alkoi näistä sodista. Pian syntyi kaksi kilpailevaa keisarillista hovia: Kiotosta paenneen Go-Daigon perustama eteläinen hovi Yoshinoon ja shogunin ylläpitämä pohjoinen hovi Kiotoon.

Go-Daigo oli vallanhaluinen mies, joka tavoitteli yksinvaltaista keisariutta mallinaan Kiinan mahtava keisari. Pohjoisella keisarisuvulla oli käytännössä vähän valtaa, koska ohjaksia piteli shogun. Puolen vuosisadan kamppailun jälkeen eteläinen hovi antautui pohjoiselle vuonna 1392, ja shogunien valta Japanissa jatkui aina Meiji-restauraatioon asti 1867.

TAIHEIKIN tarina on siis aivan toisenlainen kuin Golgo 13:n. Mutta Takao Saiton tyyli on ovelalla tavalla kahtalainen: Välillä manga on kuin kuivakka historian oppikirja. Välillä se on puhdasta gekigaa. Veri roiskuu, päät katkeilevat ja sotahevosten sieraimet tursuavat ulos mangan ruuduista.

Myös ruudutus seuraa tyyliä: historiallinen tarina etenee suorissa ruuduissa, mutta toiminnan alkaessa ruutujen rajatkin alkavat poukkoilla.

Saito ja hänen tiiminsä ovat hyviä lähes kaikessa. Ihmiset ja heidän ilmeensä ovat kiehtovia, toimintakohtaukset räjähtäviä, joukkokohtaukset massiivisia, maisemat maalauksellisia, valoilmiöiden harmaasävytykset täydellisiä ja esineiden yksityiskohdat hyvin tarkkoja.

Oikeastaan vain yhtä pikku juttua puuttui: jos lukija olisi tuntenut Japanin historiaa paremmin, mangasta olisi saanut paljon enemmän irti.

 

This entry was posted in gekiga, Japanin historia and tagged . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s