Poika joka tapasi Tezukan

Yoshihiro Tatsumi / Drawn & Quarterly

Nuori mangataiteilija kokee monta yllätystä.

YOSHIHIRO Tatsumin elämäkertamanga A Drifting Life on järkäle, jo ihan fyysisestikin. Yli 800-sivuinen sarjakuva painaa Drawn & Quarterlyn tuoreena englannin kielisenä laitoksena melkein puolitoista kiloa. Teoksen on toimittanut Adrian Tomine.

A Drifting Life kertoo kolme tarinaa vuodesta 1945 vuoteen 1960. Sisimmäinen on Tatsumin (1935- ) omaelämäkerta. Sen ympärille muotoutuu kertomus japanilaisen sarjakuvan kehityksestä. Ulommaisena kerroksena on koko Japanin historia, joka näkyy uutisväläyksinä kahden sisemmän tarinan edetessä.

Yoshihiro Tatsumi on ollut näkemässä ja kokemassa lähes koko nykymangan historian. Hän myös teki merkittävän osan siitä.

Niinpä tässä on ainutlaatuinen silminnäkijäkuvaus. Se on hauska, dramaattinen ja ennen kaikkea pakattu täyteen itse koettua historiaa. Se myös asettaa tyylikkäästi historialliseen yhteyteensä valtavan määrän nimiä ja asioita, jotka jokaiselle mangan harrastajalle ovat ainakin jollain lailla tuttuja.

Sarjakuvassaan Tatsumi esiintyy peitenimellä Hiroshi Katsumi. Kaikki tässä tekstissä kerrottu siis tapahtuu sarjakuvassa Hiroshille, ei Yoshihirolle. On vaikea päätellä, minkä verran sarjakuva poikkeaa Yoshihiron todellisesta elämästä. Ilmeisesti ei kuitenkaan paljoa.

EDELLEEN sarjakuvaa Tokiossa tekevä Yoshihiro Tatsumi syntyi Osakassa 10. kesäkuuta 1935. Toisen maailmansodan päättyessä hän oli kymmenvuotias.

Toiselle kymmenelle käännyttyään hän oli innokas Osamu Tezukan mangan ihailija. Itse asiassa hän oli vain kuusi vuotta Tezukaa nuorempi. Koulumatkallaan hän myös oikoi Osakan yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan pihan poikki – tietämättä että Tezuka opiskeli juuri siellä.

Hän haki käsiinsä kaikki Tezukan teokset kirjavuokraamoista, jotka olivat yleisiä tuon ajan Japanissa. Suuren vaikutuksen häneen teki vuonna 1948 ilmestynyt Lost World, jonka isoveli osti omaksi. Seuraavana vuonna julkaistua Metropolisia hän yritti saada pikkusiskonsakin lukemaan. Mutta hän luki myös kaikkien muiden sodanjälkeisen ajan mangakoiden töitä.

Tatsumin perheessä oli kaksi innokasta nuorta sarjakuvataiteilijaa, Yoshihiro ja hänen isoveljensä. Heidän välillään vallitsi merkillinen kumppanuus-kilpailu-kateus-suhde.

Isoveli sai ensimmäisenä neliruutuisia sarjakuviaan julki Shonen manga -lehdessä vuonna 1949. Lehdessä oli nimittäin erityinen osasto, johon otettiin vastaan nuorten lukijoiden lähettämiä omia sarjakuvia.

Isoveljen julkaisu sai pikkuveljen piirtämään raivoisasti omia töitään ja lähettämään niitä lukuisiin lehtiin. Hän oli vasta kolmentoista. Alusta asti pikkuveli piirsi lyhyiden sarjakuvien lisäksi pitkiä tarinoita. Niistä ensimmäinen oli 24-sivuinen Dekoboko tanteidan (”Sekalainen etsiväporukka”), jota ei tosin julkaistu.

Kun pikkuveljen julkaistujen töiden määrä kasvoi, oli isoveljen vuoro olla kateellinen. Sanomalehti Mainichi shinbun huomasi pikkuveljen ja esitteli hänet yhtenä nuorista ”mangan neroista”.

Kaiken kukkuraksi Mainichi järjesti keskustelutilaisuuden, jossa pikkuveli pääsi tapaamaan itsensä Osamu Tezukan. Rohkaistunut poika arvioitutti tuotoksiaan sekä Tezukalla että myöhemmin Noboru Oshirolla, ja hän sai hyvää palautetta.

Vuosien myötä veljekset kuitenkin päätyivät myös tekemään mangaa sovussa samoille kustantajille.

ON KOLME asiaa, jotka ajoivat Yoshihiro Tatsumia kehittämään sarjakuviaan. Yhtenä olivat ihaillut esikuvat, etummaisina Osamu Tezuka ja Noboru Oshiro. Toisena oli kumppanuus sekä veljellinen (ja välillä ei niin veljellinen) kilpailu saman ikäpolven mangataiteilijoiden kanssa. Kolmantena tuli jatkuva tyytymättömyys omien sarjakuvien laatuun.

Vaikka Tatsumi ihaili Tezukan kovavauhtista tarinamangaa, omaan tuotantoonsa hän otti ehkä enemmän vaikutteita Oshiron rauhallisesta tyylistä.

A Drifting Life ei koskaan mainitse länsimaista sarjakuvaa mangan esikuvana. Yhdessä kohtauksessa poika lukee amerikkalaisia seikkailusarjoja, joissa kuitenkin hänen mielestään on liikaa tekstiä. Niiden tarina ei etene kunnolla.

Sen sijaan länsimainen kirjallisuus ja elokuva ovat merkittävässä osassa. Tatsumi luki itse esimerkiksi Arsène Lupinin seikkailuja, mutta yhtä lailla myös Monte Criston kreiviä. Suorastaan hellyttävä on kohtaus, jossa Golgo 13:n isä Takao Saito uppoutuu Mickey Spillanen dekkareihin.

Tatsumi oli innokas elokuvissa kävijä. Oli kausia, joina hän katsoi tuoreeltaan kaikki ulottuville tulleet uudet elokuvat, niin japanilaiset kuin ulkomaisetkin. Hän myös kehitti (Tezukasta riippumatta) elokuvamaista sarjakuvakerrontaa, mikä sai isoveljen syyttämään häntä ruutujen tuhlaamisesta.

Tyytymättömyys ja kokeilunhalu ovat saaneet Tatsumin tekemään uransa aikana hyvin monenlaista sarjakuvaa. Hän on tehnyt huumoristrippejä, seikkailuja, etsivätarinoita, dramaattisia arjen kuvauksia, kauhutarinoita… Hän oli myös innokas vaihtoehtoisten kerrontatekniikoiden kokeilija. Nykyisin häntä pidetäänkin japanilaisen vaihtoehtosarjakuvan isoisänä.

Tatsumi kuului nuoruudessaan pariinkin merkittävään samanikäisten mangataiteilijoiden joukkoon. Vuonna 1950 Tatsumi ja kuusi muuta nuorta taiteilijaa perustivat lastenmangayhdistyksen, joka julkaisi tiettävästi ensimmäistä amatöörimangalehteä Manga meisei (”Mangatähdet”). Paljon tärkeämpi oli ryhmä, joka muotoutui manganovellikokoelman Kage (”Varjo”) ympärille, ja jonka kehitys johti gekiga-julistukseen vuonna 1959.

Toisen maailmansodan jälkeen japanilaisen sarjakuvan valtavirtaa olivat yksisivuinen huumorimanga. Sen vaihtoehtona oli Tezukan edustama tarinamanga. Tatsumi oli mukana luomassa kolmatta linjaa, joka alkoi muutaman kymmenen sivun mittaisina manganovelleina. Kustantaja kokosi niitä vuokrakirjoiksi, joissa oli tarinoita useilta samantyylisiltä tekijöiltä. Tältä pohjalta nousi vähitellen myös gekiga, ”dramaattiset kuvat”.

TATSUMIN suurin kädenjälki mangan historiassa on itse sana gekiga. Yksi elämäkerran suurista linjoista on ajatus, että gekiga ei syntynyt sattumalta, vaan pitkän, raskaan ja (ajoittain) määrätietoisen työn tuloksena.

Sanan gekiga (”dramaattiset kuvat”) taustalla on samat osat sisältävä sana gageki (”kuvadraama”). Se tarkoitti kahta asiaa. Yhtäältä se tarkoitti kabuki-teatterin taustalla käytettäviä lavastekuvia. Toisaalta se tarkoitti kiertävien katutaiteilijoiden esittämän kamishibain eli ”paperiteatterin” kuvia. Paperiteatterissa kertojan tarinan tahdissa näytettiin vaihtuvia kuvatauluja.

Tatsumi etsi pitkään hyvää sanaa, joka erottaisi hänen toveripiirinsä sarjakuvat perinteisestä neliruutuisesta huumorisarjakuvasta, Osamu Tezukan tyylisestä tarinamangasta ja asiallisesta aikuisten sarjakuvasta. Ahkeralla lobbaamisella hän sai vähitellen piirin kelpuuttaman termin gekiga.

Yksi gekigan kanssa kilpailleista ilmaisuista oli Masahiko Matsumoton komaga. Monimerkityksisen sanan pohjana on neliruutuista sarjakuvaa tarkoittava sana yonkoma. Sanan komaga voi kääntää esimerkiksi ”ruutukuvat”, ”ratsukuvat” tai ”hyrräkuvat”. Kiisteltiin myös siitä, oliko gekiga mangan osa-alue, vai peräti kokonaan erillinen taidemuoto.

Tatsumin 1959 kirjoittaman gekiga-julistuksen mukaan gekiga on sarjakuvaa, jota ovat elähdyttäneet elokuvan, television ja radion kaltaiset uudet ilmaisuvälineet. Se poikkeaa dramaattisuudessaan yhtä lailla lapsille kuin aikuisillekin tarkoitetusta aikaisemmasta sarjakuvasta.

Gegikan kohderyhmänä ovat nuoret, jotka ovat lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Heille ei sarjakuva siihen mennessä ollut tarjonnut mitään omaa, gekiga-julistus totesi.

Loppu on historiaa. Nyt gekiga-tyylin suuria nimiä ovat Tatsumin lisäksi esimerkiksi Yoshiharu Tsuge (Munou no hito), Goseki Kojima (Kozure ookami), Takao Saito (Golgo 13) ja Sanpei Shirato (Kamui-den). Uudessa sukupolvessa tyyliä edustavat esimerkiksi Takehiko Inoue (Vagabond) ja Kentaro Miura (Berserk).

DRAWN & Quarterly on viime vuosina julkaissut nejä Yoshihiro Tatsumin teosta englanniksi. A Drifting Lifen lisäksi on julkaistu Good-Bye, The Push Man ja Abandon the Old in Tokyo. Tatsumin töitä on käännetty myös ainakin ranskaksi, espanjaksi, italiaksi, portugaliksi, kiinaksi, ruotsiksi ja puolaksi.

Tämän vuoden lopulla ilmestyy englanniksi noin kolmenkymmenen mangakan lyhyitä tarinoita sisältävä kokoelma AX Volume 1, jossa on mukana Tatsumin manganovelli Love’s Bride (Ai no hanayome). Maistiaisena Top Shelfin julkaisemasta kokoelmasta juuri tuo tarina on luettavissa verkossa.

This entry was posted in elämäkertamanga, gekiga, mangan historia and tagged . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s