Miyazakin ajatuksia

Starting Point 1979-1996 on kokoelma Hayao Miyazakin esseitä ja haastatteluja.

”HAYAO Miyazaki on uskomattoman kova tekemään työtä.” Näin häntä kuvaa pitkäaikainen kollega, vuosikymmeniä Miyazakin kanssa piirroselokuvia ja televisiosarjoja tehnyt Isao Takahata. Kun japanilainen sanoo näin toisesta japanilaisesta, se on aika paljon sanottu.

Miyazakin aivot jauhavat jatkuvasti, sekä uusia ideoita että täydennyksiä ja korjauksia entisiin. Se näkyy hänen tavassaan tehdä elokuvia: Elokuva muuttaa muotoaan koko tuotannon ajan. Käsikirjoitus saattaa jopa valmistua viimeiseksi, kun itse elokuva on jo tehty. ”Hänen jatkuvan keskittymisen kyvyllään tuotanto alkaa saada loputtomasti improvisoidun performanssin piirteitä.”

Hayao Miyazaki on myös suurten tunteiden mies, Takahata kirjoittaa. Hänellä on erityislaatuinen suhde elokuviensa hahmoihin. ”Hän piirtää heitä kaikkia intohimoisesti, toivoen pystyvänsä esittämään heidät aivan erityisellä tavalla, juuri sellaisina kuin heidän hänen mielestään pitäisi olla; tai se on hänen ihanteensa.”

JAPANILAISEN animaatioelokuvan tunnetuimman ohjaajan Hayao Miyazakin teksteistä ja haastatteluista koottu teos Starting Point 1979-1996 on juuri ilmestynyt englanniksi Viz Median kustantamana. Kirjan ovat kääntäneet Beth Cary ja Frederik L. Schodt.

Miyazakin omien sanojen lisänä on kahden virkaveljen kuvaukset Miyazakista. Amerikkalainen animaatio-ohjaaja John Lasseter (Toy Story, Ötökän elämää) on kirjoittanut esipuheen, japanilainen Isao Takahata (Tulikärpästen hauta, Only Yesterday) jälkisanat.

Kirjaa lukiessa kannattaa kuitenkin muistaa, että alkuperäisteos Shuppatsu ten 1979-1996 ilmestyi Japanissa jo vuonna 1996. Silloin Miyazaki oli jo tehnyt kunnioitettavan määrän animaatioelokuvan huippuja: Tuulen laakson Nausicaä, Laputa: Linna taivaalla, Naapurini Totoro, Kikin lähettipalvelu, Porco Rosso. Prinsessa Mononoke oli parhaillaan valmistumassa, mutta Henkien kätkemä, Liikkuva linna ja Ponyo rantakalliolla olivat vielä tulevaisuutta.

Shuppatsu tenille on olemassa jatko-osa Orikaeshi ten 1997-2008 (”Käännekohta 1997-2008”), joka ilmestyi Japanissa 2008. Toivottavasti Viz ottaa myös sen julkaisuohjelmaansa.

HAYAO Miyazaki syntyi Tokiossa 1941, nelipoikaisen perheen toisena poikana. Se oli sota-aikaa, ja Hayaon ollessa kolmevuotias perhe evakuoitiin noin viideksi vuodeksi Tochigin maakuntaan. Hayaon sedällä oli siellä lentokonetehdas.

Kouluikäisenä Miyazaki luki innokkaasti science fiction -mangaa. Hän myös piirsi panssarivaunuja ja lentokoneita, ja taitava piirtäminen toi ujolle pojalle kaveripiirin kunnioitusta. Lukioiässä hänellä oli jo tavoitteena sarjakuvataiteilijan ura. Hänen tyylilajinsa oli silloin juuri nousussa ollut raju ja dramaattinen gekiga.

Kuten elämässä niin usein käy, rakastuminen muutti Miyazakin urasuunnitelman. Salaisen ja hieman hävettäneen rakkauden kohde oli kaunis kiinatar Bai-Niang, tähti piirroselokuvassa Hakujaden (”Legenda valkoisesta käärmeestä”). Toei-yhtiön vuonna 1958 julkaisema Hakujaden oli Japanin ensimmäinen täyspitkä värillinen animaatioelokuva.

Miyazaki toteaa, että animaation tekemiseen perehdyttyään hän ei ole enää pitänyt Hakujadenia kovinkaan onnistuneena elokuvana. Lukion viimeisellä luokalla nähty elokuva oli kuitenkin ensimmäinen kimmoke, joka käänsi hänen elämänuransa sarjakuvasta kohti animaatiota.

VIELÄ yliopistossa Miyazaki piirsi runsaasti mangaa, mutta Hakujadenin lisäksi hänellä oli toinenkin syy vaihtaa suuntaa. Hän nimittäin alkoi epäillä, että gekiga ei ollut hänen ilmaisutapansa – hän halusi tehdä tunteikkaampia ja kauniimpia asioita.

Valmistuttuaan 1963 hän pestautuikin Toein animaatiostudiolle. Siellä hän aloitti apupiirtäjänä ja eteni vähitellen vaativampiin tehtäviin. Animaation maailmassa ei edetty niinkään muodollisten nimitysten kautta kuin oman osaamisen ja uskalluksen avulla. Siinä Miyazaki oli hyvä. Hän toi ideoitaan esille, ja vähitellen hän myös sai niitä läpi valmiisiin elokuviin.

Vuonna 1971 Miyazaki lähti Toeilta yhdessä Isao Takahatan ja Yoichi Kotaben kanssa. He ryhtyivät valmistelemaan A Productionille animaatiota Peppi Pitkätossusta. Sitä varten tehtiin myös tutustumismatka Ruotsiin, mutta animesarjan toteuttamiselle ei koskaan saatu lupaa Astrid Lindgreniltä.

Lukuisien televisio- ja elokuvahankkeiden jälkeen Miyazakin ensimmäinen oma pitkä ohjaustyö oli veijarivaras Lupin III:n seikkailu Cagliostron linna vuonna 1979. Vuonna 1984 valmistui Top Craftin tuottama Tuulen laakson Nausicaä, jonka mangaversiota Miyazaki oli alkanut piirtää pari vuotta aikaisemmin.

Sitten vuonna 1985 Miyazaki ja Takahata perustivat Studio Ghiblin, jonka tuotantoa heidän myöhemmät elokuvansa ovat. Kliseellä ilmaistuna, loppu on historiaa.

STARTING Point 1979-1996 on hajanainen kirja. Se sisältää hyvin monenlaisia tekstejä vuodesta 1979 vuoteen 1996. Pala palata se kuitenkin muodostaa kokonaiskuvan siitä, miten Hayao Miyazaki tekee animaatioelokuvaa ja mitä hän siitä ajattelee. Tai siis teki ja ajatteli vuoteen 1996 mennessä.

Ensimmäiseksi pistää silmään, että Miyazaki on herpaantumattoman kiinnostunut liikkestä. Hän pohtii pitkään esimerkiksi sitä, miten animoida juoksemista. Ei riitä että animaatio näyttää juoksemiselta – sen on pystyttävä kertomaan juoksevan henkilön mielentila. Eikä siinä vielä kaikki: ”… pystyä näyttämään ihania tapoja juosta, juoksemista joka ilmaisee itse elämää, elämän sykettä koko valkokankaalla, se tuottaisi minulla suunnatonta riemua.”

Miyazakin liikkeen taituruudesta kertoo myös John Lasseter. Hän paljastaa tutkineensa ruutu ruudulta Laputan pelastuskohtausta ja Cagliostron linnan autokaahailua, pohjaksi omien elokuviensa suunnittelulle.

Toinen Miyazakille ominainen piirre on se, että hän ei tee elokuvia valmiista käsikirjoituksista. Useimmiten käsikirjoituksen virkaa hoitaa tuotannon aikana ekonte, avainkuvien sarja, joka kertoo tarinan etenemisen kohtaus kohtaukselta. Tuo kuvasarja ja samalla elokuvan rakenne muuttuu koko tuotannon ajan, sitä mukaa kun Miyazaki ja muut tuotantoryhmän jäsenet syöttävät siihen uusia oivalluksia.

Ghiblin tuotantotapaan kuuluu myös se, että jokainen saa esittää ajatuksiaan. Niinpä elokuvien lopputeksteissä esiintyvät listat ohjaajista, käsikirjoittajista sun muista päätekijöistä ovat osittain viitteellisiä. Samankaltaista työtä tehneitä ihmisiä nakitetaan listoissa joskus tuottajiksi, joskus ohjaajiksi, joskus käsikirjoittajiksi.

MIYAZAKIKAAN ei miellä itseään ensisijaisesti ohjaajaksi. Hän kokee olevansa enemmänkin animaattori. Ajatus vaikuttaa jossain määrin nostalgiavetoiselta, sillä animaation tuotanto on nykyisin suurta ja kiihkeätä teollisuutta, joka voi toimia vain tiukasti organisoituna. Ja oikea animaattori on vanhan ajan käsityöläinen, joka hallitsee koko animaatioelokuvan tekemisen prosessin alusta loppuun.

Miyazaki ilmaiseekin tuon tuosta olevansa tyytymätön japanilaiseen animeteollisuuteen. Mitä järkeä on tuottaa kymmeniä animesarjojen jaksoja joka viikko? Kuka ehtii siinä pyörityksessä kiinnittää huomiota laatuun? No, Hayao Miyazaki ainakin.

Miyazaki selostaa perinpohjaisesti myös vaikeaa suhdettaan Tuulen laakson Nausicaä -mangaan. Sen tekeminen alkoi jo ennen elokuvaa, mutta se valmistui lopulta vasta 1994. Miyazaki keskeytti mangan pirtämisen moneen otteeseen, ja hänellä oli suuria vaikeuksia päästä ulos umpikujista, joihin tarina edetessään joutui.

Kuten Miyazakin elokuvilla, mangallakaan ei ollut valmiiksi mietittyä juonta. ”En aloittaessani aikonut tehdä Nausicaän kaltaista teosta, joten epäilenpä etten koskaan enää tee mitään sen kaltaista.”

Lopuksi kerrottakoon vielä Miyazakin toimintatavasta se seikka, joka teki minuun kaikkein suurimman vaikutuksen: Jokainen Miyazakin elokuva on loppuun asti mietitty. Jokaisella elokuvalla on tarkkaan harkittu kohderyhmä. Ja vaikka juoni on selvä vasta kun elokuva on valmis, alusta asti on pohdittu sitä, millaisia tuntemuksia elokuvan halutaan kohderyhmässään herättävän.

Niinpä Porco Rosso on tehty minulle; elähdyttämään väsyneitä keski-ikäisiä miehiä. Kikin lähettipalvelu on tarkoitettu rohkaisemaan aikuisuuden kynnyksellä olevia tyttöjä. Prinsessa Mononoken tarkoituksena on näyttää, että kaiken vihan ja sodinnan keskelläkin on kauniita asioita, joiden takia kannattaa elää.

Kaikkein selkein merkitys on Totorolla: sen olemassaolon tarkoitus on, että elokuvayleisöllä on teatterista lähtiessään hyvä olla.