Haiku happen

Higginson & Harter: The Haiku Handbook

Haikun englannin kielinen perusteos on saanut uuden painoksen.

HAIKU ei selittele, saarnaa eikä filosofoi. Ei sellaista 17 tavuun mahtuisikaan.

Haiku ei viljele metaforia eikä suolla vertauskuvia. Haiku ei ole luontoruno, vaikka se usein kertookin japanilaisille rakkaasta luonnosta. Haiku ei kuvaile tunteita ja kokemuksia, vaan suoraan niiden kohteita.

Haiku välittää ihmiseltä toiselle hetken, tilanteen, aistihavainnon. Siinä on suosituimman japanilaisen runomuodon ydin.

William J. Higginsonin sanoin ”Haiku happen all the time, wherever there are people who are ’in touch’ with the world of their senses, and with their own feeling response to it.”

William J. Higginsonin ja Penny Harterin kirja The Haiku Handbook taitaa olla edelleenkin sitä mitä Los Angeles Timesin arviossa aikoinaan todettiin: perusteellisin englannin kielinen kirja haikusta. Alun perin vuonna 1985 ilmestynyt teos on saanut vastikään uuden 25-vuotisjuhlapainoksen.

Hetkellisyydestään huolimatta haiku on huolella kirjoitettu; mestari Matsuo Bashon sanoin, ”tuhanteen kertaan kielen kärjellä pyöritetty”. Se voi sisältää lukuisia kerroksia, jotka lukija voi halutessaan kuoria esiin. Haikulla voi olla useita merkityksiä tai se voi jollakin sanavalinnallaan viitata vanhojen haikumestareiden teoksiin.

TUNNETUIMMISTA  japanilaisista runomuodoista tankalla on ylivoimaisesti pisin historia. Useimmiten romanttisia 5-7-5-7-7-jakoisia tankarunoja kirjoitettiin jo yli tuhat vuotta sitten.

Haikun esi-isä renga muotoutui 1300-luvulla. Varsinaisia haikuja kirjoitettiin 1600-luvulla, mutta nykyisen nimensä haiku sai vasta 1800-luvun lopulla. Nimen antoi nuorin haikun neljästä suuresta mestarista, Masaoka Shiki.

Haikun taustalla on siis renga, ketjuruno, joka kirjoitettiin (ja kirjoitetaan edelleen) usean ihmisen yhteistyönä. Kunniapaikalla rengassa on avaussäkeistö, hokku. Nykyisen haikun tavoin hokku jakautuu kolmeen säkeeseen, joissa on 5, 7 ja 5 äänneyksikköä. Avaussäkeistön kirjoittaa tekijäryhmän arvostetuin jäsen. Irrallinen hokku kehittyi omaksi itsenäiseksi runomuodokseen 1600-luvulle mennessä.

Haikun ensimmäisen suuren mestarin Matsuo Bashon (1644-1694) sydäntä lähellä oli erityisesti runon kiinteä yhteys kuvauksensa kohteeseen: ”Opi männystä männyltä, opi bambusta bambulta.” Runo ei kerro runoilijan kokemuksesta, vaan suoraan siitä kohteesta joka kokemuksen runoilijassa aiheutti.

Haikun seuraava suuri mestari Yosa Buson (1716-1784) oli maalari ja runoilija. Hän koki, että Bashon seuraajat olivat menettäneet voimaansa, joten hän haki innoitusta Bashon alkuperäisistä töistä. Buson tunnetaan parhaiten maisemamaalausta muistuttavista haikuistaan, mutta hän kirjoitti monipuolisesti monia muitakin runomuotoja. Hän oli myös haigan, yhteen liitetyn runon ja maalauksen, mestari.

Kolmas suuri mestari Kobayashi Issa (1762-1826) oli köyhien olojen kasvatti, jonka runoissa esiintyvät kärpäset ja kirput ovat selvästi olleet kirjoittajalle tuttuja. Siksi hänen maanläheiset runonsa ovat myös rakkaita monille japanilaisille.

Vasta neljäs mestari Masaoka Shiki (1867-1902) uskaltautui antamaan irralliselle hokkulle oman nimen, haiku. Hän imi runsaasti vaikutteita länsimaisesta kulttuurista, mutta hän myös pelasti hiipumassa olleen haikun seuraaville sukupolville.

TIUKASTI japanilaista perinnettä noudattavalla haikulla on kolme keskeistä ominaisuutta. Kaikkia kolmea tietoisesti rikotaan.

Japaniksi haiku kirjoitetaan yleensä yhdeksi pystyriviksi tekstiä. Rytmillisesti se kuitenkin perinteisesti koostuu kolmesta säkeestä, joiden tavumäärät ovat 5, 7 ja 5.

Ihan tarkkaan ottaen haikussa ei ole 17 tavua, vaan 17 onjia, äänneyksikköä. Esimerkiksi sanan lopussa oleva -n lasketaan omaksi yksikökseen, vaikka se ei varsinaisesti tavu olekaan. Diftongi jakutuu meikäläisestä tavusta poiketen kahteen onjiin, esimerkiksi ka-i.

Länsimaisille kielille käännetyissä tai niillä kirjoitetuissa haikuissa on usein vähemmän kuin 17 tavua. Taustalla on tietenkin tavun ja japanilaisen onjin välinen ero.

William J. Higginson laskeskelee, että kuulostaakseen samalta kuin 17-onjinen japanin kielinen haiku, englannin kielisen on sisällettävä noin 12 tavua. Hän onkin laatinut oman ohjeistonsa ”oikeaoppisesta” englannin kielisestä haikusta ja suorastaan halveksii runoilijoita jotka kirjoittavat haikua englanniksi 5-7-5-säännön mukaan.

Suomen kielessäkin tavut ovat pidempiä kuin japanin onjit. Suomessa tavurakenne on kuitenkin sen verran lähellä japanilaista, että myös 5-7-5-rytmistä voi halutessaan helposti pitää kiinni.

Toinen perinteisen haikun perusominaisuus on, että se sisältää jonkin vuodenaikasanastosta (saijiki) poimitun vuodenaikasanan (kigo), jolla tunnistetaan haikun tapahtuma-aika. Esimerkiksi sana asasamu (”aamuviileys”) paljastaa, että kirjoitetaan syksystä. Oborozuki (”utuinen kuu”) puolestaan kertoo keväästä.

Vuodenaikasanojen olennaisuudelle on hyvä historiallinen syy. Haiku on alkuperältään ketjurunon aloitussäkeistö, jonka on pystyttävä ilmaisemaan seuraavien tapahtumien puitteet. Samaisen syntyhistorian vuoksi hyvä haiku myös usein kuulosta jollain tavoin ”keskeneräiseltä”.

Kolmanneksi perinteisessä haikussa on pysähdyskohta (kireji). Se katkaisee ajatuksenjuoksun ensimmäisen ja toisen tai toisen ja kolmannen säkeen välissä. Se saattaa muuttaa edellisen säkeen merkitystä tai viedä yllätykselliseen loppuun.

Japanin kielessä kirejinä käytetään erityisiä sanoja, kuten edellisen sanan painotusta lisäävä ya tai kysymystä ilmaiseva ka. Muilla kielillä kireji rakenneetaan usein ajatusviivalla, kolmella pisteellä tai pelkällä ajatuksellisella tauolla.

PAITSI haikun ominaispiirteet ja historian, Higginson ja Harter kertovat myös haikun monipolvisen reitin länsimaiseen tietoisuuteen 1900-luvun alusta alkaen. Ensimmäisinä haikuun perehtyivät ranskalaiset, mutta matkan varrelta löytyy myös sellaisia tuttuja nimiä kuin Rainer Maria Rilke, Ezra Pound, Allen Ginsberg ja Jack Kerouac.

Erityisesti Kerouacin kirja The Dharma Bums (1957) sai monet amerikkalaiset koettelemaan taitojaan haikun kirjoittamisessa. Kirjoittipa jopa YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöld joitakin haikuja. Itse asiassa haikun yhteys zen-buddhalaisuuteen on pääasiassa länsimaista keksintöä, tosin jo ennen Kerouacia syntynyttä.

Higginsonin ja Harterin kirja sopii ymmärryksen pohjaksi haikuja lukevalle tai innoituksen lähteeksi niitä kirjoittavalle. Varmasti sitä voi käyttää oppikirjanakin. Siinä on myös selkeitä ohjeita koulujen haiku-oppitunneille ja omia haikujaan ensimmäistä kertaa julkaiseville runoilijoille.

Kirjoittajat esittelevät myös joukon nykyaikaisia amerikkalaisia, eurooppalaisia ja australialaisia haikurunoilijoita.

The Haiku Handbookiin on liitetty termisanasto ja japanilainen vuodenaikasanasto. Esitellään myös haikun kiinnostavat lähisukulaiset, haikua ja suorasanaista tekstiä yhdistävä haibun sekä rengan välisäkeistöistä syntynyt, usein koominen tai opettavainen senryu.

Oikeastaan ainoaksi kirjan puutteeksi jää, että sen historia päättyy 1980-luvun puoliväliin. Nykyisestä japanilaisen ja länsimaisen kulttuurin vuorovaikutuksesta se ei tiedä mitään, ei liioin haikun laajamittaisesta elämästä internetin ihmemaassa.

PAKKOHAN haikusta kertovassa jutussa on olla esimerkki haikusta. Otetaan tähän vaikkapa Kobayashi Issan runo ja William J. Higginsonin käännös siitä:

aki no yo ya
tabi no otoko no
harishigoto

autumn night…
a traveling man’s
needlework

Suomeksi suunnilleen näin (karkea käännös minun):

syksyiltana
matkamiehen
ompelustyö

Huomaa pysähdyskohta ya. Runo kuvaa yksinäistä matkamiestä, joka vaimottomana joutuu itse tuhraamaan ompeluksensa syksyn viileydessä ja pimeydessä.

Seuraava on puolestaan Matsuo Basholta. Se kertoo yukimista, lumisateen katselusta. Sitä suurempi riemu on Japanissa vain hanami eli kirsikankukkien katseleminen.

iza yukamu
yukimi ni korobu
tokoro made

well! let’s go
snow-viewing till
we tumble!

hei lähtekäämme
lumisadetta katsomaan
kunnes kaadumme!

SUOMEKSI haikusta voi lukea lisää esimerkiksi Teppo Pihlajamäen sivustolta. Siellä on myös yksinkertainen haikueditori, jolla voi testata, onko oma runo todellakin haiku.

Hakemalla sanalla saijiki verkosta löytyy lukuisia yrityksiä laatia vuodenaikasanastoja muilla kielillä kuin japaniksi. Ymmärrettävästi vuodenaikaisanastojen on oltava kunkin maan paikallisiin vuodenaikoihin sovitettuja. Laajin yksittäinen kokoelma on nimeltään World Kigo Database.

This entry was posted in Japanin kirjallisuus and tagged , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s