Diplomaattinen kielimies

”JAPANILAINEN kirjoitus on todella maailman vaikeimmin opittavia taitoja,” G.J. Ramstedt kirjoitti kirjassaan Lähettiläänä Nipponissa – Muistelmia vuosilta 1919-1929 (WSOY, 1950). Ei kirjoitusta täydellisesti oppinut Ramstedtkaan. Hän oli kuitenkin aikanaan siitä harvinainen Japaniin lähetetty diplomaatti, että hän päättäväisesti opetteli puhumaan ja ymmärtämään Japania.

Gustav John Ramstedt (1873-1950) oli Suomen ensimmäinen virallinen edustaja Japanissa ja Kiinassa käytännöllisesti katsoen koko 1920-luvun. Japanilaiset kirjoittivat hänen nimensä Gusutaafu Jon Ramusuteddo. Kiinalainen muoto oli Ramstedtista muokattu Lan-Mo-Se, joka tarkoittaa suunnilleen ”kämmekkäpuun poika”.

Suomi oli juuri itsenäistynyt, ja ulkoministeriö kutsui vuonna 1919 paremmin tutkimusmatkailijana ja kielitieteilijänä tunnetun Helsingin yliopiston professorin yllättäen diplomaattitehtävään. Moisesta ei voinut kieltäytyä, vaikka yliopistovirkaan tulikin katko. Kutsun taustalla oli epäilemättä pätevien diplomaattien niukkuus sekä Ramstedtin henkilökohtainen tuttavuus presidentti K.J. Ståhlbergin kanssa.

Seuraavan vuosikymmenen kokemus osoitti, että pätevämpää miestä tehtävään ei olisi voitu valita. Palaan tuohon diplomaattiuraan ehkä joskus toiste; Ramstedtin muistelmissa on muun muassa erittäin herkullinen kertomus Japanin keisarin sorsanmetsästyksestä. Mutta tällä kertaa hieman tarinaa Ramstedtista ja japanin kielestä.

G.J. RAMSTEDT törmäsi japanin kielen vaikeuteen jo ensimmäisellä matkallaan Japaniin. Ijo Maru -laivan seilatessa Lontoosta Kaukoitään Ramstedt kohtasi japanilaisen paroni Idjuinin, joka kuuli Ramstedtin yrittävän oppia japania pienten käsikirjasten avulla.

Idjuin kertoi, että opiskeluyrityksen tuloksen voi jo arvata ennakolta. ”Jokainen Japaniin menijä yrittää alussa opiskella myös kielen, mutta muutaman ajan kuluttua hän siitä luopuu, sillä japanin kieli on oikeastaan liian vaikea kieli muukalaisen opittavaksi.”

Idjuin jopa löi Ramstedtin tyttären Elman kanssa vedon, että isä-Ramstedt saisi opiskelusta tarpeekseen muutamassa kuukaudessa. Myöhemmin Japanissa Idjuin joutui tunnustamaan että hän oli hävinnyt vetonsa.

Pitkin diplomaattiuraa Ramstedtia esiteltiin Japanissa sinä poikkeuksellisena diplomaattina, joka osasi japania. Kielitaidon ja diplomaattikunnassa harvinaisen maalaisjärjen ansiosta Ramstedt sai myös huomattavasti merkittävämmän diplomaattisen aseman kuin pienen ja nuoren Suomen lähettiläs muuten olisi voinut saada.

Ramstedt puhui ainakin suomea, ruotsia, saksaa, ranskaa, englantia, venäjää, esperantoa ja japania. Hän myös tutki suomensukuisia kieliä sekä kalmukkia, mongoliaa ja tataaria.

Paroni Idjuin yleni Japanin ulkoministeriön tiedotuspäälliköksi. Hänen ystävyydestään oli myöhemmin Ramstedtin diplomaattiuralla paljon hyötyä.

RAMSTEDT ymmärsi sen minkä jokainen japania opiskeleva voi vielä tänä päivänäkin todeta: Ei japanin kielen oppiminen ole sen vaikeampaa kuin minkään muunkaan kielen. Itse asiassa se on suomalaiselle jopa suhteellisen helppoa monien tuttujen rakenteiden vuoksi.

Se mikä on oikeasti vaikeaa on japanin kielen lukeminen ja kirjoittaminen. Ramstedtin aikana se oli vielä vaikeampaa kuin nykyisin. Japanin nykyinen kirjoitustapa standardoitiin pääosin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Siinä kiinalaisten merkkien käyttöä on rajoitettu ja tavumerkistöille on annettu nykyiset tehtävänsä.

Japanilaiset lapset oppivat jo pienestä pitäen niin paljon itsehillintää, että kurinpito koulussa on helppoa. Sen sijaan itse koulunkäynti on aivan erikoisen vaikeaa, Ramstedt kertoo. ”Varsinkin oikeinkirjoitus on oppiaine, jossa edistyminen tuottaa hankaluutta ja vaatii ylen määrin aikaa.”

”Japanilaisten lasten on näet opittava muutama tuhat kiinalaisia kirjoitusmerkkejä sekä niiden lisäksi vielä käyttämään kahta erilaista japanilaista kirjoitusjärjestelmää.” Ensin lapset opiskelivat katakanan, sitten hiraganan, ja lopuksi kiinalaista merkistöä. Kohtalaisen kirjoitustaidon hankkiminen vei koulussa 4 – 5 vuotta.

SIKÄLI KUIN Ramstedtia on uskominen (ja miksipä kielitieteen ammattilaista ei olisi), japanin kirjoituksen jakaantuminen kolmeen erilliseen tyyliin oli 1920-luvulla vielä täysin voimissaan. Oli naisten kirjoitus eli hiragana-tavumerkistö. Oli miesten kirjoitus eli katakana-tavumerkistö. Kolmantena oli kiinalainen merkistö, joka oli kaikkein virallisin.

Katakanalla kirjoitettiin pääasiassa miesten vakavia ja käytännöllisiä asioita: liikekirjeitä, laskuja ja sen sellaisia. Hiraganalla taas kirjoitettiin runot, novellit, rakkauskirjeet ja naisten keskinäinen kirjeenvaihto. Kaikkein tärkeimmät ja juhlallisimmat tekstit kirjoitettiin kiinalaisin merkein. Tähän luokkaan kuuluivat esimerkiksi testamentit ja keisarillisen hovin kirjeenvaihto.

Jotta viestintä yhteiskunnassa voisi mitenkään toimia, kaikkien oli tietenkin ymmärrettävä kaikkia kolmea kirjoitusta.

Ja jotta elämä ei olisi niin yksinkertaista, merkistöt eivät olleet niinkään vakiintuneita kuin nykyisin. Monista tavumerkeistä oli käytössä useita eri versioita, jotka saattoivat myös vaihdella Japanin alueelta toiselle. Kiinalaisille merkeille japanilaiset olivat antaneet monia kiinalaisten käyttämistä poikkeavia merkityksiä. Kiinalaisia merkkejä oli käytössä kymmeniä tuhansia.

”Vastoin kaikkia niitä uudistuspyrkimyksiä, joita Japanissa on monilla aloilla esiintynyt viime vuosisadan aikana, on kirjoitustavan vanhanaikaisuus ja sekavuus jäänyt kuin jonkinlaiseksi kivettymäksi entisiltä ajoilta,” Ramstedt kirjoitti. ”On todella ihmeellistä todeta, että kielen verraten yksinkertaisille äänteille ja sanoille ei aikojen kuluessa ole voitu kehittää parempaa ja mukavampaa merkitsemistapaa.”

”On todella sääli, että ihmisiä vaivataan näin mahdottomilla kirjoitusjärjestelmillä.”

RAMSTEDTINKIN aikana Japanissa oli pyrkimyksiä kirjoituksen yksinkertaistamiseksi. Japanin kirjoittamista latinalaisin aakkosin ajoivat romanisaatioliikkeet, hepburnilainen ja tanakadatelainen. Ramstedtin mukaan ne kuitenkin pääasiassa keskittyivät kahden koulukunnan keskinäiseen nahisteluun. Oli myös koulukunta, jonka tavoitteena oli saada katakana ainoaksi oikeaksi kirjoitustavaksi.

Nyt japanin kirjoittaminen on jo hieman yksinkertaisempaa, vaikka sen enempää latinalaisten aakkosten kuin yhden tavumerkistönkään liikkeet eivät ole koskaan päässeet voitolle. Japanin kirjoittamiseen käytetään nykyisin edelleen kaikkia kolmea mainittua merkistöä, mutta yhdistelmänä.

Kiinalaisperäisin kanjimerkein kirjoitetaan pääasiassa sanojen vartaloita ja japanilaisia nimiä. Yleisessä käytössä olevien kanjimerkkien määrä on rajoitettu pariin tuhanteen. Hiragana-tavumerkein kirjoitetaan lapsille tarkoitettuja tekstejä, japanilaisia sanoja joilla ei ole kanjimerkkiä, taivutuspäätteitä ja apusanoja. Katakana-tavumerkein kirjoitetaan muun muassa vierasperäisiä sanoja ja ulkomaisia nimiä.

Yksinkertaistamisen varaa saattaisi siis vieläkin olla…

This entry was posted in Japanin historia, japanin kieli, suomalaiset Japanissa and tagged . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s