Rampa historia

Flammarion / Tezuka Prod.

Animen historiikissa on aika iso aukko.

TÄMÄ japanilaisen animaation historia on aika pahasti rampa. Siitä puuttuu Studio Ghibli, ja siitä puuttuu eroottinen ja pornografinen animaatio.

Muuta pahaa sanottavaa Brigitte Koyama-Richardin kirjasta Japanese Animation – From Painted Scrolls to Pokémon (Flammarion, 2010) minulla ei sitten olekaan. Koyama-Richard on ranskalaissyntyinen Tokion Musashi-yliopiston vertailevan kirjallisuustieteen ja taidehistorian professori. Tekijän oman asiantuntemuksen lisäksi teos perustuu lukuisiin haastatteluihin.

Kuten saman kirjoittajan parin vuoden takainen mangan historiikki One Thousand Years of Manga (Flammarion, 2008), myös tämä teos on runsaasti kuvitettu, perusteellinen ja huolellisesti tutkittu. Se myös tarttuu useisiin sellaisiin aiheisiin, joita animen yhteydessä ei useinkaan muisteta. Elokuva- ja televisioanimaation lisäksi mukana on esimerkiksi automaattien historiaa, Kihachiro Kawamoton huikeaa nukkeanimaatiota ja Kunio Katon lähes kubistista nykyanimaatiota.

Siksi on hyvin ikävää, että Studio Ghiblin henkilökunta oli (Koyama-Richardin sanoin) liian kiireistä myöntämään haastatteluja tutkijalle. Ghibli ei liioin antanut lupaa käyttää elokuviensa kuvituksia kirjassa. Niinpä historiikista puuttuvat japanilaisen animaatioelokuvan keskeiset ohjaajat Hayao Miyazaki ja Isao Takahata.

Ghiblin puuttuminen on selvästi harmittanut kirjoittajaa. Sen sijaan aikuisanimaation unohtaminen on selvästi Koyama-Richardin oma valinta. Samanlainen aukko on myös mangan historiassa.

JAPANILAISEN animaation historia alkaa samasta tienoosta kuin sarjakuvankin: kuvakääröistä, joiden tekemisen taito levisi Japaniin Kiinasta yli tuhat vuotta sitten. 1200-lukuun mennessä japanilaiset olivat kehittyneet alan mestareiksi.

Vaikka kuvakääröt eivät tietenkään olleet animoituja, niissä käytettiin paljon sarjakuvan ja animen tyylisiä keinoja: tehokkaita ilmeitä, vaihtelevia kuvakulmia ja liikesarjoja.

Japanilaiset tunsivat kiinalaisen varjokuvateatterin. Vaikka Edo-kauden Japani oli hyvin sulkeutunut maa, uudet keksinnöt levisivät sinne nopeasti.

Jesuiitat toivat eurooppalaisia katselulaitteita, stereokuvakojeita ja taikalyhtyjä Kiinaan. Japanilaiset oppivat 1600- ja 1700-luvuilla tekniikoita kiinalaisilta ja yhteen Japanin satamaan rantautumisluvan saaneilta hollantilaisilta. Euroopasta tuli myös tekniikka josta japanilaiset käyttivät nimeä saya-e (”tuppikuvat”). Ne olivat vääristettyjä maalauksia, jotka saivat oikeat muotonsa kun niitä katsottiin heijastettuina kiiltävästä miekan tupesta.

Automaattien (noiden varhaisten robottien) suuri japanilainen taitaja oli Omi Takeda (k 1704). Puupainotaiteen mestareista Kyosai Kawanabe (1831-1889) erikoistui poikkeuksellisen tehokkaaseen liikkeen kuvaukseen ja teki muun muassa tanssivia luurankoja.

1800-luvulla tulivat jo selvästi liikkuvaa kuvaa näyttävät optiset lelut, ja viimein vuonna 1896 ensimmäiset oikeat elokuvakoneet.

AIVAN oma japanilainen keksintönsä animaation historiassa on utsushi-e, vaikka se varmasti saikin vaikutteita eurooppalaisesta phantasmagoriasta, Tämä 1800-luvun alussa Edossa syntynyt valoshow-huvitus yhdistää taikalyhtyjä ja japanilaista teatteria.

Japanilaiset eivät kyenneet valmistamaan eurooppalaisten kaltaisia taikalyhtyjä metallista, joten he tekivät oman furonsa puusta. Koska materiaalina oli hyvin kevyt keisaripuu (paulownia), japanilainen taikalyhty mahdollisti aivan uuden taidemuodon.

Utsushi-e-esityksissä 3-8 ihmistä käytteli kannettavia taikalyhtyjä, joiden vaihtuvat kuvat heijastettiin valkokankaan takaa yleisön nähtäville. Esittäjät liikkuivat, joten myös kuvat elivät ja muuttivat kokoaan. Kun esityksiin yhdistettiin kertoja ja muusikot, saatiin aikaan teatteria joka ei itse asiassa ole kovinkaan kaukana animaatioelokuvasta.

Utsushi-e jäi lopulta elokuvan jalkoihin, ja suurin osa sen esittämisen välineistä tuhoutui viimeistään toisessa maailmansodassa. Fumio Yamagatan johtama Minzawa-teatteriryhmä on kuitenkin viime vuosina elvyttänyt taidemuodon.

KUN TUHAT vuotta historiaa on käyty läpi ja lähes kolmannes kirjan sivuista käytetty, Koyama-Richard pääsee varsinaiseen nykyaikaiseen animaatioon. Ensimmäiset länsimaiset animoidut filmit esitettiin Japanissa vuonna 1909. Niiden menestyksen innostamina japanilaiset elokuvayhtiöt alkoivat pohtia omien animaatioiden tekemistä.

Jostain syystä Koyama-Richard ei mainitse lainkaan kaikkein vanhinta säilynyttä animaatiota, tuntemattoman tekijän suoraan filmille piirtämää tervehtivää meripoikaa vuoden 1910 tienoilta. Sen sijaan hän esittelee perusteellisesti animen kolme nimeltä tunnettua pioneeria, jotka tekivät kukin eri yhtiöille ensimmäiset animaationsa vuonna 1917.

Pioneereista ensimmäiseksi ehti sarjakuvataiteilija Rakuten Kitazawan oppilas Hekoten Shimokawa (1892-1973), jonka animaatio Imokawa Mukuzou genkanban no maki (”Tarina ovimies Mukuzou Imokawasta”) valmistui tammikuussa 1917. Kakkonen oli Seitaro Kitayama (1888-1945), jonka Sarukani gassen (”Apinan ja ravun sota”) esitettiin 20. toukokuuta. Kolmas animen perustaja oli Sumikazu Kouchi (1886-1970), jonka ensimmäinen animaatio saman vuoden kesäkuussa kertoi huonolaatuisen miekan ostavasta samuraista.

Siitä alkoi japanilaisen animaation nopea kehitys. Jo pari vuotta myöhemmin Kitayaman elokuva Momotarosta tehtiin kansainväliseen levitykseen; samoin Noburo Ofujin elokuva Kujira (”Valas”) vuonna 1927.

1940-LUVULLA koitti suurten studioiden aika, kun muun muassa Toein edeltäjä Nihon Dougasha perustettiin. Toei on edelleen voimissaan. Yhtiön tunnettuja animaatioita ovat esimerkiksi Gegege no Kitarou -televisiosarjat, Ginga tetsudou 999 (Galaxy Express 999), Dragon Ball Z ja One Piece.

Sitten vuonna 1958 animaation maailmaan astui Osamu Tezuka, joka osallistui Toeissa omaan mangaansa perustuvan elokuvan Saiyuuki tekoon. Tezuka teki uransa aikana valtavan määrän animaatiota, mutta animen historiaan hän jäi ennen kaikkea televisiosarjalla Tetsuwan Atomu (Astro Boy), jonka ensimmäinen mustavalkoinen jakso esitettiin 1. tammikuuta 1963.

Astro Boy ei ollut aivan ensimmäinen televisioanimaatio Japanissa. Sitä ennen ehti Ryuichi Yokoyaman sarja minuutin mittaisia historiallisia tapahtumia esitteleviä animaatioita.

Tezuka loi kuitenkin Astro Boyta varten ne työtä ja kustannuksia säästävät perustekniikat, jotka tekivät televisioanimaatiosta taloudellisesti mahdollista, ja joita edelleen pidetään japanilaisen televisioanimen kulmakivinä. Näitä tekniikoita olivat muun muassa samoja piirroksia kierrättävän kuvapankin käyttö, ”normaalia” animaatiota vähemmän kuvia sekunnissa käyttävä ”rajoitettu animaatio” ja runsas pysäytyskuvien käyttö. Paitsi mangan jumala, Tezuka on siis paljolti myös nykyaikaisen animen isä.

Osamu Tezuka perusti kaikkiaan kolme tuotantoyhtiötä, joista vain Tezuka Productions on edelleen olemassa. Toisenkin perinne kuitenkin elää: Tezukan Mushi Productionsin työntekijät perustivat nykyisen Madhousen vuonna 1972, kun Mushi meni konkurssiin. Madhousen tuotantoa ovat sellaiset animaatioelokuvat kuin Rintaron Metropolis, Satoshi Konin Paprika ja Mamoru Hosodan Summer Wars.

Nykyisin animen parissa puurtaa kymmenittäin tuotantoyhtiöitä. Suurimpaan maailmanmaineeseen Japanista on noussut sellaisia hahmoja kuin Hello Kitty, Doraemon ja pokémonit.

This entry was posted in anime, mangan tutkimus and tagged . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s