Lelukauppojen maa

Matilda Chaplin Ayrton: Child Life in Japan and Japanese Child Stories

Japanilaislapset lumisotasilla. Huomaa puiset getat ja kaksihaaraiset sukat.

MISSÄÄN muualla maailmassa ei näe niin paljon lelukauppoja kuin Japanissa, eikä niin paljon markkinakojuja jotka myyvät kaikenlaista lapsia ilahduttavaa. Paitsi suurkaupungeissa, myös pikkukaupungeissa ja kylissä on lastenbasaareja.

Näin kirjoitti brittilääkäri Matilda Chaplin Ayrton (1846-1883) palattuaan Japanista takaisin Englantiin vuonna 1879. Rouva Ayrton tarkasteli aikansa japanilaista lapsuutta samalla kun hänen oma pieni tyttärensä Edith kasvoi japanilaisen kulttuurin keskellä.

M. Chaplin Ayrtonin puoliso, professori Willam Edward Ayrton työskenteli Japanin keisarillisessa teknillisessä korkeakoulussa 1870-luvulla, yhteiskunnan suuren murroksen keskellä. Pitkään sulkeutuneena pysytellyt Japani avautui jälleen ulkomaailmalle Meiji-restauraatiossa 1860-luvun lopulla.

Professori Ayrtonin työ antoi rouva Ayrtonille tilaisuuden perehtyä Japaniin, ja hän käytti tilaisuutta hyväkseen. M. Chaplin Ayrton teki maassa antropologista tutkimusta. Hän myös perusti Japaniin kätilöopiston, jossa hän itse luennoi.

Japanilaisesta lapsuudesta hän kirjoitti kirjan Child Life in Japan and Japanese Child Stories, joka julkaistiin Englannissa vuonna 1879. William Elliot Griffisin editoima amerikkalainen painos vuodelta 1909 on saatavilla Project Gutenbergin kokoelmassa.

JOKAISESSA japanilaisessa kaupungissa on kymmeniä, ellei jopa satoja ihmisiä, jotka saavat elantonsa lasten viihdyttämisestä, Ayrton kertoo. Kun Euroopassa ja Amerikassa kirkkojen läheisyydestä tapaa korkeintaan hautaustoimistoja, Japanissa temppelien lähistöllä parveilevat katutaiteilijat ja lelukauppiaat houkuttelevine tarjontoineen.

”Jokainen voi nähdä miten eri tavalla japanilaiset toimivat tässä suhteessa, kun vierailee missä tahansa Tokion kolmesta suurimmasta temppelistä tai pienemmässä pyhäkössä jonain tärkeänä juhlapäivänä.”

Rouva Ayrton kuvaa kirjassaan suuren joukon japanilaisia leikkejä. Enimmäkseen ne ovat (tietenkin) hyvin samankaltaisia kuin muualla maailmassa. Leikit saavat usein mallinsa aikuisten elämästä: häistä, hautajaisista, uskonnollisista kulkueista, sumopainista, sodankäynnistä… Lapset myös pelasivat esimerkiksi korteilla, jotka opettivat sananparsia ja runoutta.

Ayrton on saanut hyvin myönteisen kuvan japanilaisesta lapsuudesta. Omaan korvaan kuitenkin hieman karskahtaa, kun Ayrton kertoo lasten leikkien vaikuttavan ”luonnollisilta, järkeviltä ja kaikin puolin hyödyllisiltä”. Huvituksen lisäksi ne ovat ”opettavaisia tai hygieenisiä”.

Ayrtonin mukaan leikit kehittävät tunne-elämää ja opettavat historiaa, maantiedettä ja kieltä. Ne myös edistävät isompien sisarusten, vanhempien ja keisarin kunnioitusta, kasvattavat miehisiin hyveisiin ja kivun halveksuntaan. Niinpä niin – leikinkin tarkoituksena on pitää yllä yhteiskunnan järjestystä.

Ayrton harmittelee vain sitä, että länsimaistumisen myötä japanilainen lapsuus oli jo tuolloin muuttumassa. Kun aiemmin leikkeihin osallistuivat kaiken ikäiset lapset ja nuoret, 1870-luvun japanissa yhä useammat nuoret pitivät niitä liian lapsellisina.

PARI Ayrtonin kuvaamaa leikkiä auttaa hieman ymmärtämään sellaisia animaatiosarjoja kuin Pokémon tai Beyblade. Taisteluleikit ovat kuuluneet japanilaisten lasten elämään ainakin jo 1800-luvulla. Leijataistelu ja hyrräsota ovat myös leikkejä, joita kutkuttaisi joskus päästä itse kokeilemaan.

Perinteiset japanilaiset leijat ovat kulmikkaita ja koristeltuja rakennelmia, jotka tehdään bambusta ja paperista. Ayrton kertoo, että lapset ja nuoret lennättävät leijoja ennen kaikkea helmi-maaliskuussa, jolloin tuulet ovat harrastukselle suotuisia.

Se mikä leijojen lennättämisestä teki jännittävää oli sodankäynti. Leijojen lennättäjät jakaantuivat kahdeksi joukkueeksi, historiallisten klaanien mukaisesti Heikeksi ja Genjiksi. Leijojen narut siveltiin liimalla ja lasinkappaleilla, jotta niillä pystyi tehokkaasti sahaamaan kilpailevien leijojen paperia. Voittaja oli se jonka leija oli viimeisenä ilmassa.

Perinteikäs narulla käynnistettävä hyrrä puolestaan valmistettiin puusta ja vahvistettiin rautarenkaalla. Kaikessa yksinkertaisuudessaan hyrräsodan tavoitteena oli kaataa ja pysäyttää kilpailijan hyrrä, niin että oma hyrrä jäi pyörimään viimeiseksi.

Jo Ayrtonin Japanin-vierailun aikaan oli kielletty vanha leikki, jossa jopa satapäiset poikajoukkueet taistelivat bambukepeillä valloittaakseen vastapuolen lippuja. Poikien päihin oli sidottu savikiekot, ja jokainen halkaistu savikiekko kuvasi halkaistua vihollisen kalloa. Leikki kiellettiin, koska perin usein leikissä oikeasti halkesi kalloja.

TÄMÄ ei itse aiheeseen mitenkään liity, mutta rouva Ayrton kertoo myös että Japanissa kulkukoiratkin tietävät, missä englantilaiset asuvat. Buddhalaisten japanilaisten jätteissä kun on vain kalantähteitä, mutta lihaa syövien brittien asuinsijoilta koirat saattavat löytää lihaa ja luita. Tosin Griffisin lisäämä alaviite valistaa, että nyttemmin kaikki kulkukoirat on hävitetty.

This entry was posted in Japanin historia and tagged . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s