Myyttien kerroksia

OLEN viime aikoina lukenut kolmen kirjallisuuden nobelistin teoksia. Herrat ovat japanilainen Kenzaburo Oe, turkkilainen Orhan Pamuk ja perulainen Mario Vargas Llosa.

Olen hieman hämmentynyt teosten samankaltaisuuksista. Nobelin kirjallisuuspalkinnosta päättävillä taitaa olla vakaa maku. Oe sai palkinnon vuonna 1994, Pamuk 2006 ja Vargas Llosa 2010.

Kaikki kolme kirjailijaa ovat (tietenkin) miehiä. Vuodesta 1901 lähtien on myönnetty yli sata Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Vain kaksitoista palkituista on ollut naisia.

Oe, Pamuk ja Vargas Llosa ovat kaikki saaneet ”länsimaistavia” vaikutteita, Oe ja Pamuk Yhdysvalloissa, Vargas Llosa Espanjassa. Ehkä juuri se tekee kirjoihin saman sävyn mikä on Akira Kurosawan elokuvissa: ne ovat eksoottisia, mutta eivät liian eksoottisia eurooppalaiselle. Japanilaisillehan Kurosawa oli nimenomaan länsityylinen ohjaaja.

Oe, Pamuk ja Vargas Llosa kirjoittavat myyttimäisiä tarinoita kansoista, jotka eurooppalaiset kokevat vieraiksi. Oe kirjoittaa Japanista, Pamuk Turkista ja Vargas Llosa Keski- ja Etelä-Amerikasta. Kaikkien kolmen tarinat ovat kerroksittaisia, vähän kerrassaan lukijalle avautuvia. Kaikki ovat tunnelmaltaan samankaltaisia – hieman hämäriä, ihmisen raadollisuutta aika lempeästi käsitteleviä. Nobel-ainesta siis.

Kaikki kolme antavat lukijalle hyvin samankaltaista aivotyötä. Lukija joutuu miettimään, missä kulkee dokumentin ja fiktion välinen raja. Toiseksi lukija joutuu miettimään, missä kulkee ”todellisuutta kuvaavan” fiktion ja myytin välinen raja. Kolmanneksi lukija joutuu miettimään, missä kulkee kuvatun kansan oikeiden myyttien ja kirjailijan keksimien myyttien välinen raja.

MUTTA jotta blogin aihepiirissä suunnilleen pysyttäisiin, siis Kenzaburo Oe (1935- ).

Sain juuri loppuun hänen romaaninsa M/T ja kertomus Metsän ihmeestä (M/T to mori no fushigi no monogatari, 1986). Tammen keltaisessa kirjastossa vuonna 1995 ilmestynyt Kai Niemisen käännös on toinen kahdesta Oen suomennetusta teoksesta. Suomeksi on julkaistu myös Hikarin perhe (Kaifukusuru kazoku, 1995) vuonna 1997.

Suomeksi Oeta on siis saatu niukasti, mutta koko hänen kirjallinen tuotantonsa vuodesta 1957 lähtien kattaa kymmeniä romaaneja, novelleja, esseitä ja reportaaseja. Saatuaan Nobelin palkinnon vuonna 1994 hän ilmoitti lopettavansa kirjailijan uransa. Sen jälkeen julkaisuja on ollut vähän.

Oen kirjallinen tuotanto on kiinni hänen omassa elämässään. Erityisesti siihen on vaikuttanut hänen autistinen, huippumusikaalinen poikansa Hikari Oe.

KIRJASSA M/T ja kertomus Metsän ihmeestä on erityisen vaikea löytää rajakohtia, joissa Oen todellinen elämä vaihtuu fiktioksi ja myytiksi. Kirjasta nauttimisen kannalta se ei ehkä ole tarpeenkaan.

M/T:ssä on aika erikoinen ulommainen kerros, juuri tuo M/T. Se on analyyttinen ja virkamiesmäinen selitysmalli, jota vasten kirjan muita kerroksia tulkitaan: M on matriarkka, T on temppuilija, trickster. Jokaisessa tarinan muussa osassa keskeisissä rooleissa ovat vahva nainen (M) ja railakkaasti elävä mies (T). Kirja olisi vahvempi ilman tuota mallia, mutta lukijan kannattaa raahautua sen läpi.

Kirjailijan isoäiti kertoo kirjailijalle tarinoita salaisesta kotikylästä, joka on myyttisenä aikana perustettu syrjäiseen vuoristolaaksoon. Kirjailijan äiti kertoo samoja tarinoita kirjailijan pojalle. Jokin osa henkilöistä ja tapahtumista on todellisia.

Laaksokylä syntyi, kun joukko huonotapaisia samurainuorukaisia karkotettiin linnakaupungista. Heidät lähetetään kuolemaan merelle, mutta merirosvojen tyttäret pelastavat heidät. Merirosvonaisen (M) ja Murskaajaksi kutsutun miehen (T) johdolla joukko nousee syvälle sisämaahan ja räjäyttää tiensä salaiseen vuoristolaaksoon.

Kylän perustajat muuttuvat myyttisiksi olennoiksi. He elävät yli sata vuotta ja kasvavat jättiläisen kokoisiksi. He ohjailevat kylän elämää ja joskus vallan perusteet ovat erikoisia. Esimerkiksi eriarvoisuuden kasvu ratkaistaan pakottamalla kaikki vaihtamaan koteja ja perheitä. Pakottamisesta huolehtii metsästä kuuluva piinaava ääni. Lopulta kaikki kylän talot poltetaan.

Vähän kerrassaan myyttien ajasta siirrytään historiaan ja kirjailijan omaan elämään.

ISOÄIDIN kertomukset ovat osittain ristiriitaisia. Kuolleet henkilöt palaavat uudelleen esiin ja ihmiset kokevat samoina aikoina erilaisia seikkailuja. Ja kun isoäidistä aika jättää, kylän muut vanhukset jatkavat myyttien/historian kertomista kirjailijalle.

Selityskerrosta lukuunottamatta M/T ja kertomus Metsän ihmeestä on hyvin nautittavaa luettavaa. Selityksessä kirjoitustyylikin muuttuu kankeaksi, kun muissa osissa se on hyvin sujuvaa.

Suomalaista ilahduttaa tarinan japanilaisten kiihkeä ja syvä suhde metsään. Kun nälkä, kylmyys tai vaino uhkaa, metsä pelastaa. Kun verottava linnanherra tai rekrytoiva armeija vaatii osaansa, metsä piilottaa. Vaikka ihmisten on vaikea ymmärtää toisiaan, he kaikki tunnistavat metsän musiikin.

Suosittelen.

PS.

Kenzaburo Oella on joitakin yhteisiä teemoja Hayao Miyazakin elokuvien kanssa. Sellaisia ovat esimerkiksi jumalien piilottama lapsi (vrt. Henkien kätkemä), metsässä asuva elämää suojeleva voima ja metsän musiikki (vrt. Totoro ja Totoron okariina).

This entry was posted in Japanin kirjallisuus and tagged . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s