Satoshi Konin manga Opus jäi kesken.
(This article is also avalable in English)
SATOSHI Konin manga Opus on sarjakuva sarjakuvan ja todellisuuden sekoittumisesta. Se on myös yksi parhaista koskaan lukemistani japanilaisista sarjakuvista, huolimatta siitä että se jäi Konilta kesken.
Satoshi Konin (1963-2010) ura jäi pahasti kesken, kun hän viime syksynä kuoli haimasyöpään vain 46-vuotiaana. Hänet tunnetaan parhaiten ohjaamistaan animaatioelokuvan mestariteoksista, sellaisista kuin Paprika (2006), Tokyo Godfathers (2003) ja Perfect Blue (1997).
Aika vähälle huomiolle on jäänyt se, että ennen siirtymistään animeuralle Kon ehti tehdä muutamia hyvin korkeatasoisia sarjakuvia. Hänen mangansa ovat olleet huonosti saatavilla, mutta nyt ne on Japanissa jälleen kaivettu esiin.
Konin ainoa valmiiksi tullut oma mangasarja oli Kaikisen (”Paluu mereen”, 1990). Sen Kodansha julkaisee uutena painoksena tammikuussa 2011. Kodanshalta on tulossa myös lyhyen mangan kokoelma Yume no kaseki Kon Satoshi zen tanpen (”Kivettyneitä unia – Satoshi Konin kaikki lyhyet tarinat”). Se sisältää muun muassa Konin ensimmäisen sarjakuvan nimeltä Toriko (”Vanki”) vuodelta 1984.
Jo joulun alla Ryu Comics julkaisi Opusin kaksi pokkaria sekä yhdessä Mamoru Oshiin kanssa tehdyn mangan Serafim 2 oku 6661 man 3336 no tsubasa (”Serafim – 266 613 336 siipeä”, 1994).
Voisin melkein lyödä vetoa, että myös joku länsimainen mangakustantaja herää vuoden 2011 aikana huomaamaan Satoshi Konin sarjakuvat. Ja vaikka sarjakuvan laatu ei meillä myisikään, nämä kannattaisi julkaista. Voihan näitä mainostaa animaation mestarin maineella.
Sarjakuvan ruutu imaisee mangataiteilijan…
OPUS ilmestyi Komikku gaizu (Comic Guy’s) -lehdessä lokakuusta 1995 kesäkuuhun 1996. Sarjaa ehti valmistua 18 lukua (noin 350 sivua), jotka on nyt julkaistu uudelleen kahtena pokkarina Ryu Comics Special -sarjassa.
Mitä tarinassa olisi tapahtunut sen jälkeen, se jää ikuiseksi arvoitukseksi: Elokuvaura vei lopullisesti Satoshi Konin, ja manga jäi kesken.
Opus alkaa kohtauksella sarjakuvasta nimeltä Resonance, jota piirtää Chikara Nagai. Nuori nainen Satoko ja vielä nuorempi poika Rin puolustautuvat naamioituneelta hyökkääjältä. Kaupungin muurit ja seinät kaatuvat naamiovihollisen valtavien voimien edessä kuin korttitalot.
Sitten loikataan sarjakuvan piirtäjän todellisuuteen. Chikara Nagai on ”tyypillinen” mangataiteilija: Hänen elämänsä on pelkkää mangan parissa puurtamista. Avustajan kanssa ahtaassa työhuoneessa nyhjöttämisen katkaisevat vain palaverit editorin kanssa.
Ja sitten alkaa tapahtua. Kesken piirtämisen oleva sarjakuvaruutu avautuu kuiluksi, jonka läpi Rin varastaa omaa kuolemaansa esittävän piirroksen. Sarjakuvataiteilija syöksyy perään, ja putkahtaa Resonancen kaoottiseen maailmaan.
Opus etenee kahdessa maailmassa. Nagai on mukana oudossa sodassa Resonancen maaailmassa. Välillä sarjakuvan hahmot putkahtavat Nagain maailmaan. Sitten takaisin, ja hurja kissa-ja-hiiri-leikki naamio-olennon kanssa jatkuu.
Kukaan ei oikein tiedä, mikä on totta, mikä unta, mikä fiktiota. Vähitellen sarjakuvahahmoille kuitenkin valkenee, että Resonancen maailmassa onneton manganörtti Nagai on luojajumalan asemassa. Hänellä on valta piirroksillaan tappaa ja tuhota, mutta myös herättää henkiin. Ainakin melkein…
… ja taiteilija putoaa luomansa hahmon niskaan.
SATOSHI Konin tarina juoksee kuin säveltäjämestareiden sinfoniat. Kon hallitsi jännärin rytmittämisen seesteisiin ja läkähdyttäviin jaksoihin. Yhtä taitavasti hän tahditti sarjakuvaa pienillä ja valtavilla tapahtumilla.
Kon tiesi tasan tarkkaan, milloin lukijalle on annettava lisää tietoa, milloin lisää epävarmuutta. Hän ymmärsi, miten lukija pelästytetään tai kuinka lukija pannaan miettimään oikeaa ja väärää. Hän tiesi myös sen, milloin lukija on pelastettava naurun pärskähdyksellä.
Idea sarjakuvataiteilijan putoamisesta omaan sarjakuvaansa voi tuntua kuluneelta, mutta Satoshi Konin käsissä se ei taatusti sitä ollut. Kon laati siitä vakuuttavan ihmissuhteiden ja moraalin kudelman.
Holtiton mangataiteilija Nagai joutuu miettimään, miten kaltoin sarjakuvataiteilija oikeastaan saa kohdella henkilöitään. Eikö heilläkin ole joitakin ihmis/sarjakuvahahmo-oikeuksia?
Miltä oikeasti tuntuu olla takaa-ajettuna, ruhjottuna ja räjäytettynä? Mitä ajattelee lapsenmurhaaja, ja mitä hänen kauhuissaan oleva uhrinsa? Mitä se konkreettisesti tarkoittaa, kun lähettää toisen ihmisen kuolemaan? Mitä on rakastuminen itse luotuun piirroshahmoon?
Kon oli myös erinomainen piirtäjä ja visualisti. Henkilöt ovat luontevia ja persoonallisuuksiensa mukaisia. Urbaani sarjakuvamaisema elää ja hengittää kuin Gotham City.
Erityisen ihastuneena seurasin kahden maailman välisiä siirtymiä, jotka toteutuvat hyvin monenlaisin visuaalisin keinoin. Joskus todellisuuksien raja säröytyy kuin lasi, toisinaan se haihtuu tuuleen kuin hiekka. Joskus maailmojen välille hakataan konkreettisiä aukkoja, toisinaan maailmaa voi muuttaa piirtämällä.
Mutta pystyykö mangataiteilija suojelemaan tarinansa naisia?
AIKA varmaa on, että jos Satoshi Kon olisi jatkanut mangauralla, hän olisi silläkin ollut mestari. Satoshi Konin animaatioelokuvat ovat upeita, mutta sittenkään en ole aivan varma, olenko enemmän hyvilläni vai pahoillani siitä, että hän vaihtoi sarjakuvan elokuvaan.
Satoshi Konin jälkeen Vain Naoki Urasawa (20th Century Boys, Pluto) on tehnyt seinen-mangaa, joka yltää lähellekään Konin töiden laatutasoa. Siis minun mielestäni.
(Kuvitusta lisätty 1.8.2012)
Futoi yatsu 