Ihmisvoimavaunu

Kuva: Library of Congress

Japanilainen jinrikisha. Kuva New-York Tribune -lehdestä 27.10.1901.

IHMISEN vetämä riksha ilmaantui liikenteeseen Yokohamassa Japanissa 1860-luvun lopussa. Keksintö osoittautui niin mainioksi, että se levisi parissa vuosikymmenessä joka puolelle Itä- ja Kaakkois-Aasiaa.

Jinrikisha (”ihmisvoimavaunu”) sopi mainiosti Japaniin, jossa oli hyvät tiet ja runsaasti halpaa työvoimaa. Se korvasi nopeasti kantotuolin (kago) vauraan väen kulkuneuvona.

Rikshakyydin tarjoamiseen tarvittiin viranomaisten lupa (ja tietenkin vero), joten vaunujen määrät ovat varsin tarkkaan tiedossa.

Vuonna 1872 Tokiossa arvioidaan olleen 40 000 rikshaa, ja vuonna 1878 Yokohamassa noin 23 000. Rikshaliikenteen parhaana kukoistuskautena niitä oli koko Japanissa yhteensä noin 200 000.

Riksan keksijästä ei ole täyttä varmuutta. Wikipedia tietää kertoa, että ehdokkaita on useita.

Amerikkalaisten suosikkiehdokas on Yokohamaan lähetyssaarnaajana vuonna 1865 tullut baptisti Jonathan Goble. Goblen kerrotaan kehitelleen kärryä lonkkavammasta kärsineen vaimonsa kulkuneuvoksi.

Myös useita japanilaisia nimiä on tarjolla. Saattaa myös olla, että riksha syntyi japanilaisten parantelemana Goblen ideasta.

JAPANISSA pitkän kiertomatkan tehnyt Isabella Bird törmäsi jinrikishaan heti Yokohaman sataman tullin edessä toukokuussa 1878. Neiti Birdin mukaan kuruma eli jinrikisha oli jo hyvin tunnettu: ”Ulkona odotti viitisenkymmentä nykyisin kuuluisaa jin-ri-ki-shaa, ja ilman täytti tuon karkean sanan nopeasti toistettu sorina viideltäkymmeneltä kieleltä.”

Rikshakuskin eli kurumayan työ veti tuhansittain nuoria miehiä köyhältä maaseudulta kaupunkeihin, Bird kirjoitti. Vain seitsemisen vuotta aiemmin keksityn rikshan vetämisellä saattoi tienata paremmin kuin juuri missään työläisammatissa. Rikshaa veti yksi, kaksi tai kolme miestä.

Vahva rikshakuski pystyi ravaamaan neljä mailia tunnissa, neljäkymmentä mailia päivässä. Tosin kuskin elämä oli ankaraa: Vetojuhdaksi heittäytyneen ihmisen elinikä oli Birdin mukaan vain viitisen vuotta, sillä kurumaya altistui erityisesti keuhko- ja sydänsairauksille.

Rikshassa oli kevyt lastenvaunumainen runko, säädettävä öljypaperinen katto, samettinen sisustus ja tyyny, tavaratila istuimen alla, kaksi kapeaa ja korkeaa pyörää, sekä edestä yhteen liitetty aisapari. Vaunut olivat hienosti koristeltuja, ja pimeän aikaan niihin ripustettiin puolimetrisiä viehättäviä paperilyhtyjä, Bird kertoi.

”Käytyäni konsulaatissa astuin kurumaan, ja nauravainen pikku miekkonen kyyditti minua hurjaa vauhtia pitkin pääkatua – se oli kapea, vankka, hyvin kivetty katu, jolla oli hyvin tehdyt jalkakäytävät, reunuskivet, katuojat, rautaiset lampuntolpat, kaasulamput ja ulkomaisia kauppoja koko matkan.”

Isabella Birdin matkakirjeistä koottu kirja Unbeaten Tracks in Japan on luettavissa Project Gutenbergin valikoimassa.

VUOTTA aikaisemmin jinrikishaa pääsi kokeilemaan New York Timesin Tokion kirjeenvaihtaja. Hänen lyhyt artikkelinsa ”The Jinrikisha in Japan” julkaistiin myös New Orleansissa ilmestyneessä lehdessä The Morning Star and Catholic Messenger syyskuun 30. päivänä 1877.

”Jos olen oikein informoitu, Japani on velkaa amerikkalaiselle yhdestä merkillisestä näystä, jonka se tarjoaa muukalaiselle”, toimittaja kirjoitti. ”Jin-riki-shan eli ihmisvetoiset vaunut keksi teräväsilmäinen amerikkalainen – kunpa tietäisin hänen nimensä – vuonna 1869 tai 1870.”

”Vielä seitsemän vuotta sitten maitse matkustamiseen oli niukasti välineitä. Saatoit kävellä, saatoit matkustaa miesten kantamana tai saatoit ratsastaa hevosella. Oli hyviä teitä ja katuja, mutta ei pyörällisiä ajoneuvoja, lukuunottamatta harvoja kömpelöitä vehkeitä, jotka etenivät etanan vauhtia.”

Kirjeenvaihtajan mukaan jinrikisha muistutti ylimittaisia lastenvaunuja ja eteni mojovaa vauhtia. ”Olen tehnyt useita retkiä näillä vaunuilla, ja pidän niistä hyvin paljon.”

”Niitä vetävät kulit ovat vahvoja kavereita, ja näyttävät nauttivan työstään. He ovat hämmästyttävän kestäviä ja pystyvät vauhtiin joka uuvuttaisi hevosen.”

Monet Japanissa toimivat yritykset ostivat omia rikshoja, ja palkkasivat niihin kuskit, kirjeenvaihtaja kertoi. Riksha maksoi 30 dollaria, ja kahdeksalla dollarilla kuussa sai kuskin joka oli aina käytettävissä aamusta keskiyöhön. ”Halpa vaunun vuokra, eikö vain?”

NYKYISIN juoksijan vetämät rikshat ovat korvautuneet uusilla kulkuneuvoilla lähes kaikkialla. Merkittävä määrä ihmisvetoista rikshaliikennettä on enää Intian Kalkutassa. Japanissa rikshoja on jonkin verran turisteja varten.

This entry was posted in Japanin historia. Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s