Ruokaisa lapsuus Japanissa

YHDYSVALTOIHIN vasta muuttaneella Shigemi Shiukichilla oli vuonna 1889 hyvä syy kirjoittaa kirja: Nuori mies tarvitsi rahaa kustantaakseen opintonsa uudessa kotimaassa.

Niinpä hän kirjoitti ”omista vähäisistä kokemuksistaan” pojan lapsuudesta Japanissa. Kirjasta A Japanese Boy – by Himself tuli mainio ajankuva Japanista, joka oli juuri astumassa nykyaikaan Meiji-restauraation myötä.

Shiukichi (1965-1928) syntyi pienessä Imabarin kaupungissa Shikokun saaren länsirannikolla. Köyhässä pikkukaupungissa oli kymmenkunta kapeaa ja likaista katua, kalasatama ja kesäisin avoinna ollut terveyskylpylä.

Shiukichin isä piti pientä kauppaa kaupungin pääkadun varrella. Kaupan toimiala jää arvoitukseksi, sillä sitä ei kirjassa mainita.

Shiukichin muistama lapsuus sijoittui juuri Meiji-restauraation aikaan. Hän aloitti koulunkäyntinsä vanhassa yksityiskoulussa. Vain porvarissäädyn pojille tarkoitetussa koulussa opetettiin lähinnä kirjoitusta. Lisäksi kaupungissa oli sorobanin (helmitaulun) käytön opettaja. ”Liikemies tarvitsee vain kirjoitustaitoa ja aritmetiikkaa.”

Viimeiset kouluvuodet kuluivat kuitenkin jo länsimaisen mallin mukaan muodostetussa yleisessä koulussa.

SHIUKICHIN ensimmäisen kirjoituskoulun opettaja kuului yamabusheihin, erakoihin joiden uskonto sijoittuu jonnekin buddhalaisuuden ja shintolaisuuden välimaille.

Koululaisen työvälineet olivat istuintyyny, matala pöytä ja varustelaatikko. Varustelaatikossa olivat vanhoista tilikirjoista sidottu harjoituskirja, mustekakku, vesipullo ja siveltimet. Näillä välineillä harjoituskirjaan maalattiin ensin tavumerkkejä ja sitten kiinalaisia kirjoitusmerkkejä.

Joka yö vähitellen harmaantuva harjoituskirja huuhdeltiin ja kuivattiin, jotta samoja sivuja voitiin käyttää yhä uudelleen. Kun kukin harjoiteltava merkki oli riittävän vahvasti hallinnassa, se maalattiin neitseelliselle valkoiselle paperille ja vietiin opettajan hyväksyttäväksi tai hylättäväksi.

Shiukichin koulusta muistamat rangaistukset muistuttavat kovasti niitä, joita voi nähdä nykymangassa. Tavallisin piina oli joutua seisomaan tunti patsaana luokan edessä. Vakavista rikkeistä saattoi joutua seisomaan tuntikausia täysinäistä vesimaljaa pidellen. Jos malja läikkyi, sai keppiä.

Kaikkein ankarinta uhattua rangaistusta ei Shiukichin muistin mukaan koskaan pantu täytäntöön. Siinä poika olisi joutunut pitelemään palavaa suitsukenippua kädessään, kunnes nippu palaa loppuun ja alkaa kärventää ihoa.

Lasten suurin kauhu ei kuitenkaan tullut koulusta. Se oli yaito, vanhempien moniin vaivoihin tarjoama yleislääke. Yaitossa pyydettiin ensin tietäjää merkitsemään lapsen iholle oikeat kohdat. Sen jälkeen näissä kohdissa poltettiin perinteistä moxaa. Hyvin tuskallista.

MIELENKIINTOISIMPIIN Shiukichin muisteluksiin kuuluvat kertomukset 1800-luvun japanilaisen kauppiasperheen keittiöstä ja ruokatavoista.

”Mustina kuin paholaiset” koulusta palaavat pojat passitettiin ensimmäiseksi pesulle keittiön messinkiselle pesualtaalle. Maalattiainen keittiö oli täynnä savua. Äiti piti päässään pyyhettä, jotta noki seinistä ja katosta ei varisisi tukkaan.

Ruoka-aikaan talossa oli vilskettä vielä Shiukichin lapsuudessakin, vaikka neljä tytärtä olikin muuttanut jo pois kotoa. Isän ja äidin lisäksi pöydässä oli vielä kaksi poikaa, tytär ja vanhemman pojan vaimo. Lujimmille keittiössä joutui juuri miniä, jonka velvollisuuksiin ruokataloudesta huolehtiminen kuului.

Riisi oli ruokatalouden perusta. Lihaa ei syöty, mutta vihanneksia ja kalaa kylläkin. Joskus saatettiin suurena herkkuna saada riistalintuja. Päivällisellä syötiin vastakeitettyä riisiä. Illalla ja aamulla sen tähteitä lämmitettiin kuumalla teellä. Maitoa ei käytetty lainkaan – uskomuksen mukaan maidon juominen kasvattaisi sarvet lapsen otsaan.

Kaaleja ja juureksia säilöttiin suuria määriä talveksi. Ne kuivattiin ja suolattiin riisijauhon kanssa. Sitten ne pakattiin tiiviisti tynnyreihin myllynkivipainojen alle. Kuukausien säilytyksen jälkeen tuloksena oli pehmentyneitä säilykevihanneksia keltaisessa, voimakasaromisessa liemessä. Talven jokapäiväinen riisin kumppani tunnettiin nimellä koukou.

SHIUKICHI kirjoitti myös sumopainista, teatterista, musiikista ja juhlista. Juhlissakin nuoren pojan mieli tietenkin kiinnittyi ruokaan.

Vuoden suurin ja lapsille mieleisin oli uuden vuoden juhla. Siihen valmistettiin erityisestä riisilajikkeesta pyöreitä valkoisia kakkuja, jotka tunnetaan nimellä mochi. ”Se on yhtä oleellinen osa (japanilaista) uutta vuotta kuin kalkkuna Uuden-Englannin kiitospäivää.”

Uuden vuoden ensimmäinen aamiainen oli Shiukichin lapsuudessa ”aivan ainutlaatuinen”. Pääroolissa oli mochi, mutta sen kanssa tarjottiin ”perunaa, kalaa ja turnipseja ja kaikkea syötäväksi kelpaavaa mitä maa ja meri tarjosivat”.

Tavallinen ihminen pystyi syömään vain muutaman kulhollisen, ”mutta jotkut ovat kyllin urheita selviytymään kahdesta- tai kolmestakymmenestä!” Vielä viikkoja juhlan jälkeen kaupungissa puhuttiin ruokapöydässä tehdyistä uroteoista.

Kaiken herkuttelun päälle uuden vuoden päivälliseen kuului suurikokoinen suolattu kala buri. Halutusta ja arvostetusta kalasta leikattiin kimpaleita, ja koko perhe ahmi ”kunnes kala oli kutistunut pelkäksi luurangoksi”.

Shiukickin lapsuudessa oli vielä yksi aivan erityinen herkku. Naapurissa oli nimittäin iloluontoisen rouvan pitämä makeiskauppa. Rouva valmisti riisipohjaisia makeisia, ja usein naapuruston lapset pääsivät ahmimaan rippeitä: kattilan pohjalta kaavittiin viimeisiä riisejä, ja niitä puristettiin yhteen makean paputahnan kanssa.

KOULUVUOSIEN jälkeen Shiukichi jäi töihin isänsä kauppaan. Isä tahtoi että liikemiehen pojasta pitää olla jotain hyötyäkin.

Pojan levoton mieli veti kuitenkin muualle. Hän kokeili pariakin ammattia ja päätyi sitten opiskelemaan Kioton yliopistoon. Lopulta hän kääntyi kristityksi, lainasi matkarahat ja nousi Amerikan-laivaan.

Mutta siitä kirja ei enää kerro. Shiukichi oli valitettavasti sitä mieltä, että ”se olisi oikean elämäkerran kirjoittamista, ja se olisi yhtä lailla vastentahtoista minulle kuin myös epämiellyttävää lukijoille.”

Kyllä minä ainakin olisin voinut lukea siitäkin. Sen verran hilpeää ja sujuvaa Shiukichin teksti on.

SHIGEMI Shiukichin kirja A Japanese Boy (Henry Holt and Company, 1890) on luettavissa Project Gutenbergin kokoelmassa.

This entry was posted in Japanin historia and tagged . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s