Sakari Pälsi rallatti valssia geišoille

Sakari Pälsi. Kuva kirjasta Valitut teokset, Otava 1955.

Sakari Pälsi (1882-1967)

(This article is also avalable in English)

KEVÄÄLLÄ 1917 Sakari Pälsi pääsi säestämään geišojen valssituntia. Varsinaisesti Pälsin kolmivuotinen tutkimusmatka suuntautui tšuktšien asuinalueille Venäjän itäisimpään osaan, mutta matkan varrella oli kolmen päivän pysähdys Hakodaten satamassa, Japanin pohjoisimman pääsaaren Hokkaidon eteläkärjessä.

Kyseessä on siis sama Sakari Pälsi, joka kirjoitti meheviä kertomuksia pikkupoikien toilauksista Suomen Kuvalehteen. Noita kertomuksia on koottu kirjoiksi, joista ensimmäiset olivat Sitten äitini antoi minulle tukkapöllyä (1931), Fallesmannin Arvo ja minä (1932) ja Minä olin pikkuinen vielä (1944).

Sakari Pälsi (1882-1967) oli monitaitoinen seikkailija, arkeologi, tutkimusmatkailija, kirjailija ja museomies. Hänen matkoiltaan jäi jälkipolville laaja kirjallinen tuotanto, runsaasti valokuvia ja jopa elokuvaakin.

Pälsi syntyi Lopella Kanta-Hämeessä, jonka maisemissa hänen poikakirjansa tapahtuvat. Hän opiskeli Helsingissä arkeologiaa ja historiaa. Päivätyönsä hän teki Kansallismuseossa. Sen palveluksessa hän oli vuodesta 1909 aina vuoteen 1946, jolloin hän eläköityi vapaaksi kirjailijaksi.

Tunnetuin Pälsin löytö on maailman vanhimpana kalaverkkona pidetty kivikautinen Antrean verkko. Kiehtovia kansatieteellisiä kuvauksia ja matkakirjoja hän kirjoitti niin suomalaisista tukkijätkistä, saunasta, puukosta ja Suomenlahden hylkeenpyytäjistä kuin Karjalasta, Mongoliasta, Kanadasta ja Kamtšatkan niemimaaltakin.

Hakodate. Kuva kirjasta Maailmanmatkoilla, Otava 1946.

Hakodaten satama täynnä kalastuslaivoja ja koristeellista japanilaista auringonpaistetta.

VAIKKA Sakari Pälsi vietti Hakodatessa vain kolme päivää, hän perehtyi kaupunkiin laidasta laitaan kansatieteilijän täydellä antaumuksella. ”Ensimmäisenä päivänä kuljeskelin omin päin kaupungilla, ostin evästupakkaa ja katselin katuelämää,” Pälsi kirjoitti kirjassa Maailmanmatkoilla (Otava, 1946).

Tarkkailijan silmään pisti ensimmäisenä eurooppalaisuuden tunkeutuminen perinteisen japanilaisuuden joukkoon. Lautaseinäisten ja paperiakkunaisten talojen joukossa oli nykyaikaisia kivitaloja. Poliisien virkapuvut olivat yleismaailmallisia ja monet herrasmiehet pukeutuivat länsimaiseen pukuun. Yhtään eurooppalaisittain pukeutunutta naista ei sentään näkynyt.

”Paperia japanilaiset käyttivät tavattomasti,” Pälsi totesi. Ikkunat, päivänvarjot ja viuhkat olivat paperia. Kaupoissa myytiin jopa öljytystä paperista tehtyjä sadetakkeja. Katujen valaistuksessa oli sentään siirrytty paperilyhdyistä sähkölamppuihin. Kaikkein eniten paperia nieli kuitenkin kauppakaupungin byrokratia, kun tuhansia laskuja, luetteloita ja kirjeitä kirjoitettiin oravankarvapensseleillä ja leimattiin punaisella mönjällä.

Huomiota kiinnitti myös japanilaisten nyreä suhtautuminen venäläisiin. Pikkupojat huutelivat haukkumasanoja perään ja aikuiset laskuttivat kaupankäynnissä ylihintoja.

Illalla Pälsi astui rohkeasti paikalliseen merimieskapakkaan, yhdessä kahden muun suomalaisen kanssa. Lattialla istuville asiakkaille tarjottiin lämmitettyä sakea (Pälsi käytti sanasta muotoa sakee) pikkuruisista posliinikupeista sekä suolassa kieriteltyjä paahdettuja herneitä.

Pieni pelkokin käväisi mielessä, sillä kapakka oli osittain veden päällä ja lattialankut höllässä. Varomaton turisti olisi voinut päästä lompakostaan ja joutua tyrkätyksi mereen. Mutta ”roistojahan on sentään vähän koko maailmassakin, ja Hakodatessa niitä tuskin oli puoltakaan sitä vertaa kuin Helsingissä”.

KUN TAVALLISEN kansan puoli oli nähty, seuraavana päivänä oli vuorossa paremman väen Hakodate. Suomalaisen tuttavan kautta tavoitettu liikemies Saito kierrätti Pälsiä kaupungissa, esitteli loistavaa näköalaa Makaavan härän vuorelta (Gagyuuzan, Hakodate-vuoren lempinimi) ja tarjosi aterian ravintolassa jossa Japanin pääministerilläkin oli kuulemma tapana käydä.

Herra Saito osoittautui suureksi luonnonihailijaksi ja hartaaksi kauneudenpalvojaksi, ja niinpä Pälsi sai tutustua myös kääpiöpuiden kasvatukseen. Puutarhurin isoisän istuttama puolen metrin korkuinen seetri jäi valitettavasti ostamatta, koska se olisi ollut hankala kuljettaa kolmen vuoden tutkimusmatkalla.

Päivän kruunasi illallinen, jota isännöivät herra Saito ja suurkalastaja Muto. Koska suomalaiset tulivat aikaisin, nuori geiša viihdytti heitä sivistyneesti (japanin kielellä!) tunnin ajan. Isäntien saavuttua seuraavat kolme tuntia syötiin ja juotiin. ”Japanilaiset söivät runsaasti, ruokalajeja riitti loppumattomiin, ja juomatavaraa käytettiin ahkerasti.”

Räätit olivat hyviä, Pälsi totesi, mutta syöminen ei kuitenkaan ollut pääasia. Isännän komennosta vastapäinen seinä avattiin, ja vieraiden ympärille ilmestyi kaksi kitaraa soittavaa naista, kolme tanssijatarta sekä neljä naista, ”joilla ei ollut muuta tehtävää kuin lasiemme täyttäminen”.

”Nämä olivat nyt siis kuuluisia geišoja, kansallisia japanilaisia taiteilijattaria, joiden elämäntehtävänä oli muiden ihmisten huvittaminen laululla, soitolla ja tanssilla.”

”EN TIEDÄ, minkä luokan geišoja nämä olivat ja paljonko heille maksettiin tuntipalkkaa, mutta ravintola oli Hakodaten paras, ja sikäläiset tanssijatytöt lienevät hyvässä maineessa … Mutta yksitoikkoiseksi heidän elehtimisensä olisi käynyt, ellei joukossa olisi ollut muuatta pitkää ja laihaa tanssijaa, joka esitti naurettavia tansseja.”

Humalatilan edistyessä isännät ja vieraat alkoivat myös tanssahdella geišojen kanssa. Illan huipentuma oli suomalaisen mekaanikko Majasen yritys opettaa valssia geišatytölle. Koska valssimusiikkia ei ollut saatavilla, Sakari Pälsi rallatti parhaansa mukaan Iloista leskeä säestykseksi.

Vaikka pitkä suomalainen ja lyhyt japanitar olivat epäsuhtainen pari, ja ahtaat kimonotkin haittasivat, valssin askeleet alkoivat sujua, ja ”Majanen ja laiha humoristinen geiša valssasivat pian esikuvaksi kelpaavasti”. Herrat Saito ja Mutokin innostuivat opiskelemaan, ja geišat olivat niin hullaantuneita valssiin että opettelivat sitä keskenään kavaljeerien levätessä.

Parin tunnin harjoitusten jälkeen lavalla pyöri neljä harrasta valssiparia, Pälsi kirjoitti, ”ja minun täytyi rallattaa tahtia, minkä jaksoin. Onneksi japanilaisten päät eivät kestäneet aivan pitkiä tanssitoveja, heitä pyörrytti ja heidän täytyi levähtää, jolloin minäkin sain tauota rallattamasta.”

”Mutta he aloittivat aina uudestaan ja valssasivat tavattoman sitkeästi. Jos he yhtä itsepintaisesti ahdistivat sodassa venäläistä, ymmärtää heidän pakostakin voittaneen.”

TAIFUUNI viivytti laivan lähtöä Hakodatesta. Laiva joutui ankkuroitumaan suojaan kahdesti, ja matka jatkui päivän myöhässä. Palkaksi viivästyksestä Pälsi sai todistaa auringonlaskua, jollaista hän ei ollut ennen nähnyt. Olkoon tämä pieni näyte myös todistuksena Pälsin hersyvästä kynänkäytöstä:

”Etäällä, teräviä rantavuoria vasten, hohti kullanvärinen autere vetäen mustan merenpinnan jyrkäksi. Kulta-autereen molemmin puolin jatkui tummempaa. Sen lävitse vuoret paistoivat violetinvärisinä. Nämä vuoret olivat todella violetinvärisiä, eivät mitään maalarien värituherruksia, joita ei tarvitse uskoa. Ja näiden todella violetinväristen vuorten takaa näkyi toisia vuoria, jotka vuorostaan olivat kirkkaan viheriäisiä, paljon viheriäisempiä kuin torakanmyrkky. Tämä väririkkaus, omituisen vastakohtaisena ja samalla sopusointuisena, vaikutti oudosti mieleen. Olisi luullut luontoäidin narrailevan ihmislastaan silmänkääntötempuilla.”

This entry was posted in Japanin historia, suomalaiset Japanissa and tagged . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s