Arrietty ja isot ihmiset

Karigurashi no Arietti

VAIKKA tarina on siirretty nykypäivän Japaniin, Studio Ghiblin elokuva Karigurashi no Arietti (The Borrower Arrietty, 2010) on varsin uskollinen Mary Nortonin lastenkirjalle The Borrowers vuodelta 1952. Ghibli ei onneksi toistanut Maameren tarinoiden kanssa tekemäänsä virhettä.

Hiromasa Yonebayashin ohjaama animaatioelokuva oli Japanissa ensi-illassa jo vuosi sitten. Nyt se on ilmestynyt japanilaisena dvd-julkaisuna, jossa on myös englanninkieliset tekstit.

Nortonin laskenkirjaan perustuva elokuva menestyi Japanissa loistavasti. Se oli kaikkien aikojen katsotuin ohjaajan esikoistyö, ja Japanin akatemian palkintojen jaossa se todettiin vuoden 2010 parhaaksi animaatioelokuvaksi. Elokuvan käsikirjoituksen tekivät Hayao Miyazaki ja Keiko Niwa.

Mary Nortonin lastenkirjasarja kertoo muutaman tuuman mittaisista ihmisen kaltaisista kätkijöistä (borrowers), jotka asuvat ihmisten tietämättä heidän taloissaan. ”Lainaajat” olisi parempi suomennos olentojen nimelle, mutta koska sanaa ”kätkijät” käytettiin Nortonin kirjojen suomennoksissa, minä käytän sitä tässäkin.

Arriettyn perhe: Isä Pod, Arrietty ja äiti Homily.

ARRIETTY on melkein neljäntoista vanha kätkijätyttö, reipas ja aikaansaapa, mutta vanhempiensa mielestä hieman holtitonkin. Kätkijöiden maailmassa pahinta on ”tulla nähdyksi”. Koko heidän elämäntapansa perustuu siihen, että ihmiset eivät tiedä heidän olemassaolostaan. Nähty kätkijä yleensä muuttaa pois talosta, ja Arrietty on kovin innokas tulemaan nähdyksi.

Arrietty asuu isänsä Podin ja äitinsä Homilyn kanssa lattian alla talossa, jonka omistaa iäkäs Sadako Maki. Eräänä päivänä taloon ilmestyy Sadakon 12-vuotias sisarenpoika Sho. Sho on tullut maalle lepäämään odottaessaan sydänleikkausta.

Sho viettää paljon aikaa vuoteessa, mutta hän on tarkka poika. Hyvin pian hän huomaa kätkijöiden liikkuvan talossa. Varovaisen ja arastelevan alun jälkeen Sho ystävystyy Arriettyn kanssa. Lopulta he liittoutuvat kätkijöiden puolesta, kun palvelija Haru ryhtyy voimatoimin karkottamaan kätkijöitä.

Elokuvan tarina noudattelee muutamia pieniä poikkeamia lukuunottamatta Mary Nortonin kirjasarjan ensimmäistä osaa The Borrowers. Vain villi kätkijänuorukainen Spiller on lainattu mukaan myöhemmistä kirjoista. Samoin loppukohtauksen pakomatka teepannulla pitkin jokea tapahtuu ”oikeasti” vasta ensimmäisen kirjan jälkeen.

Pari kohtausta on Ghiblin keksintöä. Nortonin kirjassa Homilya ei vangittu lasipurkkiin, eivätkä Sho ja Arrietty järjestäneet yhteistä Homilyn pelastusretkeä.

Maaseutu on kaunista myös Japanissa.

GORO Miyazakin ohjaamaan Maameren tarinoihin (Gedo senki, 2006) pettyneiden ei siis tarvitse jättää Karigurashi no Ariettia katsomatta. Tarinaa ei ole tällä kertaa silvottu hengiltä. Vaikka paljon pientä on muuttunut, tarinan juoni ja ennen kaikkea sen henki on säilynyt samana kuin Mary Nortonilla.

Harun, Shon ja kätkijöiden kolmiodraama vie edelleen paljastumisesta ja ystävystymisestä jännittävän vastakkainasettelun kautta pakoon. Sho on edelleen hieman ärtyisä mutta hyväntahtoinen poika.

Haru on talossa epäilemiään varkaita jahtaava tomera, jopa ilkeämielinen palvelija. Sadako-täti suhtautuu edelleen lempeästi kätkijöihin. Japaniin siirtymisestä huolimatta vanhan talon tunnelmakin on säilynyt.

Elokuvan tekijöiden tietoisuus Nortonin kirjoista ulottuu jopa niin pitkälle, että osa henkilöistä on samannäköisiä kuin Diana Stanleyn kirjoihin 1950-luvulla tekemässä kuvituksessa. Osittain siinä on varmaan auttanut Nortonin visuaalisesti tarkka teksti, joka antaa hyvä pohjan kaikelle kuvittamiselle.

Ghiblin Homily on aika samankaltainen kuin Diana Stanleyn Homily.

MUUTOKSET kirjasta elokuvaksi, Englannista Japaniin ja 1800-luvulta nykyaikaan ovat pääasiassa yksityiskohtia.

Nortonin kirjan hevosajurit ovat vaihtuneet tila-autoihin. Kaasu- ja öljylamppujen tilalla on sähkövaloja. Kätkijöiden häätämiseksi taloon kutsutaan poliisin sijasta tuholaistorjuntafirma.

Hyvää vanhaa madeiraa vuoteessaan naukkaileva höperö Sophy-täti on vaihtunut nykyaikaiseen isotäti Sadakoon, joka ajelee autolla ja hoitaa tarmokkaasti asioita. Vanha puutarhuri Grampfurl on kadonnut kokonaan. Kätkijöiden keksinnöt ovat teknisempiä ja sähköisempiä kuin Nortonilla.

Hieman hämmentävää on sukupuoliroolien ”vanhanaikaistaminen”. Nortonin kirjoissa äiti Homily on hyvin aloitteellinen. Juuri hän yllyttää isää ottamaan Arriettyn mukaan lainausretkillekin. Ghiblin elokuvassa Homily on ruikuttava ja typerä kana, ja isä on se joka jämerästi vetää perhettä.

Arriettykin on elokuvassa hieman arempi kuin Nortonilla. Ghiblin tuotannossa on selvästi tavoiteltu orastavan rakkauden ajatusta, nuorta elokuvayleisöä varten.

Sho ja Arrietty liittoutuvat kätkijöiden pelastamiseksi.

KARIGURASHI no Arrietty on taattua Ghibli-laatua, mutta mikään suuri elokuva se ei ole. Se on kaunista katsella niin kuin Ghiblin elokuvat aina. Se on huolella käsikirjoitettu, hyvin animoitu ja kaikin puolin laadukasta tuotantoa. Se ei kuitenkaan ole sillä tavoin rempseä kuin Porco Rosso (Kurenai no buta, 1992) tai mystinen niin kuin Henkien kätkemä (Sen to Chihiro no kamikakushi, 2001).

”Vanhanaikainen” kalvoanimaatio tukee Arriettyn tunnelmaa. Kerroksittainen kolmiulotteisuus vetää Walt Disneyn varhaistuotantoa muistavan suorastaan nostalgiseksi. Ghibli palasi Ponyon (Gake no ue no Ponyo, 2008) myötä tietotekniikasta perinteisen animaation pariin, ja tässä linjaa on onnistuneesti jatkettu.

Arriettyn äänimaailma on ajoittain huvittavankin kaikuinen, mutta silti hieno. Äänillä kyetään jopa kuvaa paremmin kertomaan se, että kätkijät ovat pieniä olentoja ihmisten valtavassa maailmassa.

Ranskalaisen Cécile Corbelin musiikki on tavallaan herttaista, mutta minä en siitä oikein pitänyt. Korvaan pisti erityisesti se, että musiikki nousi häiritseväksi taustameluksi seesteisissä tilanteissa, joissa mitään taustalaulua ei olisi kaivattu.