STUDIO Ghiblin elokuva Maameren tarinat (Gedo senki) vuodelta 2006 ei ilahduttanut etenkään Ursula K. Le Guinin Maameri-kirjasarjan hartaita ystäviä. Yhdeksi syyksi voisin veikata sitä, että läheskään kaikki elokuvan ainekset eivät olleet peräisin Le Guinin kirjoista.
Ghiblin sinänsä kauniin version Maameren tarinoista ohjasi Hayao Miyazakin poika Goro Miyazaki. Elokuva sai paljon juonellisia ja visuaalisia aineksia isä-Miyazakin upeasta kokonaan värillisestä sarjakuvasta Shuna no tabi (”Shunan matka”) vuodelta 1983.
Shuna no tabi perustuu Hayao Miyazakin mukaan tiibetiläisen kansantarinaan. Se kertoo nuoresta prinssi Shunasta, joka lähtee pitkälle matkalle parantaakseen pienen kotimaansa elämää. Raskaan ja myyttisen taipaleen päätteeksi Shuna löytää niin rakkauden kuin kansansa pelastuksen: kansa oppii vehnän viljelyksen.
En tiedä mitä Hayao ja Goro Miyazaki ovat sopineet aineiston käytöstä. Kerrotaan, että Hayao Miyazaki on kerran esittänyt toiveen, että jos Ghibli pääsee tekemään Maameren tarinat, juonen pitäisi muistuttaa Shuna no tabia.
Ehkä Goro Miyazaki otti tämän lausuman liian kirjaimellisesti. Tai ehkä tämä on hänen kunnianosoituksensa isänsä elämäntyölle. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että kahden erilaisen teoksen sekoittaminen oli virhe.
Shunan matkan kanssa yhteisiä elementtejä on myös Hayao Miyazakin elokuvassa Prinsessa Mononoke (Mononoke hime, 1997) ja sarjakuvassa Tuulen laakson Nausicaä (Kaze no tani no Naushikaa, 1982-1994). Kummassakaan näistä Shuna no tabi ei kuitenkaan ole saanut niin näkyvää roolia kuin Maameren tarinoissa.
Tässä pieni kuvakavalkadi Maameren tarinoiden ja Shunan matkan yhtäläisyyksistä.
Prinssi Arren Maameren tarinoissa ja prinssi Shuna Shuna no tabista.
Theru ja Tea.
Kaksi ratsua.
Autiotalo.
Autiotalon ovensuussa. Vasemmalla Ged, oikealla Shuna.
Kummajaisolentojen laivalinnoitukset autiomaassa.
Prinssit Arren ja Shuna uudemman kerran.
Orjakauppiaiden vankkurit. Ylhäällä Maameri-versio, alhaalla Shuna no tabin versio.
Luita lattioilla.
Vasemmalla huumekauppias Maameren tarinoista, oikealla kiero matkakumppani Shunan matkalta.
Ilkeämieliset sotilaat.
Loppukohtauksessa Shuna no tabi (vasemmalla) oli kuitenkin huomattavasti rohkeampi kuin Maameren tarinat.
Futoi yatsu 
Itse tykkäsin Maameren Tarinoista sen verran, etten edes halunnut nähdä Ghibli-versiota sen jälkeen kun kuulin miten radikaalisti sitä oli muuteltu. Sinänsä en ole oikeutettu arvostelemaan elokuvaa, jota en ole nähnyt… mutta…
”Kerrotaan, että Hayao Miyazaki on kerran esittänyt toiveen, että jos Ghibli pääsee tekemään Maameren tarinat, juonen pitäisi muistuttaa Shuna no tabia.”
Tulee väkisinkin mieleen, että miksei Shuna no Tabista sitten tehty animaatiota? Jos kirja ei kelpaa sellaisenaan vaan siitä pitää muuttaa kaikki ja väännellä loput, miksi tehdä siitä kirjasta ollenkaan filmatisointia? Miksei voisi tehdä vaikka kokonaan uuden tarinan?
Ja vaikka hahmojen ihonväri on japanilasin silmin varmasti sitten tumma, niin itseä häiritsee suunnattomasti miksei hahmojen ulkonäköä voinut jättää sellaiseksi kuin se oli kirjassa. Sama ongelma oli Scifi-kanavan kamalassa Maameri-filmatisoinnissa. Ja Theru oli alunperin kasvoiltaan paljon pahemmin palanut, jos annetaan anteeksi se että kirjoissa hän esiintyy vasta sitten kun Varpushaukka on jo vanha.
No, itse olen niitä, joita häiritsee jo se jos kirjan kansikuvassa hahmot eivät näytä lainkaan samalta kuin kirjassa… Tästä ongelmasta on onneksi päästy jo suurelta osin eroon, kannet tehdään nykyään yleensä kunnioittaen kirjan sisältöä.