Sadan kertomuksen sirpaleita

Otava / Kadokawa

Banana Yoshimoto: N.P. Teoksen suomalainen (vasemmalla) ja japanilainen kansi.

EN KOSKAAN lukenut japanilaisen Banana Yoshimoton teoksia silloin kun kirjailija oli suosionsa huipulla. Nyt lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin Yoshimoton teos N.P. jäi käteen Kuopion kaupunginkirjaston poistomyynnistä.

Kirjastojen poistomyynnit ovat mainioita tilaisuuksia tavoittaa kirjoja, jotka joskus ovat olleet ainakin olevinaan tärkeitä. Kun ajankohtaisuus on varmasti mennyt ohi, kirjastot vähentävät näiden kirjojen varastokappaleiden määrää.

Banana Yoshimoton (1964- ) läpimurtoteos oli Kitchen (1987), josta tuli suuri kansainvälinen menestys 1990-luvun alussa. N.P. ei tietääkseni koskaan herättänyt Kitchenin kaltaisia intohimoja. Vaikka sukurutsainen teema saattoi silloin ollakin raflaava, ainakaan enää se ei pure.

N.P. ilmestyi Japanissa vuonna 1990. Kai Niemisen suomennos tuli Otavan kustantamana 1996.

Yoshimoto julkaisee edelleen kirjoja harvakseltaan, ja hänellä on vakaa fanikunta. Kymmenkunta hänen teostaan on julkaistu englanniksi, mutta tietääkseni Kitchen (Otava, 1995) ja N.P. jäivät ainoiksi suomennoksiksi.

N.P. on enemmän kuin kolmiodraama. Riippuen siitä ketä lasketaan mukaan, se on ainakin kuusiodraama, ellei enemmänkin.

On Kazami, tarinan kertoja. Yliopiston psykologian laitoksen työntekijä ja freelance-kääntäjä, jonka perhe on hajonnut. Hän rakastui lukiotyttönä palavasti itseään huomattavasti vanhempaan Shoojiin, joka teki itsemurhan. Sen jälkeen Kazamilla ei ole ollut muita.

On Sui. Sosiaalinen nero ja manipuloinnin mestari, itsemurhan partaalla hoippuva neurootikko, mutta myös norsu posliinikaupassa ja täysin muista ihmisistä piittaamaton pirulainen. Vaikka Yoshimoto kirjoittaa jälkisanoissaan, että Suista ei tullut sellaista langennutta naista ja pyhimystä kuin oli tarkoitus, tulos on varsin lähellä tavoitetta.

Ovat sisarukset Saki ja Otohiko, jotka elävät isänsä itsemurhan varjossa. Heillä on yhteinen isä Suin kanssa.

Sui on maannut niin isänsä, Shoojin kuin velipuolensa Otohikonkin kanssa. Shooji yritti kääntää japaniksi sisarusten amerikkalaisen isän kirjoittamaa novellikokoelmaa nimeltä N.P. Kokoelman 98. novelli kertoo Suista, ja Shoojin itsemurhan arvellaan liittyvän tämän novellin kiroukseen.

Nämä ihmiset kohtaavat uudelleen kuumana kesänä, ja joutuvat tekemään tiliä menneisyydestään ja nykyisyydestään.

TARINAN edetessä löytyy 99. novelli, mutta ei sadatta.

Hyaku monogatari, ”sata kertomusta” on nimittäin vanha japanilainen kummitusleikki. Siinä joukko yhteen kokoontuneita ihmisiä sytyttää sata kynttilää. Jokainen vuorollaan kertoo kammottavan tarinan, ja jokaisen tarinan jälkeen sammutetaan yksi kynttilä.

Kun viimeinen kynttilä sammutetaan, odotetaan tapahtuvan jotakin pelottavaa. Ehkä sadas kertomus on Banana Yoshimoton oma kirja?

Vaikka kirjassa kerrotaan, että nimi N.P. viittaa vanhaan lauluun nimeltä North Point, kirjan ilmestymisen aikoihin laulu oli varsin uusi. North Point on murheellinen kappale Mike Oldfieldin levyltä Islands vuodelta 1987.

Anita Hegerlandin laulama kappale kertoo 1983 North Pointin vankilaksi muutetusta mielisairaalasta Kentuckyssa Yhdysvalloissa. Toisen maailmansodan aikaan siellä pidettiin potilaiden lisäksi saksalaisia sotavankeja.

”Have you ever been to North Point / To spend your time and pray? / The prison walls are dark and cold and grey?”

WIKIPEDIAN mukaan Banana Yoshimoto on vaatimaton ja järjestelmällinen kirjailija. Hänen kerrotaan asettuvan joka päivä puoleksi tunniksi kirjoittamaan.

N.P.:tä lukiessa tuon työskentelytavan voi hyvin kuvitella. N.P. on huolella kirjoitettua ja täyteen lastattua tekstiä, mutta sirpaleista. Ikään kuin seuraava ajatus olisi aina tullut ennen kuin edellinen on ehditty käsitellä loppuun.

Ihmiset ovat Yoshimotolle tarkkailtavia esineitä, kuin vankeja häkissä tai kultakaloja maljassa.

Teksti on kuvailusta raskasta. Näin: ”Liukuoven takaa kuului pehmeä, pimeä ropina. Yöksi naamioitunut masennus tulvahtaa sisään ja paisuu nousuveden tavoin kunnes ilma on siitä raskaana; viilein silmin se tarkastelee meidän ruumiillisten olentojen elämänkamppailua.”

En tarkoita, että Kai Niemisen suomennos olisi kömpelöä. Nieminen on selviytynyt tehtävästään hienosti, mutta Yoshimoton teksti vain on sellaista. Se uuvuttaa ahkerimmankin lukijan.

Yoshimoton tekstissä on hyvin vähän huumoria. Se komedia mikä kertoo miehen heikkoudesta on pääasiassa hyvin mustaa. Ja tarinan keskiössä olevien kaltaisia turhautuneina rimpuilevia japanilaisia nuoria ei taida enää juuri olla olemassa.

KIRJAN suomalaisessa laitoksessa on käytetty samaa aika tylsää kantta kuin amerikkalaisessa. Harmillista, sillä Masumi Haran maalaama alkuperäisen japanilaisen laitoksen kansi on hieno.

This entry was posted in Japanin kirjallisuus and tagged . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s