Että semmoinen perhe

Isao Takahata: Naapurini Yamadat

ISAO Takahatan ohjaustyö Naapurini Yamadat (Hoohokeyo tonari no Yamada-kun, 1999) sai odottaa leviämistään meidän markkinoillemme yli kaksitoista vuotta. Kyseessä onkin hieman vaikea laji: oikeastaan paremmin aikuisille sopiva lastenelokuva.

Naapurini Yamadat nähtiin syksyllä Rakkautta & anarkiaa -festivaaleilla. Nyt se on saatavilla myös Cinema Mondon julkaisemana dvd:nä. Tosin vielä huonommin kävi Isao Takahatan edelliselle ohjaustyölle Pom Pokolle (Heisei tanuki gassen ponpoko). Vuonna 1994 valmistunut elokuva sai ensi-iltansa Suomessa vasta viime vuonna.

Oikeastaan tämä on aika ymmärrettävää. Studio Ghiblin kahdesta kärkinimestä Isao Takahatan elokuvat eivät ole ollenkaan niin helposti myytäviä kuin Hayao Miyazakin. Suurin osa Miyazakin ohjauksista vetoaa lapsiin. Takahatan työt vaativat sen että Suomeenkin on kasvanut riittävän laaja japanilaisesta animaatiosta kiinnostunut aikuisyleisö.

Isao Takahata on ohjannut Ghiblin vuosinaan (sikäli kuin Ghiblillä voi nostaa yksittäistä nimeä ohjaajaksi) neljä elokuvaa. Niistä Tulikärpästen hauta (Hotaru no haka, 1988) on upea mutta karu kuvaus lapsista sodassa. Only Yesterday (Omohide poro poro, 1991) on lämmin kertomus aikuisesta naisesta etsimässä itseään.

Pom poko on puolestaan erittäin japanilainen elokuva tanukien kamppailusta olemassaolonsa puolesta. Itse asiassa Naapurini Yamadat on Takahatan elokuvista helpoin, mutta ei sekään mikään varsinainen lasten elokuva ole.

Seuraavana Takahatalla on tiettävästi tekeillä elokuva vanhasta japanilaisesta tarinasta Taketori monogatari (”Bambunleikkaajan tarina”). Tuon tarinan bambunvarren sisältä löytyvä tyttö vilahtaa myös elokuvassa Naapurini Yamadat.

Noboru löytyi virrassa ajelehtineesta persikasta kuin Momotaro ikään.

NAAPURINI Yamadat näyttää ääriviivoin vahvistetuilta vesivärimaalauksilta. Se on kuitenkin Studio Ghiblin ensimmäinen kokonaan tietokoneella digitaalisesti tehty elokuva.

Digitaalitekniikka näkyy lähinnä siinä, että ääriviivat eivät ”tanssi” käsin piirretyn animaation yleiseen tapaan. Kuvat näyttävät petollisen yksinkertaisilta, mutta ne ovat huolellisen työn tuloksia.

Elokuva perustuu Hisaichi Ishiin strippisarjakuvaan Nono-chan, ja se myös näyttää siltä. Se etenee lyhyehköinä, osittain toisistaan irrallisina kohtauksina.

Kaikki kohtaukset seuraavat viisihenkisen Yamadan perheen elämää: Isä Takashi, äiti Matsuko, poika Noboru ja tytär Nonoko. Viidentenä on Matsukon aika vanhakantainen mutta tarpeen tullen neuvokas äiti Shige. Niin, ja kuudentena vielä kaikkea huolettomasti tarkkaileva koira Pochi.

Jo henkilöiden nimetkin kertovat, että kyse on tuiki tavallisesta japanilaisesta perheestä. Elokuvan nimi on hieman harhaanjohtava, sillä se ei kerro Yamadoista naapureina. Näkökulma on koko ajan perheen sisällä.

Takashi on tavallaan jämerä perinteinen japanilainen mies, joka odottaa vaimoltaan lempeitä sanoja ja hyvää ruokaa. Palopuheissaan hän hukkaa helposti punaisen langan. Äiti on välillä hilpeä, välillä itkupilli, mutta hän pystyy näyttämään myös kiukkua. Takashi ja anoppi ovat tuon tuosta tukkanuottasilla. Nonoko on herttainen ja toimelias.

Murrosikäisen Noborun on vaikea sietää perheen elämää, eikä isän houkuttelu ”isä-poika-juttuun” pallottelun muodossa oikein jaksa kiinnostaa.

Noboru pohtiikin: ”Jos isäni olisi fiksu ja huipputyyppi, äitini olisi kaunotar ja loistokokki, ja perheemme olisi rikas, elämäni olisi toisenlainen.” Hyvin päätelty. Ja isä vastaa ajatuksissaan: ”Nykyajan lapset!”

Tytär Nonoko poimittiin perheeseen bambunvarren sisältä.

ISAO Takahatan Yamadan perheestä antama kuva on hyvin lempeä. Ehkä aika on muuttunut, sillä ainakin minusta tuntuu, että kukaan ei enää nykyisin tekisi noin hyväsydämistä perhekuvausta.

Koko perheen yhteisiä ominaisuuksia ovat tarkkaamattomuus ja hajamielisyys – ehkäpä inkiväärin aiheuttama? Postinkantajakin tietää perhettä paremmin, missä nimileimasinta säilytetään. Ja kun äiti kertoo kameran olevan ylimmässä laatikossa, isä ei ponnisteluistaan huolimatta löydä sitä toiseksi eikä kolmanneksi ylimmästäkään.

Perhe elää tavallista elämää miten kuten, välillä iloisesti, välillä kitkuttaen. Se ei ole rikas eikä köyhä. Jokaisella perheenjäsenellä on omat omituisuutensa, niin kuin jokaisessa oikeassa perheessä. Ja toiset perheenjäsenet ovat tottuneet tulemaan toimeen omituisuuksien kanssa – ihan niin kuin jokaisessa oikeassa perheessä.

Noborun sanoin: ”Jos yksikin teistä olisi normaali, se horjuttaisi tasapainoa.”

Kaikki välttelevät liikaa vaivannäköä. Jos isä yhtenä lauantaiaamuna ei lähdekään pachinko-halliin, äidin on lähdettävä. Muuten isän passaaminen kotona kasvaa sietämättömäksi. Silti perheenjäsenet tukevat toisiaan kun sitä tarvitaan. Noloimmatkin möhläykset saavat lopulta anteeksiantonsa.

Elokuvan huikeimpiin kohtauksiin kuuluu Nonokon näkemys Takashin ja Matsukon avioliitosta ja lasten syntymästä. Taustalla virtaa perinteikäs hääpuhe, ja kuvien vaihtuminen toisiin yllättää katsojan kerran toisensa jälkeen.

Loistava on myös kamppailu, jossa Matsuko yrittää vaihtaa television baseball-pelistä elokuvakanavalle. Takashi miekkailee kaukosäädintä vastaan sanomalehdellä, mutta lopulta Matsuko voittaa.

Kaikkein hurjimpaan lentoon tarina lähtee lopun lähestyessä, kun koittaa ”pakollisen” takaa-ajokohtauksen ja koko kaupungin yhteisen karaoksen aika.

Yamadan perhe ponnistelee elämän myrskyissä kuin veneet Hokusain maalauksessa.

ITSE katsoin tietenkin elokuvaa etenkin kuvauksena keski-ikäisen miehen pullistelusta, nöyryytyksistä ja ahdingosta. Oikeaoppisen vastuullisen elämän, tottumuksen voiman ja vapaudenkaipuun ikuisesta yhteensovittamattomuudesta. Omapäisyyden ja yhteisyyden ristiriidoista. Mutta mielikuvituksessaan mieskin voi muuttua lapsuuden sankariksi.

Myös muut elokuvan henkilöt lienevät helposti samaistuttavia, vaikka he eivät minuun iskekään yhtä hyvin kuin Takashi.

Naapurini Yamadat sisältää muutamia ilmiselviä elokuvallisia viittauksia. Karaokemaisesti laulettu Que Sera Sera on tuttu Doris Dayn laulamana Alfred Hitchcockin elokuvasta Mies joka tiesi liikaa (The Man Who Knew Too Much, 1956). Hitchcock käytti sävelmää konkreettisesti perheen yhdistämiseen, Takahata perheen yhtenäisyyden korostamiseen.

Sateenvarjoilla lennetään, vaikkakaan ei niin hillitysti kuin Disney-yhtiön Maija Poppasessa (Mary Poppins, 1964). Loikataanpa yhdessä kohtauksessa jopa hetkeksi musiikillisesti toiseen Ghiblin elokuvaan, Isao Takahatan itse aikaisemmin ohjaamaan Pom Pokoon.

Elokuvan musiikki on hieno ja hyvin monimuotoinen valikoima. Elokuvaa säestää Akiko Yanon säveltämien hauskojen kappaleiden lisäksi joukko klassisen musiikin helmiä.

Klassisset teokset ovat hyvin tunnettuja: Chopinin Nocturne, Mahlerin ensimmäinen ja viides sinfonia, Mendelssohnin häämarssi, Albinonin Adaggio ja Bachin Preludi ja fuuga. Animen puolelta musiikkilainaa on otettu paitsi Pom Pokosta myös klassikkosarjasta Gekkou Kamen.

Elokuvan kohtausten ”opetuksina” toimivien japanilaisten haiku-runojen kirjoittajat ovat kärsineet suomennoksessa. Matsuo Bashosta (1644-1694) on tekstityksessä tullut Bash ja ja Taneda Santokasta (1882-1940) on tullut Santka. Yosa Buson (1716-1784) on sentään saanut pitää oman nimensä.