Valo, pimeys ja miekka

Noriko Ogiwara: Dragon Sword and Wind Child

NORIKO Ogiwaran fantasiaromaani Dragon Sword and Wind Child kerää aineksensa japanilaisesta mytologiasta. Silti se on fantasiaa, joka aukeaa myös länsimaiselle lukijalle. Se ei ehkä ole J.R.R. Tolkienin veroista, mutta se kamppailee aika tasaväkisesti vaikkapa Ursula K. LeGuinin Maameren tarinoiden kanssa.

Dragon Sword and Wind Child (Sorairo magatama) on Noriko Ogiwaran esikoisteos vuodelta 1988. Se on ensimmäinen osa kolmiosaisessa sarjassa, joka on uusimmassa englanninkielisessä ilmentymässään saanut nimekseen Tales of the Magatama. Sarja tunnetaan myös Jade-trilogiana.

Kirjan japanilainen nimi Sorairo magatama tarkoittaa ”Taivaanvärinen magatama”. Kaksi seuraavaa osaa ovat Hakuchou iden (”Outo tarina joutsenesta”) ja Usubeni tennyo (”Vaaleanpunainen nymfi”). Ainakin lukemani ensimmäinen osa muodostaa itsenäisen kokonaisuuden, joten samaa voinee odottaa kahdelta muultakin.

Ensimmäinen osa ilmestyi englanniksi Cathy Hiranon kääntämänä jo vuonna 1993. Viz Media julkaisi sen uudelleen ensin vuonna 2007, sitten vuoden 2010 lopulla japanilaista tieteis- ja fantasiakirjallisuutta levittävässä Haikasoru-sarjassa. Samassa sarjassa ilmestyi viime vuonna myös trilogian toinen osa nimellä Mirror Sword and Shadow Prince.

Noriko Ogiwara on syntynyt vuonna 1959. Fantasiakirjailija hänestä tuli C.S. Lewisin Narnia-sarjan innoittamana. Ogiwaran nimi on tuttu myös mangan ja animen puolella. Hänen englanniksikin käännetty kevytromaanisarjansa Nishi no yoki majo (The Good Witch of the West) on sovitettu mangaksi Haruhiko Momokawan kuvittamana. Sarjaan perustuva televisioanime pyöri Japanissa vuonna 2006.

TARINAN taustalla on paljon japanilaista varhaishistoriaa ja shintolaista traditiota. Noriko Ogiwaran teoksen kolme valon lasta muistuttavat aika tavalla shintolaisia jumalia Amaterasua, Tsukuyomia ja Susanoota. Virtaavan veden puhdistava vaikutus on fantasiassa yhtä tärkeä kuin shintolaisuudessa.

Tarina tapahtuu maassa nimeltä Toyoashira. Yksi Japanin vanhoista runollisista nimityksistä on Toyoashihara no mizuho no kuni, ”Maa jossa runsaat riisintähkät kypsyvät kauniisti”. Tarinan keskeisiä taikaesineitä ovat miekka, peilit ja magatama. Samat kolme esinettä ovat Japanin keisarihuoneen kolme pyhää tunnusmerkkiä: miekka Kusanagi, peili Yata no kagami ja Yasakani no magatama.

Magatama on puolestaan ihmisen korvaa muistuttavaksi muokattu puolijalokivi, joita korkea-arvoiset japanilaiset käyttivät koristeina mahdollisesti jo kolme tuhatta vuotta sitten. Muun muassa jadesta valmistettuja magatamoja on löydetty vanhoista hautakummuista.

Toisin kuin monet muut kulttuuriesineet ja ideat, magatamat ovat ilmeisesti lähtöisin Japanista, mistä ne ovat levinneet Koreaan päin. Wikipedian mukaan monissa mangoissa nähty sammakonpoikamainen ihmissielun kuva on itse asiassa magataman muotoinen.

Kirjan jälkisanoissa Noriko Ogiwara kertookin, että hän halusi tehdä jotain samankaltaista kuin mitä eurooppalaiset fantasiakirjailijat ovat tehneet eurooppalaiselle historialle. Euroopassa merkittävä osa fantasiakirjallisuutta pohjautuu kelttiläiseen tarustoon ja perinteeseen ennen Länsi-Euroopan kristillistymistä. Ogiwara halusi puolestaan perustaa fantasiansa japanilaiseen shintolaiseen maailmaan, joka vallitsi ennen kuin buddhalaisuus tuli maahan 500-luvulla.

TOYOASHIHARAN maassa pimeys ja valo taistelevat vallasta. Pimeyden lapset ovat kuolevaisia, mutta he syntyvät uudelleen. Valon lapset ovat ikuisia ja kuolemattomia, mutta kuolemattoman puhdistautuminen vaatii jatkuvia veriuhreja. Viime vuosisatoina valon puolen sotajoukot ovat vallanneet maata, pimeyden puolen kylät on tuhottu, ahdistettu piiloon tai käännytetty valon palvelijoiksi.

Suurimmassa osassa länsimaista fantasiakirjallisuutta puolet olisivat selvät: valo hyvä, pimeys paha. Noriko Ogiwara on kuitenkin samoilla jäljillä Ursula LeGuinin kanssa: pimeys ja valo, hyvä ja paha, oikea ja väärä eivät ole yksiselitteisiä. Kaikki ovat oikeastaan pahoja, mutta kaikki ovat myös oikeastaan hyviä.

Pimeyden lapset saattavat kadehtia ja vihata valon lasten kuolemattomuutta, mutta niin myös valon lapset kahdehtivat pimeyden lasten mahdollisuutta sammua pois ja lopettaa kärsimys. Valon jumala on kaunis mutta myös kauhistuttava. Pimeyden jumalat ovat julmia ja pelottavia, mutta niiden varassa on maan uusiutuminen ja hedelmällisyys.

Kauan sitten Valon jumala on laskeutunut maan päälle kosiakseen Pimeyden jumalatarta. Ei ole täysin selvää mitä tapahtui, mutta Valon jumala tuntee itsensä torjutuksi, raivostuu ja päättää alistaa ja tuhota maailman.

Valon jumala lähettää maata valtaamaan kaksi lastaan, Teruhin ja Tsukishiron. Julma ja kärsimätön prinsessa Teruhi on sidoksissa aurinkoon. Häilyvä ja arvaamaton prinssi Tsukishiro on sidoksissa kuuhun. Sisarukset käyvät raakaa sotaa kukistaakseen pimeyden joukot.

ON MYÖS kolmas valon lapsi, heikolta ja mielenvikaiselta näyttävä Chihaya. Temppelineidon asuun pakotettu tuulen lapsi on ainoa, joka pystyy rauhoittamaan tärkeän vallan välineen: Lohikäärmemiekan, johon on vangittu tulen jumalan raivo. Hänellä on myös isältään salainen tehtävä – niin salainen että hän ei itsekään tiedä sitä.

Kolmen sisaruksen vastapainona on fantasiaromaanin varsinainen päähenkilö, viisitoistavuotias neito Saya. Hän on ainoa eloon jäänyt prinsessa Teruhin tuhoamasta kylästä. Lapsen harhailemasta löytänyt vanha pariskunta otti hänet huostaansa ja kasvatti kuin omana tyttärenään.

Sayaa vetävät puoleensa sekä valo että pimeys. Koko lapsuutensa hän on haaveillut pääsevänsä prinssi Tsukishiron morsiameksi, ja yhtäkkiä hullu haave näyttää käyvän toteen. Tsukishiro ottaa Sayan hovineidokseen. Samalla paljastuu, että Saya on uudesti syntynyt Veden neito, vahva pimeyden puolen voima, jolla myös on valta käyttää Lohikäärmemiekkaa.

Yhdessä Chihayan kanssa Saya sieppaa miekan ja pakenee valon sisarusten palatsista. He liittyvät pimeyden joukkoihin. Saya ja Chihaya puolellaan joukot pääsevät niskan päälle. Alkaa pitkän sodan viimeinen vaihe, ja lopulta myös Valon jumala ja Pimeyden jumalatar kohtaavat uudelleen.

Huomattakoon, että pimeys ei Noriko Ogiwaran kirjassa kirjassa ole lainkaan sellaista kuin vaikkapa Tolkienin Tarussa sormusten herrasta. Tässä pimeys on tavallisten vähäväkisten ihmisten maailmaa – arkista, lempeää, ohikiitävää, mutta joskus raakaakin.

EN OLE lukenut edes Kojikia, 1300 vuotta sitten koottua myyttipitoista kirjaa Japanin varhaisesta historiasta. Jos olisin, löytäisin varmasti Dragon Sword and Wind Childista paljon enemmän tuttuja aineksia kuin nyt. Sen verran ymmärrän, että Ogiwaran tarina on onnistunut fantasiamuunnelma Japanin tarunomaisesta menneisyydestä.

Dragon Sword and Wind Child kuvaa valoa ja pimeyttä tavalla, jota länsimainen kirjailijaa ei ainakaan ensimmäiseksi keksisi. Vaikka tarina varhaista shintolaista Japania kuvaakin, minulle se tuo vahvimmin mieleen kiinalaisen filosofian maailmankaikkeuden perusvoimat, vastakkaiset mutta toisiinsa loputtomasti sidoksissa olevat jinin ja jangin.

Dragon Sword and Wind Child on myös naisten tarina. Se on nuoren ja epävarman Sayan kasvutarina. Se on myös tarina pimeyden puolen todellisesta johtajasta, kumaraisesta Iwa-vanhuksesta. Ja tietenkin itsestään lempeästä ja kauhistuttavasta Pimeyden jumalattaresta.

Aika isoista rakennuspalikoista huolimatta Ogiwara onnistuu pitämään Dragon Sword and Wind Childin kiinni jumalien pienten pelinappuloiden elämässä. Hänen henkilöhahmonsa ovat eläviä ja aidon tuntuisia, ja heidän mielensä ailahtelevat aivan niin kuin oikeiden ihmisten.

Tarina on myös sujuvasti kirjoitettu ja välttää enimmät mahtipontisuuden karikot. Suuri loppukohtaus näyttää aluksi karkaavan käsistä, mutta Ogiwaralla on siihenkin vielä lisää kortteja hihassa.