Umin signaaliliput nousevat joka aamu kukkulan laelle.
GORO Miyazakin toinen elokuvaohjaus antaa toivoa Miyazakin sukuperinnön jatkumisesta. Kokuriko-zaka kara ei ole suuri animaatioelokuvan mestariteos, mutta se on sentään pieni helmi.
Hayao Miyazakin pojalta Goro Miyazakilta odotettiin paljon, kun hän vuonna 2006 ohjasi Studio Ghiblille elokuvan Maameren tarinat (Gedo senki). Sinänsä kaunis elokuva oli niin pahasti eksyksissä suhteessa Ursula Le Guinin alkuperäiseen tarinaan, että se oli suuri pettymys monille.
Viime vuonna valmistui Goro Miyazakin toinen animaatio-ohjaus, Kokuriko-zaka kara. Nyt se on saatavilla Ghiblin julkaisemana dvd:nä, jossa on myös englanninkielinen tekstitys.
Chizuru Takahashin ja Tetsuro Sayaman 1980-luvun alun mangaan perustuva Kokuriko-zaka kara (From Up On Poppy Hill, ”Unikkokukkulalta katsoen”) on lämmin ihmissuhdetarina. Elokuva ei yritä suuria maailmoita syleileviä kaaria niin kuin Maameren tarinat. Eikä siitä tule floppia.
Isä-Miyazakilla on ollut sormensa mukana tämänkin elokuvan teossa. Ohjaajaksi on merkitty Goro Miyazaki, mutta Hayao Miyazaki mainitaan elokuvan suunnittelijana ja kuvakäsikirjoituksen tekijänä. Käsikirjoituksen on laatinut Keiko Niwa, ja tuottajana on tuttuun tapaan Toshio Suzuki.
Kukkulan rinnettä pyöräilevä nuoripari on nähty ennenkin.
ELETÄÄN Yokohamassa 1960-luvun alkua. Japani valmistautuu Tokion olympialaisiin, ja opiskelijoiden keskuudessa kytee levottomuuden siemeniä.
Isosisko Umi on joutunut tavallaan perheen yksinhuoltajaksi. Isä on kuollut Korean sodassa ja äiti on matkustanut Amerikkaan. Huollettavina ovat pikkusisko Sora, pikkuveli Riku ja perheeseen tuloa tuovat vuokralaiset. Onneksi apuna on sentään palvelija ja saman talon toisessa siivessä asuva isoäiti.
Joka aamu Umi nostaa merkkiliput kukkulan laella sijaitsevan talon salkoon. Ja vaikka Umi ei sitä puiden takia näekään, joka aamu Shun-nuorukainen vastaa omilla lipuillaan satamaa lähestyvältä laivalta.
Umi ja Shun opiskelevat samassa yliopistossa. Shun toimittaa koulun lehteä ja on vahvasti mukana kampanjoimassa opiskelijoiden kerhotalon säilyttämisen puolesta. Kerhotalona palvelee rähjääntynyt vanha hotelli Quartier Latin, jonka rakennusliike aikoo purkaa uuden talon tieltä.
Kokuriko-zaka kara kertoo kolmea tarinaa. Se kertoo perheen elämää sodan tuhojen keskeltä nykyaikaistuvassa Japanissa. Se kertoo opiskelijoiden kamppailusta kerhotalon säilyttämiseksi ja kunnostamiseksi.
Ennen kaikkea elokuva kertoo Umin ja Shunin varovaisesta lähentymisestä. Rakkauden tiellä on monimutkaisia sukulaisuussuhteita, joista on kadonnut tietoa sodan melskeissä.
Umi ja Shun ovat melkein kuin sisko ja veli.
ELOKUVA on jäntevä kokonaisuus, johon on siroteltu sopivina annoksina arkea, naurua ja kyyneleitä. Se ei yritä olla enempää kuin mihin tiivis ja ihmisläheinen tarina antaa aineksia, ja siksi se onnistuu hyvin.
Lainaustaudista tämäkin elokuva kärsii, vaikkei niin pahasti kuin Hayao Miyazakin sarjakuvasta Shuna no tabi (”Shunan matka”) paljolti kokoon räävitty Maameren tarinat. Animoinnissa on myös selvästi ongelmia, erityisesti uskottavien ihmiskasvojen piirtämisessä.
Hayao Miyazaki lainaili paljon tyypillisiä hahmoja omista elokuvistaan, ja Goro Miyazaki näyttää jatkavan Ghiblin tuotannon ryöstöviljelyä. Hahmosuunnittelusta vastaa alkutekstien mukaan Katsuya Kondo.
Esimerkiksi Sora muistuttaa erehdyttävästi Only Yesterdayn (Omohide poro poro) Taekon nuorempaa minää. Umin unikohtaus tuo mieleen Tuulen laakson Nausicaän (Kaze no tani no Naushikaa). Ja itse kukkulan rinnettä pyöräilevä pääpari Umi ja Shun voisi miltei tulla suoraan Whisper of the Heartin (Mimi wo sumaseba) kuvauksista.
Poika ja kasvatti-isä seilaavat halki sumuisen sataman.
VASTAPAINOKSI Kokuriko-zaka karassa on myös aivan upeita animaatiokohtauksia. Itseäni miellytti suunnattomasti verkkainen laivamatka sumuisen Yokohaman sataman halki. Sen aikana Shun kyselee kasvatti-isältään tietoja omasta syntymästään Korean sodan melskeissä. Yllättäen hän saa rehellisiä vastauksia.
Perinteiset Ghiblin taustamaalausten täydelliset pilvet on korvattu uusilla, lähes impressionistisilla. Tykkään. Taustamaalausten jälki on muutenkin ihastuttavan kevyttä.
Kerhotalon siivous- ja kunnostustalkoot yltävät suorastaan Pompoko-maiseen ilonpitoon. Kerhotaloon ripustettavat verhot muistuttavat aika lailla Marimekon Unikko-kangasta. (Elokuvan nimessä oleva kokuriko on japanilainen kirjoitusasu ranskan sanalle coquelicot, ”unikko”.)
Aivan alussa kohtaus jossa Umi suoriutuu perheen aamutoimista on myös konkreettisuudessaan hieno. Ja kuten sanottu, tärkeintä on että kokonaisuus on ehjä.
Kerhotalon siivoustalkoissa soi jazz.
KOKURIKO-ZAKA kara ansaitsee erityismaininnan kauniista ja leppoisasta musiikistaan. Elokuvassa on laadukasta sekä Satoshi Takeben alkuperäinen musiikki että nostalgiset lainaukset historiasta.
Taustalla soiva pianomusiikki tukee hyvin tarinaa, samoin kerhotalon siivouskohtaukseen valittu jazz. Maameren tarinoista tuttu Aoi Teshiman lauluääni on tässäkin loistava, kun hän esittää teemasävelmän Sayounara no natsu (Summer of Farewells).
Herkkupala 1960-luvulta on kahdessakin kohtauksessa soiva Kyu Sakamoton maailmanlaajuinen hitti Ue wo muite arukou (”Kävelen kasvot ylöspäin”). Sakamoto on tiettävästi edelleen ainoa japanilainen, joka on yltänyt listaykköseksi Yhdysvalloissa.
Ue wo muite arukou tunnetaan paremmin lännessä amerikkalaisten keksimällä hölmöllä nimellä Sukiyaki. Laululla ei ole tasan mitään yhteyttä ruokalajiin.’
Hauska on kuulla myös japaniksi laulettu vanha cowboy-laulu Red River Valley. Suomeksihan tämä amerikkalainen kappale tunnetaan kahtenakin Sauvo Puhtilan käännöksenä: Lapin poika on Suomen Lappiin siirretty versio, Kotilaakso seurailee alkutekstin sisältöä.
Futoi yatsu 