Rujot rinsessat

Moyoco Anno: Sakuran: Blossoms Wild

MOYOCO Annon japanilaiset ilotytöt eivät ole herkkiä kukkasia. Elämä Edon punaisten lyhtyjen kaupunginosassa on raakaa kamppailua seksistä, vallasta ja rahasta.

Moyoco Anno (1971- ) tunnetaan Suomessa parhaiten herttaisesta tyttöjen mangastaan Sugar Sugar Rune. Hänen paljon rankempi vain yhden pokkarin mittainen tarinansa Sakuran on tarkoitettu aikuisille miehille ja naisille. Tarina ei kerro sivistyneesti viihdyttävistä geishoista, vaan raakaa petityötä tekevistä huorista.

Japanissa Sakuran ilmestyi Kodanshan Afternoon-lehdessä vuosina 2001-2003. Nyt lähes kymmenen vuotta myöhemmin Vertical toi tuon hienon mangan viimein englanniksi. Vertical on merkinnyt mangan ikärajaksi 18 vuotta. Minusta se on lievää liioittelua – kyllä 16 vuotta riittäisi.

Mangan nimeen sisältyy sanaleikki. Japanin kielen sana sakuran tarkoittaa häiriintyneisyyttä. Se voidaan kuitenkin mieltää myös yhteensulautumaksi sanoista sakura (”kirsikankukka”) ja oiran ((korkea-arvoinen) ”ilotyttö”). Englanninkielinen julkaisu onkin saanut otsikkoonsa selittävän lisäkkeen Blossoms Wild.

Kahta näkemystä on myös taiteilijan etunimestä. Se romanisoidaan toisinaan muotoon Moyoco, toisinaan muotoon Moyoko.

Kiyoha tahtoisi ulos Yoshiwaran portista.

SAKURAN kertoo tytöstä, jonka alkuperäisestä nimestä kukaan ei tiedä eikä välitä. Ehkä perhe on kuollut, hylännyt tyttärensä tai köyhyydessään myynyt hänet.

Joka tapauksessa huorien välittäjä myy hänet edelleen edolaiseen Tamagikun ilotaloon, jossa hän saa nimekseen Tomeki. Tytön aseman muuttuessa nimikin vaihtuu moneen kertaan, mutta enimmän osan tarinaa hänet tunnetaan nimellä Kiyoha.

Edo-kaudella (1600–1868) Edo (nykyinen Tokio) oli Japanin pääkaupunki, ja sen suljettu ilotyttöalue oli nimeltään Yoshiwara. Kun tyttö kerran tuotiin Yoshiwaran puuportista sisään, hän ei yleensä enää palannut siitä ulos. Paitsi jos hän oli kyllin taitava ja kaunis, jotta joku rikas mies osti hänet vaimokseen.

Yoshiwaran elämänrytmi oli toisenlainen kuin Edon arjen. Itse asiassa se muistutti aika tavalla nykyaikaisen kaupungin rytmiä. Ilotalon väki alkoi heräillä kymmenen aikoihin aamupäivällä. Muutaman tunnin valmistelujen jälkeen tyttöjen suhteellisen rauhallinen päivävuoro alkoi kahden aikaan iltapäivällä. Iltaa myöten meno kiihtyi, kunnes ovia alettiin sulkea kahden aikoihin yöllä.

Huorissa käyvän rikkaan asiakkaan näkökulmasta Yoshiwarassa saattoi olla herttaisesti hymyileviä, sivistyneitä kaunottaria. Sisäpuolelta se Moyoco Annon kuvaamana on julman väkivaltainen ja yhteisö, jossa tyttöjä rääkätään ja alistetaan loputtomasti.

Ilotyttöjen väliset suhteet eivät ole herttaisia.

ILOTYTTÖJEN kesken käydään veristä kilpailua asemasta ilotalon hierarkiassa sekä asiakkaiden suosiosta ja rahoista. Todellinen ystävyys on harvinaista, mutta hitusen helpotusta voi tuoda aina seuraavaa tyttöjen sukupolvea kasvattava suojattijärjestelmä.

Yoshiwaraan joutuessaan Kiyohalla on vain yksi ajatus: päästä sieltä pois. Tamagikun arvokkain ilotyttö, oiran Shohi on yhtä julma kasvattaja kuin muukin ilotalon väki. Jokainen pakoyritys johtaa hirmuisiin rangaistuksiin, joiden ainoa raja on asiakkaille näkyvien vammojen varominen.

Kun pakeneminen ei onnistu, Kiyoha lähtee hampaat irvessä kiipeämään ylös ilotalon arvoasteikkoa. Oikullisuudestaan huolimatta ja kauneutensa ansiosta hä lopulta nousee oiraniksi asti. ”Vihatuimpia ovat ne joilla on eniten,” Shohi toteaa Kiyohalle. Siksi oiranin roli sopii sille jota vihataan niin paljon kuin sinua.”

Vaikka Kiyoha vannoo pitävänsä tunteensa erossa työstään, hän rakastuu yhteen asiakkaista. Sojiro osoittautuu kuitenkin pelkuriksi joka pakenee paikalta, kun olisi aika puolustaa tyttöä raivoavalta kanssa-asiakkaalta.

”Rakastaminen on helvettiä,” Kiyoha joutuu myöntämään. ”Rakastettuna oleminen on helvettiä. Mutta ilman rarkkautta ei voi elää.”

Muutamat Annon kuvat muistuttavat eroottista puupainotaidetta eli shungaa, joka kuitenkin usein oli vielä suorasukaisempaa.

MOYOCO Anno saa sarjakuvaansa juuri oikeanlaisen tunnelman. Ilotytöt ovat kuvissa melkein kauniita, mutta eivät aivan. Aina jokin yksityiskohta tekee heistä vääristyneitä ja rujoja. Anno on melkoinen mestari piirtämään ilmeiden tulkintaan vaikuttavia pieniä yksityiskohtia.

Juonta on ajoittain hieman hankala seurata, koska tarina etenee usein takautumien kautta. Onneksi takautumat on visuaalisesti eroteltu mustin reunuksin. Muuten Annon käsikirjoitus on sujuva. Henkilöt suorastaan tiukkuvat elämäntuskaa – ja hetkittäin riemuakin.

En tiedä, miten tarkasti Moyojo Annon manga perustuu Yoshiwaran todellisuuteen. Joka tapauksessa tämä mangan luettuaan ei varmaankaan enää kuvittele, että 1700-luvun Yoshiwarassa eli kauniita ja onnellisia geishoja. Ehkäpä suomalaisetkin mangakustantajat tarttuisivat Verticalin jalanjäljissä tähän moderniin klassikkoon?

Vuonna 2006 valokuvataiteilija Mika Ninagawa ohjasi mangan aiheesta näytelmäelokuvan Sakuran. Kiyohan roolissa loisti laulaja-näyttelijä-malli Anna Tsuchiya, ja elokuvan musiikista vastasi Ringo Shiina. Myös elokuva onnistui mainiosti vangitsemaan Yoshiwaran loisteliaan kauneuden ja synkän ahdistavuuden välisen valtavan ristiriidan.