Hyvin viisaita ollakseen naisia

Etsu Inagaki Sugimoto: Samurain tytär

Japanilainen morsian saapuu Amerikkaan.

JAPANITAR muistuttaa vankilassa istuvaa naista, jolla on koppinsa avain taskussaan, mutta joka ei avaa ovea, koska se ei olisi sopivaa. Näin kirjoitti yli sata vuotta sitten kahden kulttuurin rajan yli matkustanut samurain tytär Etsu Inagaki Sugimoto.

Perinteinen japanilainen naisen asema oli hyvin erilainen kuin länsimainen. On hyvin vaikea sanoa, onko se parempi tai huonompi, ylempi tai alempi, oikeampi tai väärempi. Hyvin erilainen se kuitenkin kiistatta oli.

Luultavasti hienoimman koskaan laaditun kuvauksen tästä erosta kirjoitti Etsu Inagaki Sugimoto (1874-1950). Hän syntyi Japanissa, vietti lapsuutensa perinteikkäässä samuraiperheessä, kouluttautui metodistien lähetyskoulussa ja matkusti morsiameksi Yhdysvaltoihin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.

Hänen kirjoittamansa muistelmateos Samurain tytär (A Daughter of the Samurai) ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 1925. WSOY julkaisi Katri Vuorisalon suomennoksen kirjasta vuonna 1937.

Inagaki Sugimoto käytti tekstinsä seassa aika paljon japaninkielisiä sanoja. Niinpä suomentajalla on selvästi ollut vaikeuksia hahmottaa, mitkä sanat ovat englantia, mitkä japania ja mitkä erisnimiä. Esimerkiksi Palace-hotelli on muuttunut palatsihotelliksi, tonnikala on englanninkielisessä muodossaan tuna, ja daimion hallintoalue on niin ikään englantilaisittain daimiate.

Etsu Inagaki Sugimoto: Samurain tytär

Etsun lapsuuskodissa kaikki suojattiin olkimatoilla ennen lumen tuloa.

ETSU Inagakin lapsuuskoti oli Nagaokan linnoituskaupungissa Echigon maakunnassa, Japanin suurimman saaren Honshun luoteisrannikolla. Nykyisin alue kuuluu Niigatan prefektuuriin. Perheeseen kuului isä ja äiti, kunnioitettu isoäiti ja kolme lasta. Lisäksi talossa oli neljä vakituista palvelijaa sekä tuntematon määrä muita palvelijoita ja arvottomia työläisiä, ”kuleja”.

Varhaisimmat lapsuusmuistot liittyivät valtavaan lumentuloon. Nagaokassa oli talvella metrikaupalla lunta, ja talot hautautuivat kattoja myöten. Kaduille kaivettiin lumeen tunneleita, joita pitkin päästiin siirtymään talosta toiseen.

Etsun lapsuuden aikaan Japani oli juuri kokenut sisällissodan ja valtavan yhteiskunnallisen mullistuksen. Etsun isä oli rikkaan ja kunnioitetun samuraisuvun päämies ja daimion karou. Shogunin sotilashallinnon aikaan hän toimi usein daimion sijaishallitsijana, eli hän oli käytännössä maakunnan ylin vallanpitäjä.

Kun keisarivallan kannattajat voittivat sisällissodan ja valta siirtyi lähes kolmen vuosisadan jälkeen keisarille Meiji-restauraatiossa (1866-1869), samuraisuvut putosivat korkealta. Sotilasvallan aikaan shogunia tukeneet samurait menettivät valtansa, asemansa ja paljolti myös omaisuutensa. Etsun isä selviytyi täpärästi vankileiriltä, jolla hänet oli jo tuomittu kuolemaan.

Etsun lapsuuden aikaan Inagakin ennen niin mahtava perhe elätti itsensä myymällä vähä vähältä arvokkaita tavaroitaan ja maaomaisuuttaan. Talous oli kitkuttelua, mutta perhe ei antanut periksi perinteisistä arvoista, tavoista ja kunniasta – eikä liioin ylemmyydentunnostaan. Mutta uusi aika toi suvun lapsille aivan uudenlaisen elämän.

SYNTYMÄSTÄ saakka kohtalo oli määrännyt Etsun papittaren uralle. Hän nimittäin syntyi napanuora kaulan ympäri kiertyneenä kuin papin rukousnauha, mitä suku piti lähes suorana Buddhan käskynä.

Etsun lapsuuden suurin trauma oli kihara tukka, mikä myös viittasi pappisuraan. Ei niin ruma nainen varmaan kelpaisi kenellekään vaimoksi. Tukkaa yritettiin päivittäin suoristaa öljyllä, kuumalla teellä ja kiskomalla, mutta aina tilaisuuden tullen hiukset notkahtivat takaisin laineille.

Vaikka nuori Etsu oli vahvasti tietoinen samuraiden aseman heikkenemisestä ja kauppiassukujen noususta, hän ei tuntunut tajuavan japanilaisen yhteiskunnan jyrkkää luokkarakennetta. Hänen kirjansa alkupuoliskolla palvelijat ovat ”oikealla” paikallaan huolehtimassa epäitsekkäästi perheen hyvinvoinnista.

Perinteinen arvojärjestys opetettiin tiukasti pienestä pitäen. Kerran kunnioitettu isoäiti moitti Etsua ankarasti, koska hän oli peitellyt palelevan koiran: ”Etkö tiedä, että olet syypää äärimmäiseen epäystävällisyyteen Shiroa kohtaan kohdellessasi sitä sopimattomalla tavalla.” Ylenpalttinen hemmottelu näet saattaisi haitata koiraparan ponnisteluja syntyä seuraavassa elämässä ihmiseksi.

Kun vuorten takana sijaitsevasta kaupungista oli johonkin päivän kantotuolimatka, matkustaminen oli hankalaa siksi että kantotuoli oli epämukava ja siinä saattoi tulla kantotuolisairaaksi. Yhtään kertaa Etsu ei sanallakaan maininut, että toiset ihmiset oikeasti kantoivat sitä tuolia, huonojen teiden ja ankarien säiden säälimättä.

Etsu Inagaki Sugimoto: Samurain tytär

Uusi aika tulee: Inagakin perhe syö ensimmäistä kertaa lihaa.

ETSUN elämä lähti kohti uutta aikaa kolmentoista iässä, kun suku sopi hänen avioliitostaan Matsuo Sugimoton kanssa. Kun morsian luvattiin, Matsuo asui vielä Japanissa. Pian sen jälkeen nuori liikemies muutti kuitenkin Yhdysvaltoihin, Ohion Cincinnatiin.

Avioliittoa ei voinut perua. Moinen ei kunniallisessa perheessä tullut kysymykseenkään. Mutta tietämättä mitään Amerikan oloista perheen oli järjestettävä Etsun kasvatus niin että hän olisi kunniaksi miehelleen vieraassa maassa. Niinpä Etsu lähetettiin Tokioon englanninkieliseen lähetyskouluun, jossa hän saisi oppia kieltä ja kulttuuria.

Koulu oli perinteisen kasvatuksen saaneelle Etsulle hämmentävän vapaamuotoinen paikka. Etsu ei olisi voinut kuvitellakaan edes astuvansa opettajan varjon päälle, mutta kaupunkilaiset luokkatoverit suhtautuivat opettajiin lähes tuttavallisesti.

Koulussa ei edes vaadittu perinteistä japanilaista kampausta. Etsu pääsi viimein tuskallisista yrityksistä venyttää kihara tukka suoraksi, vaikka kiharat aiheuttivatkin jonkin verran pilkkaa.

Koulussa jopa luovuttiin hyvin kunnioittavan –sama-liitteen käytöstä nimissä. Sen sijaan käytettiin ”vain” kahta alempaa kunnioitusliitettä, o– ja –san!

ULKOMAALAISET opettajat olivat kovin erilaisia kuin aina hillityt japanilaiset. He jopa pelasivat ja leikkivät oppilaiden kanssa. Pian Etsu alkoi ihailla naisopettajia: ”Lopulta minulle alkoi valjeta, ettei opettajan kunnioitettava asema estänyt häntä olemasta iloinen ja hilpeä.”

Isä ja isoäiti olivat opettaneet Etsulle, että naisen ei sovi esittää kysymyksiä, mutta koulussa kysymistä tunnuttiin pidettävän suorastaan hyvänä asiana.

”Hienotunteiset opettajani rohkaisivat minua ystävällisesti, ja aikaa myöten totesin yhä uudelleen, että he olivat ihmeellisen viisaita ollakseen naisia ja luottamukseni heihin kasvoi.”

Koulussa Etsu myös kääntyi kristityksi, mikä oli kova paikka hänen suvulleen. Mutta kun kirjaa lukee, huomaa että kääntymys ei ollut kovin täydellinen. Paremminkin Etsu perijapanilaiseen tapaan yhdisti kristinuskon ainekset aikaisempaan buddhalaiseen ja shintolaiseen tietoisuuteen.

Lopulta opintojen päätyttyä Etsu lähetettiin vuonna 1898 laivalla Amerikkaan, perheelle tutun miehen suojeluksessa. Japanilainen perhe oli pakannut hänelle mukaan vain japanilaisia vaatteita, jotka taas vastassa ollut sulhanen koki hävettäviksi. Mutta niin pääsi uuteen maahan ”suloinen pikku rouva Sugarmoter”, kuten amerikkalaisen perheen palvelija Clara sanoi.

AMERIKASSA nuori morsian törmäsi moniin kulttuurieroihin. Niistä jotkut olivat hämmentäviä, jotkut huvittavia, jotkut suorastaan karmaisevia.

Amerikkalaiset joulutavat kummastuttivat Etsua ensimmäisenä jouluna. Amerikkalaiset ripustivat karpaloköynnöksiä koristeiksi. Eihän arvokasta ruokaa saisi kohdella niin epäkunnioittavasti! Ja miten jotain niin halpa-arvoista ja hävettävää kuin sukka saatettiin ripustaa näkösälle – ja vielä odottaa että se täytettäisiin lahjoilla.

Sukat aiheuttivat hämmennystä myös amerikkalaisen perheen pyykkärissä, nimittäin japanilaiset kaksihaaraiset tabit. Etsun pyykkien perusteella pyykkäri oli luullut, että japanilaisilla on vain kaksi varvasta. Harhaluulo oli oiva kosto japanilaisille, jotka aikoinaan luulivat että eurooppalaisilla on kaviot kuin hevosella – koska he käyttivät sandaalien sijasta saappaiksi kutsuttuja omituisia nahkakoteloita.

Etsu näki myös, kuinka oudoilla tavoilla amerikkalaiset käsittelivät Japanista tuotuja koriste-esineitä kodeissaan. Eräällä hienolla rouvalla oli samalla pöydällä japanilainen rukousnauha ja selänraaputin – mikä näytti Etsun silmissä samanlaiselta asetelmalta kuin amerikkalaiselle olisivat Raamattu ja hammasharja yhdessä. Toisella rouvalla oli seinällään japanilainen ilotytön kuva, jota kukaan kunniallinen japanilainen ei olisi ikimaailmassa pitänyt esillä.

Suuri järkytys oli alkuun amerikkalaisten tapa suudella rakkaitaan. Mieleen muistuivat äidin sanat Japanista lähtiessä: ”Olen kuullut, tyttäreni, että ulkomaalaisilla on tapana nuolla toisiaan niinkuin koirat.”

Etsu ei ollut innoissaan nykyajan tavasta valmistaa halvalla sitä mikä myy. Ei sittenkään, vaikka hänen miehensä eli teettämällä Japanissa Amerikan markkinoille ”japanilaisia” tavaroita, joita japanilainen ei olisi tunnistanut japanilaisiksi. ”Tinkiä vaatimuksistaan, tyytyä keskinkertaisiin saavutuksiin tavoittelematta kaikkein parasta – se tappaa niin hyvin yksilön kuin kansankin sielun.”

Etsu Inagaki Sugimoto: Samurain tytär

Japanilaista uskonnollisuutta: Pikku Chiyo ja isoäiti käyvät yhdessä välillä kirkossa, välillä temppelissä.

JAPANILAISIA miehiä Etsu suorastaan sääli. Perinteet ja tavat antoivat miehille niin kovin vähän tilaa ilmaista todellisia tunteitaan.

Tunteiden suurieleinen ilmaiseminen ei kuulunut muutenkaan japanilaisuuteen. ”Kohteliaisuuden säännöt kahlitsevat jokaisen liikkeen – kunkin omasta vapaasta tahdosta. Iloinen tyttö nauraa ääneti hihansa takana. Loukkaantunut lapsi tukahduttaa kyyneleensä … Murtunut äiti hymyilee kertoessaan sinulle, että hänen lapsensa on kuolemaisillaan.”

”Amerikkalainen mies voi näyttää tunteensa häpeämättä, mutta sovinnaisuus kahlehtii japanilaisen. Se valaa naamion hänen kasvoilleen, sulkee hänen huulensa ja kangistaa hänen tekonsa.” Ainoa tilanne jossa japanilainen mies sai ilmaista tunteitaan oli kotona, näkymättömissä, pienen lapsen kanssa.

”Mitä ikinä mies tuntee vaimoaan kohtaan, hän ei voi julkisesti näyttää kiintymystään tai edes kunnioitustaan eikä nainen liioin toivo hänen sitä tekevän. Se ei kuulu hyviin tapoihin.” Etsulla itselläänkin kesti vuosia huomata, kuinka syvästi hänen miehensä Matsuo rakasti perhettään.

Japanissa olisi ollut järkyttävää kehua omaansa. ”Isä puhuu lapsistaan ’tietämätön poika’ tai ’kasvattamaton tytär’, kun hänen sydämensä on tulvillaan ylitsevuotavaa ylpeyttä ja hellyyttä.”

ETSU pohti paljon japanilaisen ja amerikkalaisen naisen asemaa. ”Meidän (japanilaisten naisten) sovinnaisuutemme menee liian pitkälle. Se typistää sielun.”

Muistoissa oli kohtaus kouluajalta, kun ulkomaalaiset opettajat veivät tytöt niitylle kävelyretkelle. Vastaan tuli kaksi kaksi talonpoikaa, joista toinen tokaisi: ”Mihin maailma onkaan menossa, kun työiässä olevat nuoret neidit tuhlaavat aikaansa pensaitten ja villikukkien parissa.” Johon toinen vastasi: ”Sääli nuorta miestä, joka saa jonkun noista morsiamekseen.”

”Minua kiusaa se, että olen niin onnellinen täällä”, Etsu mietti Amerikassa. ”Kun taas kaikki nuo kärsivälliset, masennetut naiset istuvat alistuvaisina hiljaisissa kodeissaan. Elämämme Japanissa – niin miehen kuin naisen – muistuttaa muovailtuja puitamme, suljettuja puutarhojamme, meidän – ”

Mutta sitten lapsuuden opetukset saivat taas otetta: ”Tulen niin suorapuheiseksi ja amerikkalaiseksi. Se ei ole sopusoinnussa kasvatukseni kanssa.”

”Lapsuudestani saakka olin tietoinen, kuten kaikki japanilaiset, että nainen on paljon alempana miestä. Tämä ei askarruttanut mieltäni, sillä kohtalo oli sen näin määrännyt.” Mutta välillä Etsusta tuntui, että naisten pitäisi kapinoida edes sydämissään, vaikka he nöyrästi alistuivatkin vaikeuksiin joihin eivät olleet syypäitä – ”mikä tietenkin oli paikallaan, koska he olivat naisia”.

Etsu muisteli esimerkiksi ankaria astmakohtauksia, jotka hänen äitinsä kärsi valittamatta. Palvelija selitti tuskaa pienelle Etsulle: ”Se johtuu naisen arvottomuudesta. Mutta ole rauhallinen, Etsu-bo-Sama. Kunnioitettu emäntä ei valita. Hän on ylpeä kestäessään äänettömänä.”

Amerikkalaisilla naisilla oli kummallisia vapauksia. Heidän ei edes odotettu istuvan valveilla odottamassa, jos mies viipyi myöhään töissä. ”Tämä huolestutti minua suuresti,  sillä Japanissa pidetään sekä laiskana että häpeällisenä, jos vaimo nukkuu miehensä työskennellessä.”

VAIKKA naisen ehkä kuului olla miestä alempiarvoinen, amerikkalaisten naisten taloudellinen avuttomuus hämmästytti Etsua. Japanissa ei olisi kenellekään tullut mieleenkään, että naisen tarvitsisi pyytää rahaa mieheltään.

”Tiesin, että (amerikkalaiset) naiset olivat sekä hyvin kasvatettuja että sivistyneitä ja kuitenkin näytti heiltä yleisesti puuttuvan, kuten he avoimesti tunnustivatkin, velvollisuudentunnetta, kun oli kysymys rahasta.”

Japanissa perheen talous oli yksinomaan naisen valtapiiriä. Mies toi koko palkkansa vaimolle, ja vaimo päätti kaikista kodin hankinnoista ja kustannuksista oman harkintansa mukaan. Mies sai sitten vaimolta tämän kohtuulliseksi arvioiman summan omiin pikku menoihinsa.

”Tämä koski kaikkia muita yhteiskuntaluokkia paitsi suurtilojen omistajia ja liike-elämän raharuhtinaita. Heillä oli kodissaan rahastonhoitaja, joka oli emännän alainen.”

Amerikassa monilla rikkaidenkaan perheiden naisilla ei näyttänyt olevan omaa rahaa ollenkaan. Etsun tuntemien naisten kirkonystävien kerho kerran päätti, että jokaisen pitäisi tuoda hyväntekeväisyyteen viisi dollaria, jotka piti hankkia muuten kuin pyytämällä mieheltä. Monilla oli suuria vaikeuksia saadaa rahat kokoon, ja joku joutui jopa varastamaan ne miehensä lompakosta.

”He pukeutuivat kaikki hyvin ja heillä näytti olevan rahaa erinäisiin tarkoituksiin; mutta ei omia varoja käytettäväksi vapaan ja vastuuntuntoisen harkinnan mukaan.”

(Japanissa) ”Mies meni naimisiin ensiksi velvollisuudesta jumalia ja esi-isiä kohtaan ja toiseksi saadakseen kotiinsa emännän, joka hoitaisi sitä niin, että se ja perhe tuottaisivat hänelle kunniaa. Jos vaimo onnistui tehtävässään, onnitelivat miehen ystävät häntä, jos hän epäonnistui, he säälivät.”

AVIOMIEHEN kuoltua Etsu Inagaki Sugimoto matkusti kahden tyttärensä kanssa Japaniin, hyvin alhaiseen lesken asemaan Matsuo Sugimoton sukuun. Lapset kuuluivat suvulle, eikä Etsulla ollut heidän asioihinsa mitään sananvaltaa.

Sugimoton perheneuvosto kuitenkin suostui Matsuon testamentissaan esittämään toivomukseen, että tyttäret Chiyo ja Hanano saisivat vapaamielisen amerikkalaistyylissen koulutuksen. Vastoin yleistä tapaa lapset luovutettiin äitinsä kasvatettaviksi Tokiossa.

Kun vanhempi tytär Hanano oli viidentoista, olisi japanilaisen tavan mukaan ollut aika ottaa lesken perheeseen perheneuvoston valitsema poika, joka menisi naimisiin Hananon kanssa. Äiti ja tyttäret päättivät kuitenkin palata Yhdysvaltoihin.

Myöhempinä vuosinaan Etsu Inagaki Sugimoto opetti New Yorkissa Japanin kulttuuria, kieltä ja historiaa. Hän myös kirjoitti sanomalehtiartikkeleita ja kirjoja.

26.8.1012: Korjattu pieni asiavirhe, lisätty kuvitusta.

This entry was posted in Japanin historia, Japanin kulttuuri and tagged . Bookmark the permalink.

Yksi vastaus artikkeliin: Hyvin viisaita ollakseen naisia

  1. Paluuviite: 100 kirjaa | Vahvin blogi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s