Tärkeitä tavaroita

ENNEN lopullista muuttoaan Amerikkaan Etsu Inagaki Sugimoto vei lapsensa tutustumaan vanhaan kotiseutuunsa luoteis-Japaniin. Etsun lapset saivat nähdä vanhan samuraiperheen tärkeitä tavaroita, joista monet olivat olleet suvun hallussa vuosisatoja.

Etsu Inagaki Sugimoto muutti Yhdysvaltoihin kahdesti. Hän lähti sinne nuorena morsiamena vuonna 1898. Miehensä kuoltua hän palasi kahden tyttärensä kanssa Japaniin. Noin vuonna 1920 hän kuitenkin jälleen matkusti Amerikkaan, koska hän halusi lapsilleen amerikkalaisen koulutuksen.

Etsu kuvaa elämäänsä ja Yhdysvaltojen ja Japanin kulttuueroja mainiossa kirjassaan Samurain tytär (A Daughter of the Samurai) vuodelta 1925. Kirjan loppupuolella hän kertoo jäähyväisvierailusta sisarensa luokse ja vanhaan kotikaupunkiin Naganoon.

Sillä matkalla Etsu esitteli lapsilleen samuraisukunsa vanhoja aarteita, jotka olivat nyt sisaren täpötäydessä varastoaitassa.

Nopeasti nykyaikaistuvassa Japanissa tavarat olivat nopeasti muuttuneet menneisyyden haamuiksi. Monia tavaroita oli myös myyty köyhtyneen perheen hengenpitimiksi. Mutta joitakin arvokkaita muistoja oli vielä jäljellä.

PÄÄMUOTTI kuului jokaisen kunniallisen samuraiperheen välttämättömiin varusteisiin, vaikka toivottiinkin että sitä ei koskaan tarvittaisi. Päämuotti oli puinen sanko, jonka pohjalla oli lyhyt puinen piikki, Etsu Inagaki Sugimoto kertoo.

Päämuottia tarvittiin, jos samuraiperheen päämiestä syytettiin rikoksesta. Tällöin kuniantunto saattoi vaatia, että samurai lähti tästä maailmasta oman käden kautta. Samurain irtileikattu pää laitettiin ”sankoon” ja lähetettiin viranomaisten tarkistettavaksi.

Kun viranomaiset olivat todenneet tuomion tulleen täytäntöönpannuksi, pää palautettiin samurain perheelle. Samurai oli sovittanut rikoksensa, ja hän sai kunniallisen hautauksen.

Inagakin perheen päämuotti ei koskaan ollut täyttänyt hirveätä tehtääväänsä. Etsun isä kyllä sai kuolemantuomion Meiji-restauraation aikaan, mutta hänet armahdettiin viime hetkellä ja hän pääsi palaamaan elävänä kotiin.

KUOLINPUKU piti jokaisella perinteisiä sääntöjä noudattavalla japanilaisella olla valmiina, sillä kuolema tuli usein ilman edelläkäypää varoitusta. Kuolinpuku oli valkoista pellavakangasta, koska hautajasissa ei koskaan käytetty silkkisiä vaatteita.

Etsu esitteli lapsilleen sisarensaa kuolinpuvun, jossa oli vyön asemesta kapea nauha. ”Se oli samanlainen kuin vauvan ensimmäinen puku, sillä me uskomme astuvamme uuteen elämään pikku lapsina.” Puku oli melkein kokonaan buddhalaisten kirjoitusten peitossa, mutta edessä oleva valkoinen kaistale paljasti, että sisaren elämäntyö oli vielä kesken.

Pukuun liittyi valkoinen laukku, johon koottiin viimeisellä matkalla tarvittavat tavarat: pieni käärö kahdeksan päivän ikäisenä leikattua ensimmäistä tukkaa, kuivunut napanuora, leskentukka, kuusi rin kolikkoa lauttamiehen maksuksi, valkoinen puuhelminen kuolinrukousnauha sekä pyhä muistiinpanolaatta, jota kutsuttiin ”taivaalliseksi passiksi”.

Kun tuon ajan japanilainen lähti tilanteeseen jossa hän odotti kuolevansa, hän puki kuolinpuvun valmiiksi tavanomaisten vaatteidensa alle. Etsulla itsellään kuolinpukua ei ollut, sillä hän oli kääntynyt jo nuorena kristityksi.

Korkea-arvoisessa samuraiperheessä ei kuitenkaan pelkkä kuolinpuku riittänyt alkuunkaan. Varastossa piti olla valtava määrä vaatteita ja tavaroita kokonaisen hautajaissaattuen varustamiseen. Kaikkien sukulaisten, palvelijoiden ja kantajien asusteiden lisäksi tarvittiin muun muassa raskas kuolin-kago, jossa vainajaa kannettiin.

Valkoinen kuolinpuku oli myös yksi arvokkaan naisen seitsemästä hääpuvusta. Häissä se symboloi naisen irtaantumista entisestä kodistaan.

INAGAKIN perheen arvokkaimpiin aarteisiin kuului kuitenkin tavalliselta puukepiltä näyttävä saihai. Kiillotetun puusauvan toisessa päässä oli silkkinyörisilmukka rannetta varten. Toisessa päässä oli pronssinen ketjusolki, johon oli kiinnitetty kimppu pehmeitä, sitkeitä suikaleiksi leikattuja papereita.

Itse Ieyasu Togukawa oli opastanut sillä joukkojaan Sekigaharan taistelukentällä vuonna 1600. Inagakien urhoollinen esi-isä oli vaaran hetkellä pelastanut päällikkönsä hengen. Kiitollisuutensa merkiksi päällikkö oli lahjoittanut esi-isälle saihain, verentahraaman takkinsa ja masamune-miekkansa.

”Kaikkia kolmea säilytetään yhä Inagakin perheessä pyhinä aarteina”, Etsun sisar kertoi lapsille.

Saihain päässä olleet paperisuikaleet olivat rispaantuneet vähiin, sillä niistä oli revitty paloja ihmisten syötäviksi. Suikaleissa uskottiin olleen maagisia parantavia voimia, koska itse Ieyasun käsi oli pidellyt niitä.

Etsun isä ei enää ollut uskonut taikaan, mutta hyväntahtoisena miehenä hän oli silti antanut paperinpaloja niitä pyytämään tulleille. Se oli sentään ”vaarattomampaa kuin useimmat lääkkeet, ja jo yksistään usko tavallisesti parantaa”.