Levoton sielu

Variety Artworks: Oku no hosomichi

Variety Artworks: Oku no hosomichi

SORRUIN taas Variety Artworksin ”kirjalliseen” mangaan. On masentavaa, kun maailman parhaista aiheista tehdään tylsää sarjakuvaa. Niin myös runoilija Bashō Matsuon levottomasta vaelluksesta, jossa olisi aineksia paljon parempaankin.

Kun Bashō Matsuo lähti kiertämään Japanin pääsaaren pohjoisosien ”runopieluksia” kesän alussa 1689, runoa ja proosaa yhdistelevillä matkakertomuksilla (kikō) oli Japanissa jo pitkät perinteet. Niissä matkaa tehtiin paitsi konkreettisiin paikkoihin, myös kirjoittajan mielen syvyyksiin. Ensimmäiset matkakertomukset oli kirjoitettu jo 800 vuotta aikaisemmin.

”Runopieluksilla” (utamakura) tarkoitettiin paikkoja, jotka olivat kuuluisia siitä että ne esiintyivät jossakin runossa. Kuten monet runoilijat ennen häntä, myös Bashō tahtoi nähdä niitä omin silmin. Usein ”runopielukset” olivat luonnon nähtävyyksiä: puita, vesiputouksia, kallioita, järviä, mutta myös temppeleitä.

Honshun pohjoisosien kiertäminen ei ollut tuohon aikaan pieni tehtävä. Bashōn puoli vuotta kestäneelle vaellukselle kertyi mittaa 600 ritä eli noin 2400 kilometriä. Suurin osa siitä taittui kävellen. Matkustajaa uhkasivat niin luonnonilmiöt ja sairaudet kuin maantierosvotkin. Japani ei tuolloin ollut yhtenäinen valtiokaan, ja matkalla jouduttiin läpäisemään monta rajaporttia.

Bashō kirjoitti matkastaan kertomuksen Oku no hosomichi (The Narrow Road to the Deep North, Kapea tie pohjoiseen). Tuota kertomusta hän muokkasi ja viimeisteli viimeisten elinvuosiensa aikana, ja se lopulta julkaistiin vasta Bashōn kuoleman jälkeen. Kertomuksessa suorasanaista tekstiä rytmittävät lyhyet runot.

Tuohon Bashōn kertomukseen perustuu Variety Artworksin nimettömien taiteilijoiden laatima mangaversio, joka on juuri ilmestynyt englanniksi JMangan verkkokauppaan. Tosin kielestä oli pientä epäselvyyttä, sillä JMangan lukuohjelma väitti tuon tuosta, että loput sivuista on saatavilla vain japaniksi. Loppujen lopuksi kuitenkin kaikki 191 sivua löytyivät myös englanniksi.

Variety Artworks: Oku no hosomichi

Bashō etsii runoutensa ydintä.

BASHON syntymänimi oli Kinsaku Matsuo (1644-1694). Tunnetuimman runoilijanimensä hän sai Edon ”erakkomajansa” edustalla kasvaneesta kauniista pisankipuusta (bashō). Nimi yhdistetään tavallisimmin haikuun, mutta itse asiassa haikua ei tuolloin ollut vielä edes keksitty.

Haikun taustalla on ketjuruno (haikai renga), joka Bashōn nuoruuden aikaan oli yleisin runouden muoto Japanin kirjallisissa piireissä. Moniin koulukuntiin jakautunut ja tiukkia sääntöjä noudattava haikai oli elitistinen harrastus: runoilijat kokoontuivat yhteen, ja kukin vuorollaan sepitti säkeistön kokonaisuuteen.

Kunniapaikalla haikaissa oli sen ensimmäinen säkeistö, hokku, joka ohjasi ketjurunon tunnelmaa, tapahtumapaikkaa ja aikaa. Sen sepitti yleensä piirin arvostetuin runoilija.

Hokku noudatti kaavaa 5-7-5. Siinä oli kolme säettä, joista kussakin oli kaavan mukainen määrä äänneyksiköitä eli onjeja. Japanin kielen onji on hieman lyhyempi kuin meikäläinen tavu. Ketjurunosta itsenäistyneelle hokkun muodolle Masaoka Shiki lopulta antoi nimen haiku lähes kaksi vuosisataa myöhemmin.

Elinaikanaan Bashō osallistui lukuisiin haikain sepitystilaisuuksiin, usein tilaisuuden merkittävimpänä tähtenä. Haikain säkeistöjä hän päätyi myös laatimaan tuon tuosta matkojensa varrella, kun paikalliset runoilijat tahtoivat hänet piiriinsä.

Pohjoisen matkallaan Bashō oli jo yli 40-vuotias, ja hänellä oli vakiintunut mestarin ja opettajan asema. Bashōlla oli oma koulukunta ja oppilaspiiri. Koulukunnan keskeinen idea oli kuvata runon kohdetta sellaisenaan, ei niinkään runoilijan näkemystä siitä.

Asema oli niin vakiintunut, että levoton Bashō  tahtoi siitä irti. Yksi matkan päätarkoituksista oli etsiä rutinoituneen runouden elvytystä ja Bashōn oman sielun tuntemusta. Se oli siis eräänlainen pyhiinvaellusmatka japanilaisen runouden ytimeen, haikain olemukseen. Matkakumppanina hänellä oli oppilaansa Sora Kawai.

Variety Artworks: Oku no hosomichi

Kevät lopullaan –
linnut itkevät, kalojen
silmät kyynelissä.
(Suom. Kai Nieminen)

KAPEA tie pohjoiseen on käännetty mangaksi hyvin rutiininomaisesti ja suoraviivaisesti. Piirrosjälki on tasaisen siistiä mutta ei millään tavoin mainittavaa. Toisin voisi kuvitella, kun esiteltävänä on sentään Honshun pohjoisosan kaikkein kuuluisimpia nähtävyyksiä.

Mangan kertomus on koulukirjamainen kuvaus Bashōn ja Soran matkan etenemisestä. Oppikirjaksi tämä on ehkä tarkoitettukin: Sarjakuvassa esitellään matkan varrella tavattavat historialliset henkilöt ja selitetään runouden lajeja reunahuomautuksilla.

Japanin historiaa jopa laajennetaan alkutekstistä niissä kohdissa, joissa se ei välttämättä ole nykylukijalle selvää. Näkyvimmin supistettu on puolestaan kohtausta, jossa Bashō säälii mutta ei suostu auttamaan pyhiinvaelluksella olevia ilotyttöjä. Ehkä kohtaus ei sopinut siloiseen kuvaan runoilijasta. Tosin Kai Nieminen epäilee, että kohtaus on kokonaan Bashōn sepittämä.

Bashōn, Soran ja muutamien muiden runoilijoiden runoja siteerataan matkan varrella niillä paikoilla, joita runot kuvaavat. Kukin runo on mangassa myös varustettu selitystekstillä. Seitsemääntoista äänneyksikköön puristettu runo ei aina ole selkeä edes alkuperäisessä tapahtumayhteydessään, mutta tällainen selittäminen tuntuu kyllä jo liioittelulta.

Sarjakuvassa korostuu Bashōn levottomuus, halu päästä irti Edon hyörinästä ja elitistisestä runoilijayhteisöstä. Bashōn alkuperäinen teksti kuvastaa paremmin runoilijan kahtalaista luonnetta: vaikka hän yhtäältä tahtoi irti, toisaalta hän nautti suosiosta, hyörinästä ja oppilaiksi pyrkivistä ihmisistä. Hän myös tavallaan briljeerasi ”erakkoudellaan” ja matkojensa vaivoilla.

Varsinaisia asiavirheitä mangassa ei sentään juuri ole. Tosin Hiraizumin temppelin sädehtivä halli esitellään mangassa kultaisena ja upeasti loistavana. Bashōn alkutekstissä se on rapistunut ja vain suurella vaivalla sortumiselta säästetty.

Kun Bashō tapaa matkallaan nuorena kuolleen runoilija Issho Kosugin veljen, hänen muistolleen järjestetään mangassa runonlaadintailta. Alkuperäisteoksessa kyseessä on kuitenkin buddhalainen palvelus.

Variety Artworks: Oku no hosomichi

Kolme kuuta jo kului.
Kirsikoiden sijasta
kaksi mäntyä.
(Suom. Kai Nieminen)

BASHON alkuperäinen matkakertomus Oku no hosomichi on käännetty myös suomeksi. Kai Niemisen mainio käännös ilmestyi vuonna 1981 kokoelmassa Kapea tie pohjoiseen ja muita matkakertomuksia (Tammi, 1981).

Toisin kuin Variety Artworksin sarjakuvaa, tuota alkuperäisteosta voin lämpimästi suositella kaikille Japanin runoudesta kiinnostuneille.

Variety Artworks: Oku no hosomichi

Lähden:
syksy erottaa
raakunkuoren puolikkaat.
(Suom. Kai Nieminen)

This entry was posted in Japanin historia, Japanin kirjallisuus, opetusmanga and tagged , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s