It was a nice world, wasn’t it?

Sakyo Komatsu: Virus - The Day of Resurrection

Sakyo Komatsu: Virus – The Day of Resurrection

SAKYO Komatsun Virus – The Day of Resurrection on japanilaisen tieteiskirjallisuuden klassikko vuodelta 1964. Siinä ihmiskunnan loppu ei ole näyttävä ilotulitus vaan surkea vinkaisu.

Kun ottaa huomioon miten vahvasti luonnontieteellistä Sakyo Komatsun (1931-2011) teksti on, on hieman yllättävää että hän koulutusalansa oli Italian kirjallisuus. Ehkä sitä perua on kuitenkin hänen taitonsa jännittävän tarinan rakentajana.

Japanin nimekkäimpiin tieteiskirjailijoihin lukeutuva Komatsu aloitti kirjailijanuransa 1950-luvun lopulla. Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat katastrofiromaaneja, kuten Nihon chinbotsu (Japan Sinks, 1973) sekä Sayounara Jupitaa (”Hyvästi Jupiter”, 1982). Uransa aikana Komatsu on voittanut arvostetun Seiun-palkinnon peräti kuusi kertaa.

Katastrofiromaaniksi on kai luettava myös Virus – The Day of Resurrection (Fukkatsu no hi, 1964). Siinä sentään kuolee kolme ja puoli miljardia ihmistä.

Alun perin lähes 50 vuotta sitten ilmestynyt teos on juuri julkaistu englanniksi VizMedian japanilaista tieteiskirjallisuutta esittelevässä Haikasoru-sarjassa. Käännöksen on tehnyt Daniel Huddleston.

ELETÄÄN 1960-luvun loppua. Maailman tulevaisuudessa pilkottaa vihdoin valoa: Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton johtoon on löytynyt miehiä joilla on edes hiukkanen järkeä päässään. Ydinaseet kieltävä kansainvälinen sopimus on valmistumassa.

Kyyhkyt eivät kuitenkaan elä tyhjiössä, heillä on haukat aina keskuudessaan. Amerikkalaiset astronautit ovat löytäneet Maan lähiavaruudesta uudenlaisen influenssavirusta muistuttavan viruksen. Salaisissa laboratorioissa siitä ryhdytään kehittämään biologista asetta.

Kun aselaboratoriot häikäilemättömästi varastavat viruskantoja toisiltaan, ase lopulta karkaa maailmalle. Ei kuitenkaan sotilaiden toimin; viruksen päästää pakoon hyvää tarkoittava tutkija, joka luulee sen menevän vastalääkkeen kehittäjälle.

Seuraa maailmanlaajuinen epidemia. Oudon tuntuisiin kuolemiin ei tunnu löytyvän lääkettä. Rokotteet purevat heikosti, jos ollenkaan. Kolmasosa maapallon väestöstä on kuollut ennen kuin oikeastaan edes tajutaan mitä on tapahtumassa. Sittenkään useimmat eivät usko.

Ihmislaji ei lähde pamauksella ydinsodassa tai uljaassa taistossa avaruusmuukalaisia vastaan. Laji mätänee niille jalansijoilleen hiljaa vikisten kuin ruttotautiset rotat.

MUUTAMASSA kuukaudessa tauti niittää paitsi kaikki ihmiset myös useimmat muut nisäkkäät. Ensin tappajaksi epäillään uutta influenssaviruksen kantaa. Todelliseksi syylliseksi paljastuu kuitenkin lopulta paljon sitä pienempi, aivan uudentyyppinen eliö.

Kirjan kertojalle eliön tausta on tuttu, mutta tuhon keskellä eläville ja kuoleville ihmisille se ei koskaan paljastu. Syylliset kuolevat omaan aseeseensa ennen kuin he ehtivät paljastaa tietojaan.

Kolme ja puoli miljardia ihmistä (niin, niin vähän meitä oli vielä 1960-luvulla) on kuollut ennen kuin yhdellä ainoalla tutkijalla on aavistus uudesta eliöstä. Hän jättää kuolemansa jälkeen toistuvan radiolähetyksen välittämään sanaa.

Tuon radiolähetyksen kuulee Etelämantereella talvehtiva tutkijayhteisö, jonka kymmenen tuhatta jäsentä ovat ihmiskunnan ainoat eloonjääneet. Jään ja pelon keskellä he yrittävät jotenkin selviytyä. Tauti ei ole ainoa uhka. Vaikka ihmiskunta on menetetty, automaattiset ydinasejärjestelmät ovat laukeamassa.

KOMATSU kertoo tarinaa tuhon etenemisestä kuin palapeliä, ja hän tekee sen loistavasti. Monista eri ihmisistä ja paikoista kertovista palasista muodostuu vähitellen kammottava kokonaisuus.

Komatsun mopo karkaa siinä vaiheessa kun hän ryhtyy filosofoimaan. Tuloksena on kymmeniä sivuja uuvuttavan tylsää tekstiä, ennen kuin siirrytään jatkoon Etelämantereella. Onneksi lopussa tarina taas pääsee alkuperäiseen vauhtiinsa.

Suomikin on mukana filosofoimassa. Kun jo kolme miljardia ihmistä on jo menetetty, Helsingin yliopiston kulttuurihistorian professori Eugene Smirnoff pitää pitkän, sekavan ja filosofisen radioluennon.

Smirnoff ryhtyi pitämään luentoja radiossa rahoittaakseen huvipurtensa remontin. Viimeisenä luentonaan hän pääsee sanomaan mielipiteensä siitä, missä ihmiskunnan virhe oli.

Sotkuisen tekstin juoni on jotain sen tapaista, että filosofien olisi norsunluutorneihin vetäytymisen sijasta pitänyt pysytellä mukana tieteellisessä keskustelussa. Silloin tutkimustieto ei olisi ehkä jäänyt pelkästään talouselämän ja sotilaiden valtaan.

LUIN nuoruudessani varsin tuoreeltaan kaksi samassa aihepiirissä liikkuvaa jännityskirjaa, jotka olivat kutakuinkin Viruksen aikalaisia. Yksi oli Alistair MacLeanin Kalmankoura (The Satan Bug, 1962), ja toinen oli Michael Crichtonin Andromeda uhkaa (The Andromeda Strain, 1969).

Kalmankoura ilmestyi (Ian Stuartin salanimellä) jo ennen Virusta, mutta en usko että Komatsu olisi ottanut mallia MacLeanin menestysteoksesta. Huolimatta virusaseteemastaan Kalmankoura on oikeastaan dekkari.

Sen sijaan Andromeda uhkaa on juoneltaan aika lähellä Virusta. Siinäkin katastrofin aiheuttaja on Maan lähiavaruudesta biologisen aseen kehittämistä varten tuotu viruskanta, ja siinäkin päädytään ydinsodan partaalle. Toisaalta, ei liene järin todennäköistä sekään että Crichton olisi lukenut japanilaista scifiä…

Biologinen sodankäynti ja sen mahdolliset hirveät seuraukset olivat 1960-luvulla ajankohtaisia. Silloin tihkui julki tietoja eri hallitusten salaisista tutkimuslaitoksista. Jo 1950-luvulla oli esitetty syytöksiä, että Yhdysvallat olisi käyttänyt tauteja kantavia hyönteisiä Korean sodassa. Syytöksillä ei ole saatu koskaan varmistusta, mutta ei niitä ole täysin pystytty kumoamaankaan.

MacLeanin ja Crichtonin kirjojen lukemisesta on hyvin pitkä aika. Jos muistikuvani on oikea, heillä tarinan tieteellinen pohja on vakuuttavampi kuin Komatsulla.

Komatsu ryhtyi kuvamaan viruksen sisällä asustavan uudenlaisen tappajan biologiaa liian yksityiskohtaisesti. Samalla hän otti riskin nopeasti ohi ajavasta tieteellisestä tietämyksestä. Teoria virusta vähäisemmistä lisääntyvistä nukleiinihapoista on kuitenkin tarinan sisäisesti riittävän uskottava. Ja jos Komatsu olisi jättänyt yksityiskohdat vähemmälle, oliot muistuttaisivat aika tavalla myöhemmin keksittyjä prioneja.

VIELÄ viiden vuosikymmenen jälkeenkin Sakyo Komatsun (pseudo)tieteellinen rakennelma menee siis ainakin kaltaiseeni maallikkolukijaan pääosin täydestä. Yhdessä asiassa Virus on kuitenkin auttamattomasti pudonnut kelkasta, nimittäin suhteessaan naiseen ja seksuaalisuuteen.

Naisia esiintyy tarinassa vähän. Kaikki poliitikot ja tutkijat ovat miehiä, naiset ovat heidän vaimojaan tai tyttöystäviään. Siellä täällä nainen saa roolin kuoleman dramaattisuuden korostajana.

Kun Etelämantereella eloon jääneet ihmiset ryhtyvät organisoitumaan omaksi yhteiskunnakseen, heillä on massiivinen sukupuoliongelma: yhteisössä on kymmenen tuhatta miestä mutta vain kuusitoista naista. Ongelma ei ole triviaali, sillä noiden kuudentoista varassa on ihmislajin säilyminen.

Ongelmaa lähdetään ratkomaan siitä näkökulmasta, että miehillä on väistämättömät biologiset seksuaaliset tarpeensa. Naisilla vastaavia tarpeita ei ole. Loppujen lopuksi vähät naiset yritetään jakaa mahdollisimman tasapuolisesti miesten kesken.

Naisia suojellaan liialta lähentelyltä kutsumalla heitä ”äideiksi”. Miesten seksuaalisten tarpeiden purkamiskeinoksi hyväksytään virnuillen käteen vetäminen. Myös homoseksuaaliset suhteet mainitaan yhtenä teoriassa mahdollisena helpotuksena – mutta niihin yhteisön ajattelu ei tuossakaan tilanteessa taivu…

This entry was posted in Japanin kirjallisuus, scifi ja fantasia and tagged . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s