Pelimiehiä

Rensuke Oshikiri: Pico-Pico Boy

Rensuke Oshikiri: Pico-Pico Boy

RENSUKE Oshikirin manga Pico-Pico Boy pohjautuu ilmiselvästi omakohtaiseen kokemukseen. Se kertoo vaikeasti peliriippuvaisesta pojasta, josta (ihme kyllä) ei kuitenkaan tule luuseria.

Rensuke Oshikiri oli minulle ennestään täysin tuntematon nimi, vaikka hänellä on takanaan toistakymmentä mangasarjaa noin kymmenen vuoden ajalta. Oshikiri (1979- ) näyttää tehneen lähinnä kauhua ja komediaa sisältävää mangaa nuorille miehille.

Ainakin yliluonnollisia kykyjä omaavasta nuorisorikollisesta kertova Derodero (2003) ja nuorten kauhutarina Yuuyami tokkoutai (”Iltahämärän iskujoukko”, 2007- ) leviävät luvattomina skanlaatioina verkossa. Deroderon nimi tarkoittaa jotain sen tapaista kuin ”tyyten rappiolla”.

Sarjaa Pico-Pico Boy (Piko piko shounen) on julkaistu vuodesta 2009 alkaen Ohta Shuppanin lehdissä Continue ja Poco Poco. Mangasta on tähän mennessä koottu kaksi pokkaria, joista ensimmäisen JManga.com on julkaissut englanniksi käännettynä verkkopalvelussaan.

En löytänyt kunnollista käännöstä ilmaisulle piko piko. Käsittääkseni se viittaa hullunkurisia ääniä päästeleviin leluihin ja peleihin. Se esiintyy esimerkiksi sanassa ピコピコハンマー (piko piko hanmaa), joka tarkoittaa lyötäessä tööttäävää muovista hupivasaraa. Sellainen on ainakin Segan Sonic-pelien Amy Rosella.

Rensuke Oshikiri: Pico-Pico Boy

Pelihulluus iskee.

PICO-PICO Boy seuraa Shinin kasvua 1980-luvun pikkupojasta aikuiseksi mieheksi. Kaikki nuo vuodet pojan elämän pääsisältö ovat videopelit. Koska perhe on köyhä, paljon energiaa kuluu myös pelirahan ruinaamiseen.

Ensimmäinen pojan muistama peli on Donkey Kong Nintendon Game&Watchissa, luultavasti vuonna 1983. Pienen pojan silmissä oli suorastaan ihme, että nappulaa painelemalla pystyy liikuttamaan pelin pikku hahmoja.

Jo ekaluokkalaisena poika oli niin riippuvainen, että hän hiipi salaa äitinsä kätkölle jatkamaan peliä, kun äiti oli takavarikoinut pelikoneen: ”Minun on voitettava gorilla vähintään kolme kertaa päivässä, tai en tunne olevani kokonainen.”

Ensimmäinen rakkaus on naapurin tyttö Takane, joka on yhtä riippuvainen peleistä. Shinin elämän suuri onnenpotku on se, kun Takanen äiti kyllästyy Takanen pelaamiseen niin perinpohjaisesti että hän antaa Takanen pelikoneen Shinille.

Takanesta tulee menestyvä huippukoululainen. Shin pelaa läpi kaikkien kouluvuosien. Hän osaa hädin tuskin lukea ja laskea. Shin on nolla niin koulunkäynnissä, urheilussa kuin tyttöjen vikittelyssäkin. Niinpä hän saa tyydytyksensä pelien voittamisesta. Se ei olekaan mikään pieni tyydytys.

Rensuke Oshikiri: Pico-Pico Boy

Tosielämän tytöt eivät vedä vertoja pelihahmoille.

SHININ nuoruus kuluu ”hukkaan” uusinta peliä yön yli jonottaessa, pitkiä iltoja pelihallissa lorvaillessa ja raapiessa kokoon rahaa uuden PC Enginen ostoon. Siinä sivussa tapahtuvat poikajengien keskinäiset sodat, jotka nekin käydään pelihallien ”omistuksesta”.

Pelaamaan pääseminen on aina tärkeämpää kuin kavereiden, vanhempien tai opettajien kunnioitus. Pelin voittaminen on aina tärkeämpää kuin ystävyyden säilyttäminen. Seksuaalisuuskin tulee murrosiässä mukaan kuvaan, mutta pelien kaksiulotteiset tytöt ovat valtavan paljon viehättävämpiä kuin tosielämän rumilukset.

Rensuke Oshikirin piirrosjälki on ovelaa. Se on melkein lasten mangaa, mutta ei ihan. Fanaattiset silmät, irvihampaat tai poskille roiskuva räkä muuttavat lapsihahmot aina yhtäkkiä epäinhimillisiksi kauhuolennoiksi. Tarina kuvaa maailman aivan konkreettisena ja todellisena, mutta tiukasti poikien näkökulmasta.

Toivottavasti en paljasta liikaa, kun kerron, että melkein jokaisen luvun lopussa odottaa jollakin tapaa myönteinen yllätys. Ei ehkä aikuisten näkökulmasta myönteinen, mutta myönteinen kuitenkin.

Pico-Pico Boyn voi lukea nostagisena matkana pelikoneiden ja pelien historiaan. Mitään kovin ihmeellistä silmäkarkkia tai käsikirjoituksellisia oivalluksia se ei tarjoa. Saattaa kuitenkin olla, että mangalla on sanoma: Kaikesta yrittämisestä huolimatta nämäkään pojat eivät menneet pilalle.

Rensuke Oshikiri: Pico-Pico Boy

Lapsihahmot vääristyvät kauhuolennoiksi.

TARINAN päättyessä Shin on aikuinen mangataiteilija, ja hän pelaa edelleen. Hänellä on Xbox 360, Wii ja PlayStation 3. Istuimena on massiivinen lepotuoli ja näyttönä melkein seinän kokoinen taulutelevisio.

Hän rakastaa edelleen hyvin tehtyjä pelejä, vaikka hän saattaakin nukahtaa pelin ääreen. Eikä hän yhtään näytä häpeävän kumpaakaan.

This entry was posted in komediamanga, seinen and tagged . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s