Viimeinen mohikaani

Shigeru Sugiura: The Last of the Mohicans

Shigeru Sugiura: The Last of the Mohicans

SHIGERU Sugiuran 1970-luvun mangaversio Viimeisestä mohikaanista sekoittaa hurjan surrealistisen sopan japanilaisesta huumorimangasta, amerikkalaisesta lännensarjakuvasta ja jopa Tarzanista. Alkuteosta se ei ehkä ole nähnytkään.

Japanilainen Shigeru Sugiura (1908-2000) sovitti James Fenimore Cooperin maineikkaan lännentarinan The Last of the Mohicans (1826) sarjakuvaksi peräti kahteen kertaan. Siitä huolimatta on epäselvää, lukiko Sugiura koskaan alkuteosta tai sen japaninkielistä käännöstä. Sen sijaan varmaa on, että hän oli nähnyt yhden tai ehkä useammankin elokuvan aiheesta.

Sugiuran ensimmäinen mangaversio valmistui vuonna 1953. Se ilmestyi Shueishan vasta perustetussa Omoshiro manga bunko -sarjassa, jossa julkaistiin sarjakuvasovituksia maailman kirjallisuudesta. Mohikan zoku no saigo oli selkeästi lapsille ja nuorille tehty huumoriseikkailu, ja hyvin suosittu sellainen. Manga myi tuona aikana melkoisen mittavat 70 000 kappaletta.

1950-luvun lopussa sarjakuvillaan vaurastunut Sugiura jäi puolittain eläkkeelle, tehden enää vain hyvin vähän sarjakuvaa. Hän kuitenkin palasi mangan pariin vuosikymmentä myöhemmin, ja nyt ote oli aivan toinen.

Hänen lapsiyleisöstään oli kasvanut nuoria aikuisia. Sitä myöten Sugiuran mangatuotantokin muuttui lastenhuumorista surrealistiseksi aikuisten sarjakuvaksi. Siinä kohtasivat amerikalainen realistinen seikkailusarjakuva ja japanilainen huumori- ja nonsense-mangan perinne. Yhteentörmäys oli hdelmällinen.

Shobunsha-kustannusyhtiö tilasi 1970-luvun alussa Sugiuralta uuden version Viimeisestä mohikaanista. Vuonna 1974 valmistunut teos on oikeastaan vuoden 1953 manga nähtynä amerikkalaisen sarjakuvan läpi. Osoitukseksi siitä, että se on enemmän Sugiuran kuin Cooperin teos se sai nimekseenkin Sugiura Shigeru no Mohikan zoku no saigo (”Shigeru Sugiuran Viimeinen mohikaani”).

Shigeru Sugiura: The Last of the Mohicans

Viimeisen mohikaanin kansi muistuttaa yllättävän paljon yhdysvaltalaisen Red Ryder -lehden kantta lokakuulta 1950.

NYT PictureBox on julkaissut englanniksi tuon vuoden 1974 The Last of the Mohicansin. Sen on kääntänyt taidehistorioitsija Ryan Holmberg.

Holmberg on myös laatinut mangan yhteyteen laajan ja loistavan artikkelin, jossa käydään läpi Sugiuran ja hänen Viimeisen mohikaaninsa kehityskaari, unohtamatta sen laajempia yhteksiä japanilaisen lännensarjakuvan historiaan. Käännös avaa PictureBoxin julkaisusarjan 10 Cent Manga, jossa on tarkoitus julkaista japanilaisen sarjakuvan sodanjälkeisiä merkkiteoksia.

Toisen maailmansodan jälkeen yhdysvaltalaiset miehitysjoukot valvoivat Japania. Näiden joukkojen mukana Japaniin vyöryi myös amerikkalainen populaarikulttuuri. Amerikkalaiset elokuvat tulivat japanilaisten nähtäville (elokuvateatterissa näyttelijät tulkkasivat ne japaniksi). Sotilaat toivat myös amerkkalaisia sarjakuvalehtiä, ja japanilaisille mangataiteilijoille avautui kokonainen uusi maailma.

Ryan Holmberg on jäljittänyt Sugiuran Viimeisen mohikaanin ”alkuteokseksi” George B. Seitzin elokuvan The Last of the Mohicans vuodelta 1936. Siinä Haukansilmän roolin näytteli itse Randolph Scott.

Sugiura on kirjoituksissaan maininnut Maurice Tourneurin ja Clarence Brownin ohjaaman mykkäelokuvan vuodelta 1920. Sugiuran manga on kuitenkin juoneltaan paljon lähempänä Seitzin elokuvaa kuin mykkäelokuvaa tai edes Cooperin romaania. Juoni syntyi jo vuoden 1953 mangaan, ja se toistuu sellaisenaan 1970-luvun versiossa.

Shigeru Sugiura: The Last of the Mohicans

Sugiura sekoittaa estottomasti realistista ja koomista kuvakerrontaa.

MUTTA se mikä tekee vuoden 1974 Viimeisestä mohikaanista hienon on sen huikea sekoitus Sugiuran ensimmäistä versiota (joka siis perustui ilmeisesti elokuvaan) ja amerikkalaista sarjakuvaa.

Ryan Holmberg näyttää kymmenien esimerkkien voimalla, miten Sugiura poimi kuvakulmia, asentoja ja lähes kokonaisia ruutuja 1950-luvun yhdysvaltalaisista lännensarjakuvista. Pari esimerkkiä on tämän blogitekstin kuvituksena.

Tuloksena oli aivan omanlaisensa manga, jossa realistiset amerikkalaiset kuvat ja japanilaisen huumorimangan kuvasto elävät yhdessä. Eivät ehkä sulassa sovussa, vaan enemmänkin hurjana keitoksena joka imee lukijan mukaansa.

Sugiura on poiminut aineistoa varsinkin Fred Rayn sarjakuvasta Tomahawk ja Alex Tothin teoksista, mutta myös useilta muilta. Nykyaikana moiset yhdennäköisyydet epäilemättä poikisivat syytteitä plagioinnista, mutta tuon ajan japanilaisessa sarjakuvassa se oli varsin normaalia. Onpa malliksi osunut myös ainakin yksi Jesse Marshin Tarzan-sarjakuva.

Shigeru Sugiura: The Last of the Mohicans

Pari ruutua Jesse Marshin Tarzan-sarjakuvasta lokakuulta 1951.

Shigeru Sugiura: The Last of the Mohicans

Ja huomattavan samankaltaista maisemaa Sugiuran Viimeisestä mohikaanista.

KÄSIKIRJOITAJANA Sugiura ei ollut kummoinenkaan. Visuaalinen jälki riittää kuitenkin korvaamaan kaikki juonen puutteet.

Perusjuonena on tarina, jossa brittipoika Hawkeye sekä mohikaanien heimon viimeiset päällikkö Chinga ja hänen nuori poikansa Uncas taistelevat yhdessä ranskalaisten kanssa liittoutunutta mingo-heimoa vastaan. Sankareiden on saatettava turvaan kaksi naista, jotka mingot yrittävät siepata.

Tuohon kehikkoon Sugiura sijoittaa valtavan määrän visuaalisia ja sanallisia gageja, jotka eivät aina katso edes aikaa tai paikkaa.

Uncas saattaa yhtäkkiä puhjeta puhumaan japania. Kesken villin puhvelilauman hyökkäyksen yksi sotureista pysähtyy sivistyneesti selittämään, mitä sana ”stampede” tarkoittaa. Hawkeye muistelee yhtäkkiä japanilaista laulua, joka oli suosittu ”kun Sugiura piirsi tätä sarjakuvaa 1950-luvun alussa”. Ranskalaisten asevarastoa vartioi yllättäen Oliver Hardy. Ja niin edelleen,loputtomiin.

Sugiuran kuvaus intiaaneista on nykynäkökulmasta varsin rasistinen, mutta sentään kahtalainen. Sankaripuolen viimeiset mohikaanit ovat ”jaloja villejä”. Mingojen soturit ovat täysiä toheloita ja tomppeleita, aina merkillisiä kasvonpiirteitään myöten. Mingojen päällikkö näyttää erehdyttävästi Hangon keksiltä.

Jos rakastat Cocco Billiä ja muistelet kaiholla lapsuuden Tarzaneita ja Pecos Billejä, eikä raaka väkivalta suuremmin häiritse sinua, tartu ihmeessä tähän sarjakuvaan. Jos Hergén Tintti Afrikassa saa rasistisuudessaan sinut voimaan pahoin, tämä ei ehkä ole sinua varten.

TÄSSÄ blogissa on aiemmin esitelty Osamu Tezukan villinlännen manga Saboten-kun.

This entry was posted in actionmanga, gekiga, komediamanga, länsimainen sarjakuva, mangan historia and tagged , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s