Mikään ei ole niin julma kuin jumala

Osamu Tezuka: Apollo's Song

Osamu Tezuka: Apollo’s Song

OSAMU Tezukan Apollo’s Song on manga seksistä, rakkauden vaikeudesta ja jumalien äärettömästä epäoikeudenmukaisuudesta. Tai kohtalon, miten vain. Vanhemmat kohtelivat Shogo Chikaishia julmasti. Jumalat katsovat oikeaksi kostaa sen Shogolle loputtomalla kärsimyksellä.

Viisisataa miljoonaa raivokasta urosta tavoittelee yhden ainoan kuningattaren suosiota. Urokset syöksyvät tunnelissa kohti kuningatarta, ja vain yhdellä heistä on mahdollisuus päästä kuningattaren syleilyyn. Näin alkaa Osamu Tezukan manga Apollo’s Song. Kyseessä on tietenkin vain hieman peitelty kuvaus ihmisen munasolun hedemöitymisestä ja uuden elämän alusta.

Vuosi 1970 oli hedelmällinen aika kirjoittaa seksistä. Japanilaisen sarjakuvan suuri mestari Tezuka mangoineen pyrki aina ratsastamaan ajan aallonharjoilla.

Se oli sitä aikaa, kun nuorten aikuisten asiallinen opastaminen seksiin alkoi muuttua hyväksyttäväksi. Oli sitä tietenkin tehty siihenkin asti, mutta salassa, likaisissa perähuoneissa, heinäladoissa ja ilotaloissa.

David Reubenin kirja Everything You Always Wanted to Know About Sex (But Were Afraid to Ask) vuonna 1969 oli yksi ensimmäisistä hyvin julkisista seksioppaista, ja se oli aikansa myydyin ei-fiktiivinen kirja. Vuonna 1972 valmistui Woody Allenin tuohon kirjaan löyhästi perustuva saman niminen elokuva.

Osamu Tezukan manga Aporo no uta ilmestyi Japanissa Shuukan shounen kingu -poikienlehdessä vuonna 1970. Se on vähintäänkin hieman hämmentävää, sillä Aporo no uta jos mikä on aikuisten mangaa, huolimatta siitä että päähenkilö on noin viisitoistavuotias poika.

Verticalin englanninkielinen käännös Apollo’s Song ilmestyi jo muutama vuosi sitten. Minä sain Tezukan verisimpiin kuuluvan kahden pokkarin mittaisen teoksen luettua vasta nyt. Vertical on sentään asettanut englanninkielisen laitoksen ikärajaksi 16 vuotta.

Osamu Tezuka: Apollo's Song

Kun lasta kohdellaan julmasti, hänestä voi tulla julma. Yksi Shogon ”isistä” muuten muistuttaa kummasti Tezukaa itseään.

SHOGO Chikaishi on nuorukainen, joka on kasvanut pahasti kieroon. Hän on yksinhuoltajaäidin kasvatti. Jää epäselväksi, onko äiti huora, vai vaihtaako hän muuten vain miestä useammin kuin paitaa. Biologinen isä on kokonaan poissa kuvioista, ja äiti kohtelee poikaa kuin roskaläjää.

Shogon lapsuus aiheuttaa trauman, jonka vuoksi Shogo ei voi sietää rakkautta. Aina kun hän näkee ihmisen tai eläimen osoittavan hellyyttä kumppanilleen, hänen tekee mieli tappaa rakastavaiset. Aivan estoitta ja suurta tyydytystä tuntien hän tekeekin niin.

Lopulta poliisit raahaavat Shogon sairaalaan, ja gorillankasvoinen tohtori Enoki yrittää parantaa hänet. Tohtorin antamat sähköshokit lennättävät Shogon matkalle halki ajan ja paikan, ja ensimmäiseksi hän kohtaa kreikkalaiset jumalat.

Julmuudestaan rakkautta ja rakastavaisia kohtaan jumalat määräävät Shogon kärsimään loputtomasti: Kuten Sisyfos ei koskaan saavuta vuoren lakea, Shogo ei koskaan pääse perille rakkauteen. Hänen on kohdattava sama nainen aina uudestaan, ja aina jomman kumman on kuoltava ennen kuin rakkaus ehtii täyttyä. Ikuisesti.

Apollo’s Song syleilee maailmanhistoriaa samaan tapan kuin Tezukan testamentinomainen suurteos Phoenix (Hi no tori), joka jäi keskeneräiseksi mangataiteilijan kuollessa vuonna 1989.

Shogo joutuu kärsimään niin muinaisessa Kreikassa, toisessa maailmansodassa ja nykyajassa kuin kaukaisen tulevaisuuden yhteiskunnassakin. Natsisotilaan hahmossa Shogo rakastuu juutalaistyttöön. Autiolla saarella omahyväisen valokuvaajan kanssa hän kohtaa eläimiä, jotka eivät hyväksy tappamista edes ravinnoksi – ja jotka ovat valmiita näyttämään sen hyvin raa’asti. Eläinten joukossa on muuten Muumipeikko!

Nykyajassa Shogo rakastuu Hiromiin, joka yrittää tehdä hänestä maratonjuoksijaa mutta ei paljasta todellisia aikeitaan. Tulevaisuudessa hän on halveksittu ihminen, joka yrittää opettaa seksiä ja rakkautta synteettisten olentojen kuningattarelle.

Osamu Tezuka: Apollo's Song

Apollo’s Song on Tezukan verisimpiä mangoja.

APOLLO’S Song on aikuisten mangaa, niin kuin monet Osamu Tezukan 1970- ja 1980-luvun teokset. Se on Tezukan teoksista julmimpia ja synkimpiä, sillä siihen ei mahdu juuri minkäänlaista huumorin pilkahdusta. Usein Tezuka pilaili hyvinkin vakavilla asioilla, mutta tässä vähät vitsitkin ovat mustia.

Apollo’s Song on myös Tezukan ehjimpiä teoksia. Siinä juoni ei lähde harhailemaan niin kuin Tezukan 1950-luvulta alkaen tekemissä poikien seikkailulukemistoissa. Siinä tyylilajit eivät sekoitu niin kuin Buddhassa tai Phoenixissa. Apollo’s Song on yhtenäinen ja johdonmukainen tarina järkkyneestä mielestä ja ihmisten tekojen ikävistä seurauksista.

Lähin mieleen tuleva vertailukohta Tezukan teosten joukossa on MW (1976-1978). Se on kuvaus toisella tavalla järkkyneestä mielestä, sarjamurhaajasta nimeltä Michio Yuki. Kun Apollo’s Song näytti avointa miesten ja naisten välistä seksuaalisuutta, MW toi Tezukan mangojen maailmaan yhtä avoimen homoseksuaalisuuden.

Lopulta Shogo löytää rakkautta, ainakin pienen aavistuksen verran. Siitä ei tietenkään voi rangaista millään muulla kuin kuolemalla.

Apollo’s Song on suurta sarjakuvaa, sellaista joka kuuluu merkittävien klassikoiden hyllyyn. Siihen Tintin seikkailujen, Neil Gaimanin Sandmanin, Art Spiegelmanin Mausin sekä Joanna Sfarin ja Guy Delislen teosten viereen.

En muuten huomannut mangassa yhtään ainoata peilausvirhettä. Näin peilaus pitää tehdä, jos kerran peilata aiotaan.

Apollo’s Songin kohdalla länsimaiseen lukusuuntaan kääntäminen on ihan paikallaan, sillä mangan ainakin pitäisi kiinnostaa muitakin sarjakuvan ystäviä kuin mangafaneja. Loistotyötä, Vertical!

Osamu Tezuka: Apollo's Song

Vähätkin vitsit ovat aika synkkiä.

This entry was posted in ero & guro, gekiga, Osamu Tezuka, scifi ja fantasia, seinen and tagged . Bookmark the permalink.

2 vastausta artikkeliin: Mikään ei ole niin julma kuin jumala

  1. Anonyymi sanoo:

    Jaaha, pakko kai hankkia tämä seuraavaksi (halvempana zenshuubunko-versiona tosin), vaikka ”Tezukan synkkäilyt”-kiintiö alkaa olla jo melkoisen täynnä Adolfin, Alabasterin, Barbaran, Kirihiton ja MW:n jälkeen. Vielä on kesken, mutta aikaisemmin mainitussa The Craterissakin on melkoisen tylyjä Äärirajoilla-henkisiä tarinoita. Tekikö Tezuka samoihin aikoihin muita merkittäviä hupailuja kuin Don Draculan?

  2. Tatti sanoo:

    Komppaan tätä, oikein mainio tarina kyseessä. Onnistui myös olemaan melkoisen koskettava ja jäi siten oman mieleeni paremmin kummittelemaan kuin jotkin muut Tezukan synkemmät tarinat.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s