Uusi Kuvalehti / Kansalliskirjaston digitoitujen lehtiaineistojen kokoelma
1800-LUVUN lopun Japanissa ”ulkomainen vaikutus on tapoja turmellut”, Uusi Kuvalehti kirjoitti vuonna 1894. ”Siitä on tullut hyvää, mutta paljon enemmän pahaa, ainakin meidän käsitystemme mukaan.”
Jonkin aikaa sitten kerroin Konni Zilliacuksesta, joka vuonna 1898 kirjoitti kokemuksiaan Japanista suomalaiseen Uuteen Kuvalehteen. Sama lehti julkaisi 1890-luvulla muitakin artikkeleita Japanista.
Syyskuun ensimmäisen päivän numerossa vuonna 1894 Uusi kuvalehti lainasi nimettömäksi jäävästä ranskalaisesta lehdestä artikkelin ”Miten Japanissa mennään naimisiin”. Itse juttukin on kiinnostava, mutta melkeinpä kiinnostavampi on sen johdanto, jonka mitä ilmeisimmin on kirjoittanut jompi kumpi Ahon veljeksistä.
Kuopiossa painettua Uutta Kuvalehteä toimittivat veljekset Juhani ja Pekka Aho. Heistä Juhani Aho (1861-1921) on sama kirjailija, joka kirjoitti muun muassa romaanin Rautatie ja kokoelman Lastuja. Hänen pikkuveljensä Pekka Aho (eli Pekka Brofeldt, 1864-1945) oli journalisti, poliittinen aktivisti ja herätyssaarnaaja. Hänet tunnettiin ennen kaikkea Suomen venäläistämisen vastustajana.
Johdannon sävyä on helppo ymmärtää, kun muistaa että Venäjään liitetyssä Suomen suuriruhtinaskunnassa kamppailtiin 1800-luvun lopussa ankarasti itsehallinnon sekä oman kielen ja kulttuurin säilyttämisen puolesta. Venäjä söi pala kerrallaan Suomen suhteellisen itsenäiseen asemaan kuuluneita oikeuksia.
Venäläinen santarmilaitos tuotiin Suomeen vuonna 1889. Kesäkuussa 1890 Suomen postilaitos alistettiin Venäjän hallintaan. Vuonna 1894 hyväksyttiin uusi rikoslaki, johon Venäjä pakotti joukon mieleisiään muutoksia. Muutamaa vuotta myöhemmin kamppailu johti Suomen historiassa ensimmäisenä sortokautena (1899-1905) tunnettuun ajanjaksoon.
Voi siis helposti uskoa, että Ahon veljeksetkin kokivat vieraan kulttuurin ylivallan pienessä Japanissa suorastaan häpeälliseksi. Etenkin kun japanilaiset näyttivät ottavan sen vapaaehtoisesti ja jopa ilolla vastaan.
PITKÄN sulkeutuneisuuden kauden jälkeen Japani oli avautunut ulkomaisille vaikutteille, teollistumiselle ja kaupalle Meiji-restauraationa tunnetussa tapahtumasarjassa vuosina 1866-1869. Nopeaan tahtiin otettiin Euroopasta ja Amerikasta mallia muun muassa armeijan, hallinnon ja koulutusjärjestelmän uudistamiseen. Myös eurooppalainen pukeutuminen alkoi levitä.
Jomman kumman Ahon kirjoittamassa syyskuun 1894 artikkelin johdannossa todetaan, että Japanin ja Kiinan välinen sota on vetänyt Euroopan huomion ”tuonne kaukaisille itämaille”.
”On sanottu että sota japanilaisten puolelta on sotaa sivistyksen säilyttämiseksi raakalaisten tuholta. Vertaus on kuitenkin horjuva. Kiinan sivistys on yhtä edistynyt kuin Japaninkin vanha kansallinen sivistys ja on vaikea päättää, kumpiko niistä on toistaan etevämpi.”
Varsinainen uhka japanilaiselle kulttuurille ei tullutkaan Kiinasta vaan Euroopasta. Suuri osa japanilaisista vaikutti suorastaan haluttomilta taistelemaan oman sivistyksensä säilyttämiseksi. ”Sillä se on heidän omassakin keskuudessaan suurin askelin häviämässä ja tuossa maassa on suuri ja mahtava puolue, joka sitä melkein halveksii.”
”Viime vuosikymmenien kuluessa on eurooppalaisuus tunkeutunut Japaniin ja melkein kokonaan sen muodostanut uudeksi, ehk’ei paremmaksi.” ”Ulkomainen vaikutus on tapoja turmellut, se on hävittänyt vanhan omituisen kansallisen taiteen, se on saattanut kaiken vieraan matkimiseen ja kaiken oman halveksimiseen.”
”Paitsi sotalaitosta, joka näyttää olevan länsimaisella tavalla järjestetty,ovat monet muutkin olot saman mukaan muodostuneet. Japanissa käytetään eurooppalaisia pukuja, noudatetaan eurooppalaisia tapoja, siellä on eurooppalainen parlamentti, eurooppalainen hallitusmuoto ja onpa ollut puheena uskonnonkin muodostaminen eurooppalaiseen malliin.”
”Matkimisinto on mennyt niin pitkälle, että Japanissa on alettu jälitellä sellaisiakin eurooppalaisen ’suuren maailman’ kasvannaisia kuin ovat naimatoimistot.” Sitten siirrytäänkin itse artikkeliin, jossa ranskalainen toimittaja kertoo tutustumismatkastaan tokiolaiseen naimatoimistoon eli Kekkon-baisha-kouskoon.
VUONNA 1883 Tokioon perustettu Kekkon-baisha-kousko oli ”lyhyesti sanottuna toimisto, jonka avulla molempiin sukupuoliin kuuluvat voivat ’löytää toisensa'”, ranskalainen toimittaja kirjoitti. Nyt (vuonna 1894) sillä oli jo haaraosastoja maaseudullakin.
Naimatoimiston johtaja kehui toimittajalle, että Japaniin on saatu ”kaikkea sitä mitä teillä on siellä Euroopassakin: rautateitä, silkkilakkeja, sähkövaloa, kansan edustusta ja dynamiittia.” ”Ainoastaan vanhat neitosemme ovat jääneet uudesta sivistyksestämme osattomiksi … ja sentähden on heitä vaikea naittaa.”
”Nähkääs, on kovin vaikeata katasukerutseerata vanhoja piikoja,” johtaja kertoi. Japanissa nainen oli vanhapiika paljon varhemmin kuin Euroopassa – jo 20-vuotias neito oli hankala naitettava.
Naimatoimiston työt vähenivät aina niinä vuodenaikoina, kun riisipelloilla tarvittiin paljon työntekijöitä. Silloin tyttäretkin olivat taloissa tarpeen. Mutta sitten kun satokauden riisivarastot alkoivat huveta, ruokittavia suita oli vähennettävä. Niinpä silloin tuotiin neitosia runsain määrin naimatoimistoon katasukerutseerattaviksi. Se ei ollut kovin nätisti sanottu; se nimittäin tarkoitti ”hyödyttömistä kapineista eroon pääsemistä”.
Japanilainen kauneuskäsitys eroaa eurooppalaisesta, johtaja kertoi. Kun eurooppalaiset miehet hakivat pulleita naisia, japanilaiset miehet arvostivat solakkuutta, ”eikä meitä säikäytä vähän suurempi laihuuskaan”. Miehet hakivat naimatoimistolta ensisijaisesti kauniita ja rikkaita naisia, sivistyksellä ei niin ollut väliä. Naisten tavoitteena oli puolestaan saada sivistynyt mies.
Toimiston palvelujen hintaa johtaja ei suostunut paljastamaan, mutta kertoi sen riippuvan tehtävän vaativuudesta. ”Tietysti ovat huonomaineiset henkilöt vaikeimmat naittaa ja saavat maksaa enemmän.”
Ei ranskalainenkaan toimittaja pitänyt Japanin eurooppalaistumisesta. Kotimatkalla hän kertoo pohtineensa, mahtoiko olla enää mitään mitä japanilaiset eivät olisi eurooppalaisilta jäljitelleet. ”Elkääkä ihmetellä jos kävi säälikseni tuota kansaa, joka siihen määrin jo on omaansa kyllästynyt ja jos tulin itsekseni surkutelleeksi sivistyksen varjopuolia,” hän huokaisi artikkelinsa lopuksi.
UUDEN Kuvalehden kaikki numerot vuodesta 1890 vuoteen 1901 ovat luettavissa Kansalliskirjaston digitoitujen lehtiaineistojen kokoelmassa.
Futoi yatsu 