TIIKERIRAITAINEN neiti Koume on poikkeuksellinen sarjakuvakissa. Se ei tavallisesti kommentoi mitään ihmisten kielellä.
Sarjakuvakissoista tulee aina ensimmäisenä mieleen Karvinen eli Jim Davisin piirtämä Garfield. Sen ja monen muun sarjakuvakissan ajatuskuplissa on totuttu näkemään toinen toistaan kyynisempiä kommentteja ihmisten merkillisistä touhuista.
Kissasarjakuvien ydin taitaa yleensä ollakin kissojen asema eräänlaisina sivustakatsojina ihmisten maailmaan. Kissat kun tunnetusti elävät omaa elämäänsä eivätkä ollenkaan välttämättä halua kuulua ihmisperheiden ”laumoihin”.
Ulkonäöltään Natsumi Hoshinon mangakissa Koume voisi olla Karvisen suloinen pikkusisko, mutta luonnoltaan se on aivan muuta. Sen puheenvuorot ovat puhdasta kissaa, eikä ajatuksissakaan näy yhtään vinoa kommenttia. Oikeastaan sen suurin ongelma näyttää olevan, että se kyllä ymmärtää ja jopa tottelee aika tavalla ihmisten puhetta, mutta ihmiset eivät ymmärrä sen puhumaa kissaa.
Sangatsu manga on juuri alkanut julkaista suomeksi Hoshinon herttaista eläinmangaa mangaa Neiti Koume, tiikeriraita (キジトラ猫の小梅さん, Kijitoraneko no Koume-san). Mangan on suomentanut Suvi Mäkelä. Japanissa sarja on ilmestynyt vuodesta 2008 alkaen Neko panchi -lehdessä. Siitä on tähän mennessä koottu kahdeksan pokkaria.
NEITI Koume (”pieni japaninaprikoosi”) asuu japanilaista perinnetanssia opettavan yksinhuoltajaäidin ja hänen kouluikäisen poikansa Takun kanssa. Koume ymmärtää varsin hyvin sekä hajamielisen emännän että reippaan nuorukaisen kehotuksia.
Kun sitten Koume joutuu selittämään omia asioitaan ihmisille, ilmenee että he eivät ymmärrä kissaa. Koume joutuu hienovaraisen kissakielen lisäksi turvautumaan osoitteluun, töykkimiseen ja reippaaseen omatoimisuuteen.
Vaikka puhetta ei ole, toimintapuolella Koume on tosielämän kissoja ihmismäisempi. Etenkin emännällä on taipumusta liikaa inhimillistää kissaa. Siinä sivussa häneltä tahtovat rapista muistista kissan tarpeet. Koume joutuu selviytymään niin kissanpentu Koyukin hyökkäysten, kipeän mäyrän, meluisien tanssioppilaiden kuin emännän jouluinnostuksenkin kanssa.
Hoshinon kissakuvat ovat mangaksi poikkeuksellisen realistisia. Vain kissojen silmät ovat hieman todellista suurempia. Kuvaukset kissojen käyttäytymisestä perustuvat selvästi tekijän kokemukseen omista kissoistaan. Moni kohtaus oli tuttu myös meidän Miukumme ja Maukumme elämästä.
Valitettavasti neiti Koumen kielitaidon taika katoaa lyhyissä stripeissä, joita on koottu suomennoksen ensimmäisen pokkarin loppuun. Niissä Koume yhtäkkiä alkaa kommentoida asioita ihmiskielellä. Sama ymmärtämättömyyden kuilu joka päämangassa vallitsi ihmisten ja Koumen välillä aukeaa nyt Koumen ja kissanpentu Koyukin kesken.
ON IHAN ymmärrettävää, että kaikkein pienimmillekin lukijoille soveltuvan mangan aiheena ovat useimmiten eläimet. Herttaisten eläinten elämään on mahdollista sijoittaa hyvinkin vakavia asioita vaikkapa ystävyydestä ja perheestä, tekemättä niistä liian kurjia, pelottavia tai hankalia.
Suomeksi on tähän mennessä saatu tarinoita jäniksistä (Sayuri Tatsuyama: Happy Happy Clover), hamstereista (Kawai Ritsuko: Hamtaro ja ystävät, Medetai: Hamsteripäiväkirjat), kissoista (Konami Kanata: Chi’s Sweet Home), koirista (Konomi Wagata: Yhdessä kotiin) ja vähän muistakin.
Myös esimerkiksi Masashi Tanakan Gon on toki eläinmangaa, mutta tarinaa räyhäkästä pikku dinosauruksesta ei voi suositella aivan pienimmille. Samaa voi sanoa Yoshihiro Takahashin koiramangan klassikosta Hopeanuoli.
Neiti Koumen tarina on ihan mainiota jatkoa kaikenikäisten mangan suomalaiseen valikoimaan. Se ei varsinaisesti yritä opettaa mitään, onpahan sarja sattumuksia kissallisessa perheessä.
Tosin tuleehan siinä ilmi, millaisesta kohtelusta kissat pitävät ja millaisesta eivät. Ehkä mangan paras anti on kuitenkin päästä vertailemaan, miten paljon lukijan oman kissan touhut muistuttavat Koumen ja Koyukin toilailuja.
Toivottavasti juttu tekijän oman kissan vierottamisesta ja tuomisesta uuteen kotiin viikon vanhana ei ole totta.