Hayao Miyazaki: Tuuli nousee
TUULI nousee saattaa jäädä 73-vuotiaan Hayao Miyazakin viimeiseksi täyspitkäksi animaatio-ohjaukseksi. Jos näin käy, se on hänen pitkän ja kiitetyn uransa arvoinen testamentti.
Hayao Miyazaki ilmoitti syksyllä 2013, että hän aikoo jäädä ainakin osittaiselle eläkkeelle. Tosin ilmoitus on häneltä jo toinen, joten kaikki eivät siihen usko. Ohjaaja kertoi myös, että Tuuli nousee (風立ちぬ, Kaze tachinu) on hänen viimeinen elokuvansa. Muita alaan liittyviä töitä riittää kyllä vielä.
Suomessa juuri ensi-iltaan tullut kaksituntinen elokuva perustuu Miyazakin omaan mangaan, ja hän on itse tehnyt käsikirjoituksen. Manga ja elokuva pohjautuvat tosielämään. Päähenkilö Jiro Horikoshi (1903–1982) tunnetaan parhaiten maineikkaan japanilaisen Zero-hävittäjän suunnittelijana.
Elokuvan tarinan runkona on Mitsubishin tehtaiden ja Horikoshin työ lentokoneiden suunnittelun parissa maailmansotien välisenä aikana. Horikoshi pohjusti työtään muun muassa matkalla Junkersin tehtaille Saksaan, ja italialainen lentokonesuunnittelija Giovanni Caproni oli hänen suuri ihanteensa.
Tämän rungon ympärille Miyazaki rakentaa henkilökuvan Horikoshista ja rakkaustarinan kauniin Nahoko Satomin kanssa. Suuri osa tarinasta muotoutuu Horikoshin unista, joissa hän lentää ja keskustelee lentämisestä Capronin kanssa.
Tuuli nousee on pohjimmaltaan elokuva hyvästä nuorukaisesta, jolle lentäminen on äärimmäisen tärkeätä. Niin tärkeätä, että hän suunnittelee lentokoneita vaikka tietää niitä käytettävän sodan välineinä. Horikoshi haaveilee kauniista lentokoneista, mutta lopussa odottaa synkkä kohtalo.
En tiedä miten tosielämän Horikoshi suhtautui sotaan. Miyazaki luo kuitenkin monilla elokuvansa kohtauksilla kuvan ennen kaikkea hyvästä ja avuliaasta ihmisestä, joka vastustaa väkivaltaa sen kaikissa muodoissa. Ainakin salaa mielessään Horikoshi haluaisi poistaa hävittäjistä aseet kokonaan.
TUULI nousee on loistava esimerkki siitä, mitä perinteisen animaation ja nykyaikaisen tietokoneanimaation yhteistyöllä on mahdollista saada aikaan. Elokuvassa onnistutaan esimerkiksi kuvaamaan ihmisiä ja maisemia tiheän moskiittoverkon takana – uroteko johon aiemmin ovat pystyneet vain ukiyo-e-taiteen suuret mestarit.
Valtaisalla ruohoniityllä jokainen korsi liikkuu, ja tulikärpästen parvessa jokaisen siivet lepattavat omaan tahtiinsa. Helleauringon aiheuttamat väreet vääntävät maisemaa, maanjäristys hyökyy hurjina aaltoina. Kanton suuren maanjäristyksen jälkeen näytetään suunnaton ihmisjoukko harhailemassa kukin omaan suuntaansa. Rakastavaisten päälle yhtäkkiä lankeava rankkasade on toteutettu käsittämättömän hienosti.
Taustoissa on samaa teknistä täydellisyyttä jonka muistamme Henkien kätkemästä. Kaikesta tästä huolimatta animaatio näyttää kauniisti käsin tehdyltä. Jopa lentokoneiden alumiinipinnat ovat oikealla tavalla rosoisia.
Miyazaki on selvästi antanut tälle elokuvalle kaikkensa. Sen jokainen kuva on vähintään kaunis, hauska tai dramaattinen. Useimmat ovat kaikkea tätä yhtä aikaa. Välillä nyyhkytyttävään ylidramaattisuuteen asti, mutta se sallittakoon.
Melkein kaikki Miyazakin elokuvat ovat jossain mielessä kertoneet lentämisestä, selvimmin Tuulen laakson Naushikaa, Porco Rosso ja Laputa. Viimeisenä mestarinäytteenään Miyazaki pääsi tekemään elokuvaa, joka kertoo kokonaan lentokoneiden suunnittelusta ja lentämisestä. Lentämisen rakkaus pursuaa läpi kaikesta.
Huumoriakaan ei ole unohdettu. Esimerkiksi Horikoshin pomo Mitsubishilla on kerrassaan hellyttävän kärttyisä pieni äijä. Jostain syystä hän kummasti muistuttaa kiskurieukkoa vanhasta Monster City -animesta. Kun pomo yhtäkkiä joutuu järjestämään Jiron ja Nahokon häät, lopputulos on hykerryttävä.
Kuriositeettina mainittakoon, että Jiro Horikoshin ääniroolissa on Miyazakin varsin tunnettu kollega Hideaki Anno. Ja Anno selviytyy roolista aivan loistavasti.
YKSI elokuvan keskeisistä taustavaikuttajista on tuuli. Koko elokuvan mottona on Paul Valeryn runon säe ”Tuuli nousee, täytyy uskaltaa elää.” Tuuli on läsnä lentämisessä miltei aina. Tuuli johdattaa Jiron ja Naokon yhteen, kun se sieppaa kummankin hatun vuorollaan. Tuuli tuo sekä rakkautta että tuhoa – kääntyessään se lietsoo tuleen koko maanjäristyksessä murtuneen Tokion.
Elokuvan äänimaisema oli aluksi hieman hämmentävä, mutta siihen tottui. Lentokoneiden jylinä muuttuu mahtipontiseksi musiikiksi, sinfoniaksi lentokonesuunnittelijan sielulle.
Tuuli nousee on saanut kritiikkiä tupakoinnin paljoudesta. Niin nuori Horikoshi itse kuin monet hänen ystävänsäkin polttavat lähes ketjussa. Lähin työtoveri Honjo on jatkuvasti kerjäämässä yhtä tupakkaa. Horikoshi ei malta olla polttamatta edes keuhkotautiin riutuvan nuoren vaimonsa vuoteen äärellä. Minuakin pössyttely alkoi ärsyttää, mutta toisaalta se on oleellinen osa ajan ja ihmisten kuvaa.
Tuuli nousee taitaa olla ensimmäinen japanilainen animaatioelokuva, jonka olen ensimmäiseksi nähnyt elokuvateatterissa. Pakko myöntää, että isolla valkokankaalla on hyvät puolensa. Ghiblin animaattoreiden taituruus loistaa siinä aivan toisella tavalla kuin tietokoneen tai television näytöllä.
Kovin suosittu Tuuli nousee ei näyttänyt ainakaan Kuopiossa olevan. En tiedä paljonko väkeä oli aikaisemmassa suomenkielisen dubin ensi-illassa, mutta ainakin tekstitetyllä originaaliversiolla oli vain parikymmentä katsojaa. Pitää itsekin katsoa myös jälkiäänitetty versio jossain vaiheessa – vaikka jo pelkästään siksi että Nahokon äänenä kuullaan kuulemma Myy Lohi.
Tuuli nousee on Porco Rosson tavoin Miyazakin ”aikuisten” elokuvia. Ikäraja on K7, mutta ehkä elokuva avautuu paremmin vasta teini-ikäisestä ylöspäin.
Tämä nyt oli tämmöistä vähän puolivillaista mielikuvien poimintaa. Parempaakaan ei irronnut pahasti flunssaisena heti elokuvan päälle. Käykää ihmeessä katsomassa Hayao Miyazakin rakkaudentunnustus lentämiselle.
Futoi yatsu 