Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
MIA Kankimäki on niin lähellä seikkailijaa ja tutkimusmatkailijaa kuin nykyaikana on mahdollista olla. Hänen tutkimusmatkansa kohde on tuhat vuotta sitten elänyt japanilainen hovinainen ja kirjailija Sei Shōnagon.
Mia Kankimäki tulee maailmasta, joka on minulle täysin vieras. Hän on nelikymppinen helsinkiläinen kustannus- ja mainostoimittaja; menevä, menestyvä, rohkea ja vauhdikas nainen. Hän on myös sinkku ja lapseton, ja ainakin kirjansa kuvauksen perusteella hän kärsii kummastakin.
Hän uppoutuu maailmaan, jossa on sentään minullekin jotain tuttua. Hän on pitkän linjan Japanin harrastaja, vuosia Japanin kulttuuria opiskellut ja ikebana-opettajaksi kouluttautunut.
Hän on jo kauan kokenut eräänlaiseksi sielunsiskokseen Sei Shōnagonin (noin 965 – 1017 tai 1025).
Shōnagon palveli Heiankyōssa (nykyiseltä nimeltään Kioto) keisarinna Teishin hovissa runsaat tuhat vuotta sitten. Siellä hän kirjoitti maineikkaan Tyynynaluskirjan (枕草子, Makura no sōshi). Kirja valmistui vuonna 1002. Vuodet 794 – 1185 tunnetaan Japanin historiassa pääkaupungin mukaan nimettynä Heian-kautena (平安時代, Heian jidai) .
SEI Shōnagonin elämästä keisarillisessa hovissa ei tiedetä paljoa muuta kuin se mitä hän itse on kirjoittanut. Hänen elämästään ennen hoviin tuloa vuonna 993 ja keisarinna Teishin kuoleman jälkeen (noin vuonna 1000) ei tiedetä juuri mitään.
Joka tapauksessa hän oli lahjakas ja taitava, suorastaan nykyaikaisella tavalla itsetietoinen ja vapaa nainen. Jotkut historiantulkitsijat pitävät häntä myös seksihurjastelijana, mutta tämä maine lienee vahvasti liioiteltu.
Hän oli toisen Heian-kauden maineikkaan kirjailijan, Genjin tarinan tekijän Murasaki Shikibun aikalainen, mutta ei tiedetä tapasivatko naiset koskaan. Murasaki palveli Teishin kanssa kilpaillutta keisarinna Shōshia. Merkille pantavaa on, että Heian-kauden merkittävät kirjailijat olivat naisia.
Shōnagonin oikea nimi oli mahdollisesti Nagiko Kiyohara. Sei Shōnagon on ”hovinimi” joka on koottu hänen isänsä sukunimen ensimmäisestä kanji-merkistä (清, sei / kiyo) ja jonkun tuntemattomaksi jääneen sukulaisen virkanimestä 少納言 (shōnagon, ”alempi neuvonantaja”).
SEI Shōnagonin Tyynynaluskirja aloitti kirjallisuuden lajin, joka tunnetaan nimellä zuihitsu (”sivellintä seuraten”). Se on aika sattumanvaraisen tuntuinen kokoelma päiväkirjamerkintöjä, esseitä, kuvauksia hovin seremonioista ja monenmoisia luetteloita. (Murasakin Genjin tarina puolestaan tunnetaan vanhimpana varsinaisena romaanina.)
Ei tiedetä, miksi Sei kirjoitti kirjan. Ehkä se todellakin oli yksityiseksi aiottu päiväkirja, jonka hoviväki kähvelsi luettavakseen. Se saattoi myös olla ”tilaustyö”, jonka tarkoituksena oli kehua Teishin hovin loistoa. Alkuperäinen teos ei valitettavasti ole säilynyt, mutta kirjasta on useita myöhempinä vuosisatoina muokattuja versioita.
Kuten Mia Kankimäkikin toteaa, Tyynynaluskirja on aika lähellä sitä kirjoittamisen lajia, joka nykyisin tunnetaan blogeina ja Facebook-päivityksinä. Se on asiasta toiseen poukkoileva kasa kulloinkin mielessä päällimmäiseksi osuneita mietteitä.
Jos siis Katsushika Hokusain kuvakokoelma Hokusai manga oli tavallaan kaikkien mangojen isoäiti, vähintään yhtä hyvällä syyllä Tyynynaluskirjaa voisi kutsua kaikkien blogien isoäidiksi.
MIA Kankimäki päätyi työssään burnoutin partaalle ja etsi ulospääsyä. Vaihtoehdoksi ilmaantui vuorotteluvapaavuosi ja muutama onnistunut apurahahakemus. Niiden turvin Kankimäki matkusti Kiotoon ja Lontooseen.
Hän ryhtyi jäljittämään Sei Shōnagonia, Heian-kauden hovia, Tyynynaluskirjaa ja omaa suhdettaan niihin. Monivaiheisesta etsintäretkestään hän kirjoitti kirjan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013).
Kuten Kankimäki kirjoittaa, ikävän usein kirjat päätyvät muutaman myyntikuukauden jälkeen kustantajien ylijäämävarastojen ongelmajätteeksi. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ilmestyi vuonna 2013, mutta minunkin kappaleeni on jo erää jota kustantaja jakeli asiakkaille ilmaiseksi. Mikä on todella sääli, sillä kirja on hyvä.
ASIOITA jotka saavat sydämen lyömään nopeammin noudattaa Tyynynaluskirjan rakennetta. Välillä se on päiväkirjamaista kuvausta Kankimäen matkoista ja elämästä Kiotossa. Välillä se on asiantuntevia esseitä Heian-kaudesta ja Sei Shōnagonista.
Välillä se on mitä moninaisimpia listoja mieleen tulleista asioista. Tähän tapaan:
”Noloja asioita: Kun pestyään kasvonsa viisi viikkoa jääkylmällä vedellä tajuaa, että kylpyhuoneen lavuaarin hanasta saa kuumaakin vettä painamalla suihkuhuoneen kaasulla toimivan vedenlämmittimen päälle.”
”Taivaallisia asioita: Olla teeihmisen paratiisissa. Täällä ei tarvitse jatkuvasti joutua tilanteisiin, joissa pitää selittää, ettei juo kahvia, ei nyt eikä ikinä…”
Koko tekstiä ryydittävät fragmentit Sein Tyynynaluskirjasta.
VOISI helposti kuvitella, että näin rakennettu kirja olisi sotkuinen. Mutta ei se ole. Päinvastoin, se muodostaa herkkävireisen ja hienon kokonaisuuden.
Kirja kuvaa hyvin avoimella tavalla niin kohdettaan kuin tekijäänsäkin. Se kertoo etsimisen tuskasta, matkan rasituksista ja vaikeuksista, ja ennen kaikkea löytämisen ilosta. Väliin mahtuu myös pelottava epävarmuuden aika, kun koko Japani menee raiteiltaan maaliskuun 2011 suuressa maanjäristyksessä.
Välillä kertomus suorastaan äityy runomuotoiseksi. Tarinan päätteeksi lukija kokee ainakin jonkin verran valaistuneensa.
TÄSSÄ blogissa on aiemmin esitelty Kuzushiron komediamanga Kimino tamenara shineru, joka myös kertoo Sei Shōnagonista ja Murasaki Shikibusta. Se ottaa huomattavasti suurempia historiallisia vapauksia kuin Mia Kankimäen kirja.
Futoi yatsu 