Kummituksia laatikosta

Hieman Leninin näköinen mies kertoo kummitusjuttuja.

LYHYTANIMESARJA Yamishibai seurailee kamishibain jalanjälkiä. Oikeaan aikaan sanottu ”Pöö!” on kummitusjutuissa yllättävän tehokas.

Katsoinpa pitkästä aikaa animea, peräti yhden kokonaisen tuotantokauden verran, ja vähän toistakin. En tosin mitään suosikkisarjaa, vaan hieman hämäräperäistä lyhytanimea nimeltä Yamishibai (闇芝居, ”Pimeän teatteri”). Sen neljän ja puolen minuutin mittaiset jaksot istuvat elämäntapaani paremmin kuin useimpien animesarjojen puolituntiset jaksot.

Kesäkuumat ovat Japanissa perinteistä kummitusjuttujen kerronta-aikaa. Niinpä Yamishibaikin on pyörinyt TV Tokiolla kahtena kesänä. Ensimmäinen kolmentoista jakson tuotantokausi nähtiin Japanissa heinäkuusta syyskuuhun 2013. Toinen tuotantokausi alkoi samalla kanavalla tämän vuoden heinäkuun alussa, ja se on nyt menossa kuudennessa jaksossa.

Niin kuin kummitusjutuille sopii, jaksot näytetään kello 26.35 sunnuntai-iltaisin. Meidän ajanlaskutavallamme se tarkoittaa maanantain vastaista yötä kello 02.35. Molemmat tuotantokaudet ovat nähtävissä englanniksi teksitettyinä Crunchyroll-verkkosivustolla. Englanninkielinen versio on saanut nimensä jatkoksi lisäkkeen Japanese Ghost Stories.

Ensimmäisen tuotantokauden on käsikirjoittanut Hiromu Kumamoto ja ohjannut Tomoya Takashima. Toisen tuotantokauden käsikirjoittaja on Shōichirō Masumoto, ja sen ovat ohjanneet Takashi Shimizu ja Noboru Iguchi. Sarjaa tuottaa ILCA-tuotantoyhtiö.

Yamishibain kuvissa on säilytetty vanhan kamishibain tyyli.

ENNEN television tuloa kamishibai (紙芝居, ”paperiteatteri”) oli Japanissa lasten suuri suosikki. Teatterin pitäjät kiersivät kaupunkeja polkupyörillä, pitivät ”teatteriesityksiä” ja myivät lapsille makeisia. Paperiteatteri oli suosittua viihdettä 1920-luvulta 1950-luvulle.

Kamishibaiya kuljetti pyöränsä selässä laatikkoa, joka toimi näyttämönä. Laatikon sisällä vaihtuivat kuvat sitä mukaa kun kertojan tarina eteni. Tarina saattoi olla koominen, romanttinen tai jännittävä, ja kertoja muunteli ääntään kulloisenkin tilanteen mukaan. Useat tunnetut mangataiteilijat aloittivat uransa kamishibai-tarinoiden kuvittajina – esimerkiksi Shigeru Mizuki.

Yamishibai-anime seurailee nimeä myöten tätä vanhaa perinnettä. ”Paperiteatteria” tarkoittavan sanan alkuun on vaihdettu kanjimerkki 闇 (yami, ”pimeä”), ja niin on saatu Pimeän teatteri.

Lyhytanimaatioissa on tarkoituksellisesti säilytetty kamishibain kuvituksille ominainen suhteellisen yksinkertainen maalaustyyli. Myös animointi on varsin niukkaa. Se toimii kummitustarinoissa hyvin: Esimerkiksi ihmisten kasvot ovat usein ilmeettömiä, mikä lisää ovelasti outouden tunnetta.

Sen sijaan äänimaailmassa tapahtuu paljon. Usein tarinan koukku perustuu yhteen ainoaan kuvaan ja siihen liitettyyn yllättävään ääneen. Syvän dramaattisena tarinankertojan äänenä on näyttelijä Kanji Tsuda.

Ensimmäisen tuotantokauden loppumusiikkina on Hatsune Mikun vocaloid-äänellä syntetisoitu kappale Kaikai emaki (怪々絵巻, ”Salaperäinen kuvakäärö”). Toisen tuotantokauden jaksot päättyvät saman äänen kappaleeseen Shijūku nichi me (四十九日目, ”49. päivä”). Japanilaisen buddhalaisen perinteen mukaan ihmisen sielu vaeltaa kuoleman jälkeen 49 päivää tämän- ja tuonpuoleisen maailman väliä. Seitsemän seitsemän päivän jakson jälkeen ratkeaa, millaisen kohtalon sielu saa.

Kukin tarina päättyy pelästykseen. Tai sitten ei…

KELLO viisi joka ilta kummasti Leninin näköinen mies teatterilaatikoineen paukuttaa pientä rumpua. Hän ilmoittaa että ”on yamishibain aika”. Ensimmäisellä tuotantokaudella tapahtumapaikkana on leikkikentän laita, toisella tuotantokaudella ilmeisesti huvipuiston nurkkaus.

Yamishibain tarinat ovat hyvin suoraviivaisia. Useimmissa päähenkilöt ovat lapsia tai nuoria. Ensin pohjustetaan tilanne, joka alkaa normaalista. Se muuttuu nopeasti oudommaksi, kunnes se laukeaa säikähdykseen lopussa – tai näennäiseen helpotukseen. Kovin paljon enempää ei muutamassa minuutissa pystyisikään kertomaan.

Jaksot päättyvät kahdella mahdollisella tavalla. Ensimmäinen tapa on äkillinen kauhuefekti, jonka tarkoitus on säikäyttää katsoja. Vähän niin kuin Suomessa pelotellaan lapsia huutamalla ”Pöö!”. Toinen tapa on se, että tarina näyttää lässähtävän tyhjiin – kunnes katsojan aivot hetken aikaa raksutettuaan tajuavat, mitä tarinassa oikeasti tapahtui…

Otetaan esimerkki toisen tuotantokauden kolmannesta jaksosta Nakami (中身, ”Sisäpuoli”): Pikkupoika löytää ulkoa monikerroksisen venäläisen maatuska-nuken. Äiti ottaa nuken aikoen heittää sen pois. Mutta pian äiti palaa nukkea puristaen, ilmeettömällä äänellä puhuen. Äidin ollessa kylvyssä poika pihistää nuken takaisin ja alkaa avata sitä. Kerros kerrokselta paljastuu kammottavampia ilmeitä, kunnes… Ja kohta myös poika seisoo äidin vieressä ilmeettömänä, nukkea tuijottaen.

Vaikka tarinat ovat yksinkertaisia, ne ovat yllättävän toimivia. Tarinasta riippuen ne herättävät päiväsaikaan huvittuneisuutta, hämmentyneisyyttä tai säikähdystä. Mutta kun kuvittelee, että niitä katsoisi yksin yön pimeinä tunteina, samalla kuunnellen kaikkia yön ääniä yksinäisen talon ympärillä…

Vaikka animaatiossa pimeän teatterin yleisönä on lapsia, Yamishibai on ensisijaisesti aikuisten sarja. Senhän kertoo japanilainen esitysaikakin. En näyttäisi sarjaa alle 15 vuotiaille, sillä tarinat voivat aiheuttaa painajaisia.