Väritön mies

Haruki Murakami: Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage

JOKAISELLA ihmisellä on väri. Kuoleman lähellä sen voi nähdä hehkuna heidän ympärillään. Vain Tsukuru Tazaki on väritön. Hänen on lähdettävä pelottavalle matkalle omaan menneisyyteensä, ja se tuo hänet myös Suomeen.

Tunnetuimman japanilaisen nykykirjailijan Haruki Murakamin uusin teos 色彩を持たない多崎つくると、彼の巡礼の年 (Shikisai wo motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi) oli myyntimenestys Japanissa viime vuonna.

Random House on julkaissut sen englanniksi Philip Gabrielin käännöksenä, aika tarkkaan japanilaista nimeä vastaavalla nimellä Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage.

Amerikkalainen julkaisija voi jo luottaa Murakamin maineeseen ja menestykseen, ja niinpä kirja on saatavilla useina laitoksina; muun muassa kovakantisena, pehmytkantisena, Kindle-versiona ja äänikirjana. Itselleni osui pehmytkantinen isotekstinen versio, jollaisena suhteellisen tiiviissä teoksessa on 472 sivua. Se sopi hyvin ikääntyvän miehen heikkenevälle näölle. Ja onhan se joutuisaa lukeakin.

Kirja on juuri tullut saataville myös suomeksi. Tammen Keltaisessa kirjastossa julkaistun käännöksen Värittömän miehen vaellusvuodet on tehnyt Raisa Porrasmaa. Minä valitettavasti kuulin käännöksestä vasta kun olin jo ostanut englanninkielisen laitoksen. Siispä tämä blogiteksi perustuu Philip Gabrielin käännökseen.

LUKIOVUOSINAAN Nagoyassa Tsukuru Tazaki kuului viiden nuoren tiiviiseen ystäväpiiriin, joka vietti lähes kaiken aikansa yhdessä. Sitten Tazaki muutti Tokioon opiskelemaan. Hän piti kuitenkin yhteyttä ystäviinsä, kunnes yhtäkkiä  ystäväpiiri sulki hänet totaalisesti ulkopuolelle. Tsukurulle ei koskaan kerrottu syytä, muuta kuin että ”kyllähän sinä tiedät”.

Hylkäämisen trauma ajoi Tsukurun itsemurhan partaalle. Piinallisen puolen vuoden jälkeen hän oli vai haamu entisestään, murtunut ja muuttunut mies, joka kuitenkin hitaasti alkoi toipua. Haavat evät parantuneet, mutta Tsukuru kykeni painamaan ne osittain unohduksiin.

Kuten nimikin sanoo (tsukuru = luoda, valmistaa, rakentaa), Tsukuru on mies joka valmistaa konkreettisia asioita. Työkseen hän suunnittelee rautatieasemia. Hän on aina halunnut tehdä sitä, hän on kouluttautunut sille alalle, ja hän tekee sitä hyvin rautatieyhtiön palveluksessa. Tsukuru nauttii asemien katselemisesta kuten jotkut muut ihmiset nauttivat elokuvista, urheilusta tai ikkunaostoksista.

Hänen tuore naisystävänsä Sara on matkatoimistossa matkojen suunnittelijana ja matkakohteiden tiedonhankkijana, ja hän on siinä työssä etevä. Mutta Tsukurun ja Saran suhde lähtee kangerrellen liikkeelle. Sara näkee että Tsukurua painaa menneisyyden taakka, joka estää häntä elämästä täysin rinnoin.

Nuoruuden muistojen lisäksi Haruki Murrakai seuraa Tsukurun elämää kahdessa aikakerroksessa. Parikymppisenä opiskelijanuorukaisena hän on juuri onnistunut peittämään nuoruuden hylkäyksen aiheuttamat haavat. Yli kolmikymppisenä aikuisena miehenä hän joutuu Saran pakottamana repimään haavat uudelleen auki, jotta niiden todellinen parantaminen voisi alkaa.

Saadakseen selville mitä kuusitoista vuotta siten oikeasti tapahtui Tsukuru lähtee tapaamaan nuoruuden ystäviään. Tsukurun hylkäämisen syy paljastuu, mutta pian etsintäretken tarkoitukseksi muuttuu se, mitä tapahtui kahdelle ystäväpiirin tytölle.

MUSIIKKI on tietenkin vahvasti mukana tarinassa, onhan kyseessä Haruki Murakamin romaani. Musiikkia kantaa mukanaan esimerkiksi jazzpianisti Midorikawa, joka soittaa Thelonious Monkin sävelmää Round Midnight vuoren kyljessä kyyhöttävän koulun epävireisellä pianolla. Midorikawa on mies, joka odottaa kuolevansa pian. Myös Elvis Presleyllä ja elokuvasävelmällä Viva Las Vegas on pieni sivurooli.

Kirjan tärkein musiikillinen teema on kuitenkin Franz Lisztin pianosävellys Le mal du pays (Koti-ikävä) sarjasta Années de pèlerinage – Première année: Suisse (Vaellusvuodet – Esimmäinen vuosi: Sveitsi). Tsukuru Tazaki tunnistaa sävelmän kun hänen nuori ystävänsä Haida soittaa sitä levyltä.

Lukioiässä Tsukuru ei tiennyt kappaleen nimeä, mutta se on sävelmä jota yksi hänen rakkaista nuoruudenystävistään usein soitti pianolla. Se luo alakuloisen tunnelman maalaismaisemaan ja Tsukurun mieleen, ja siitä kirja on saanut nimensäkin.

Mutta enemmän kuin musiikista, Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage on tarina väreistä ja värien puutteesta. Tsukuru on tuttavapiirissään ainoa, jonka nimestä ei löydy jotain japanin kielen väriä tarkoittavaa sanaa. Hänen mielessään neljä nuoruudenystävääkin kulkevat nimillä Aka, Ao, Kuro ja Shiro –  Herra Punainen, Herra Sininen, Neiti Musta ja Neiti Valkoinen.

Tsukuru on aina kokenut olevansa väritön, hajuton ja mauton. Eläen kuin pakolaisena omasta elämästään, ilman yhtään todellista ystävää lukioiän jälkeen. Hän on myös tuntenut olevansa mitättömän näköinen ja kaikkea muuta kuin haluttu. Mutta mikään siitä ei ole kokonaan totta, sillä muut eivät ole koskaan nähneet häntä sillä tavalla. Toiset ovat jopa rakastaneet Tsukurua, mutta Tsukuru ei ole koskaan tajunnut sitä.

Pohjimmiltaan kaikki Tsukurun tarinan ihmiset ovat hyviä. Vaikka he tekevät elämässään kauheita asioita, se ei ole heidän syvin olemuksensa.

MUSTA on löytänyt miehekseen suomalaisen keramiikkataiteilijan ja muuttanut Helsinkiin. Hän on nyt kahden pienen tytön äiti. Sininen ja Punainen asuvat yhä lapsuuskaupungissaan Nagoyassa. Sininen on ryhtynyt myymään luksusautoja. Punaisen menestyvä yritys kauppaa epämääräistä yrittäjäkoulutusta. Valkoinen on kuollut väkivaltaisesti jo kuusi vuotta sitten.

Tsukuru Tazakin tarinassa Murakami palaa Norwegian Woodin teemoihin: Nuoriin miehiin ja naisiin, joiden elämä ja samalla mielenterveys järkkyy. Siihen, miten he rakentavat elämänsä tullakseen toimeen järkkymisen kanssa, haudatakseen pahat asiat syvälle menneisyyteen. Miten kaikki heistä eivät tule toimeen pahojen asioiden kanssa. Ja miten valtavasti arkuus ja tunnustamatta jäänyt rakkaus voivat muuttaa ihmisten elämiä.

Verrattuna vaikkapa teoksiin Kafka rannalla ja 1Q84 Tsukuru Tazakin tarina on tiukasti jalat maassa. Fantasia-aineksen osuus on vähäinen, jos sitä on ollenkaan. Lukijan ei tarvitse ”tyytyä” tarinan sisäiseen uskottavuuteen, sillä Tsukurun tarinalla on riittävästi ihan arkitason uskottavuutta. Murakamin surrealistiseen monikerroksisuuteen ihastuneet saattavat siis kokea tämän tylsempänä kuin Murakamin monet muut teokset.

Minun mielestäni tarinan aikarakenne ei aina toimi täysin hyvin. Lukija saattaa joutua eksyksiin aikakerrosten välillä niin että hän ei tiedä, mikä tapahtuu parikymppiselle, mikä kolmikymppiselle. Tai sitten minä olen poikkeuksellisen tarkkaamaton lukija. Toisaalta, näin viisikymppisen näkökulmasta parikymppinen ja kolmikymppinen ovat käytännöllisesti katsoen saman ikäisiä, joten ei se minua suuresti haitannut.

Tämä ei ole Murakamin parhaita teoksia. Vaikka henkilöiden psyykeen yritetään sukeltaa syvälle, he jäävät jotenkin yksiulotteisiksi. He ovat ikään kuin keskeisten ominaisuuksiensa vankeja. Myös tarinan ratkaisut kuulostavat jotenkin liian helpoilta. Menneisyyden haavojen auki perkaaminen todella tuo niihin helpotuksen. Tosielämässä näin ei taida useinkaan olla.

Mutta tuo vertailu tapahtuu siis nimenomaan Murakamin teosten kesken, ja siinä joukossa en ainakaan vielä ole huonoihin törmännyt. Yleisesti ottaen Värittömän miehen vaellusvuodet on mainio kirja. Se on ehdottomasti suositeltavaa luettavaa etenkin Murakamin ja ihmismielen luotauksen ystäville.

SUOMALAISITTAIN on tietenkin hauskaa, että osa tarinasta tapahtuu Suomessa. Menneisyyden etsintäretkellään Tsukuru tapaa Neiti Mustan ja hänen perheensä kesämökillä Hämeenlinnan lähellä. Tsukuru ajaa sinne Helsingistä pitkin metsien reunustamaa moottoritietä.

Kesäinen suomalainen metsä- ja järvimaisema korkeine mäntyineen ja riippakoivuineen saa Murakamilta ylistyksensä, vaikka hänen tietämyksensä Suomesta vaikuttaa hieman huteralta.

Silmiinpistävintä Murakamin Suomi-kuvassa on sen myönteisyys. Suomalaiset ovat iloista, ystävällistä ja auttavaista kansaa. He istuvat valoisina ja lämpiminä kesäiltoina ravintoloissa juomassa olutta ja punaviiniä, polttelemassa savukkeita ja seurustelemassa omalla merkillisellä kielellään. He ovat valmiita näkemään paljon vaivaa toisten ihmisten auttamiseksi, vaikka joskus näyttävätkin myrtseiltä.

Suomalaiset ovat myös poikkeuksellisen älykkäitä ja oppineita: Coming up with witty sayings about life seemed, after all, to be a trait shared by all Finns. The long winters might have something to do with it. Ja jopa pienet lapset puhuvat sujuvaa englantia.

Jotkut suomalaisista soittavat haitaria kadunkulmissa tai pelaavat shakkia Esplanadin puistossa, ja useimmilla on koirat. Suomalaisilla on sellaisia nimiä kuin Olga ja Edvard. Mutta mitä lienevät ne valtavat linnut jotka leijailevat moottoritien yllä? Tai pahat tontut, joista Musta kertoo suomalaisten tuon tuosta varoittelevan?

Tsukurulle jää siis Suomesta hyvin lämpimiä muistoja, vaikka ennen matkaa hän ei tiennyt Suomesta kuin peruslitanian: ”What’s there in Finland?” his boss asked. ”Sibelius, Aki Kaurismäki films, Marimekko, Nokia, Moomin.” Tsukuru listed all the names of famous Finnish things that he could think of.