Patrick W. Galbraith: The Moé Manifesto
MOE EI ole piirrostyyli eikä mangahahmo. Se ei liioin ole syrjäytyneiden miesten karu kohtalo. Se on tunnereaktio, kokemus. Selkeimmin sen sanoo psykiatri Tamaki Saito: ”Moe on rakkauden kaltainen tunne, joka kohdistuu fiktiiviseen hahmoon.”
Patrick W. Galbraithin tuore kirja The Moé Manifesto on varsin kiihkoton mutta mielenkiintoinen kokoelma. Sen keskeisenä tavoitteena on saada selvää yhdestä japanilaiseen populaarikulttuuriin liittyvästä sanasta: Mitä on moe? Samalla Galbraith hakee myötämieltä moelle.
Siinä sivussa setvitään myös otakun käsitettä ja tutkaillaan mangaa, animea ja japanilaisia pelejä hyvin monelta kantilta.
Kirjan alaotsikkona on An Insider’s Look at the Worlds of Manga, Anime, and Gaming. Sisäpuolisten näkökulmasta todellakin on kysymys.
Kirja koostuu Galbraithin kirjoittamasta johdannosta ja yhdeksästätoista haastattelusta. Haastateltavat ovat kaikki tavalla tai toisella mangan, animen ja pelien tuntijoita; ääninäyttelijöistä hahmosuunnittelijoihin ja kriitikoista psykiatreihin.
PATRICK W. Galbraith on japanilaisen populaarikulttuurin tutkija ja asiantuntija. Hän teki tohtorinväitöskirjansa Tokion yliopistossa informaatiotutkimuksen alalta. Nyt hän kirjoittaa toista väitöskirjaa kulttuuriantropologiasta.
Häneltä on aiemmin ilmestynyt kaksi kirjaa, The Otaku Encyclopedia: An Insider’s Guide to the Subculture of Cool Japan (2009) ja Otaku Spaces (2012). Ensin mainitussa hän teki selkoa japanilaisen otaku-kulttuurin keskeisistä ajatuksista ja sanoista. Jälkimmäisessä hän haastatteli otakuja itseään. Hän on myös ollut mukana tekemässä kirjoja Akihabarasta ja japanilaisista idoleista.
The Moé Manifeston on julkaissut Aasiaa käsittelevään kirjallisuuteen erikoistunut Tuttle Publishing. Englantia puhuvia lukijoita varten moe tarvitsee kirjassa painomerkin e:n päälle: moé. Muuten ääntämyksestä saattaisi tulla hyvin mielenkiintoinen. Suomalaiset lukijat eivät onneksi moista tarvinne.
Mukavasti taskukokoisessa kirjassa on kiitettävän runsas kuvitus, johon on koottu kaikki moe-ilmiön keskeisimmät kohteet Minky Momosta Miku Hatsuneen. Kaipaamaan jäin jäsenneltyä aikajanaa, jossa kirjaan sirotellut julkaisut, sarjat ja tapahtumat olisi pantu ikäjärjestykseen.
MOE EI ole yksiselitteinen sana. Eri ihmiset tulkitsevat sitä eri tavoin. Sanan merkitys myös muuttuu jatkuvasti historian myötä.
Sanana moe (萌え) on substantiivi, joka on muodostettu verbistä moeru (萌える). Se tarkoittaa nupulle tulemista. Ensisijaisesti se viittaa kasveihin, mutta sillä voidaan tarkoittaa myös esimurrosikäistä tyttöä. Sana on esiintynyt japanilaisessa runoudessa jo yli tuhat vuotta. Moe voi myös olla naisen nimi.
Aiheeseen sekoittuu myös toinen samalla tavoin ääntyvä verbi 燃える, joka tarkoittaa palamista. Silloin moe ajatellaan palavaksi intohimoksi kohteeseensa.
Kun otakut alkoivat 1990-luvulla käyttää sanaa moe suhtautumisestaan manga-, anime- ja pelihahmoihin, sitä ei juuri koskaan lausuttu ääneen. Se kirjoitettiin tietokoneella. Japanin kieltä syötetään useimmiten tietokoneelle tavumerkein, ja tekstinkäsittelyohjelma tulkitsee sen kanji-merkeiksi. Kun käyttäjä kirjoitti もえ, tarkoittaen 萌え, ohjelma usein tulkitsi 燃え. Siitä syntyi nupun ja palamisen merkillinen liitto.
Galbraithin mukaan moella on nykyisessä merkityksessään kolme keskeistä ominaisuutta. Ensinnäkin moe viittaa tunnereaktioon. Toiseksi moe ei sijaitse kohteessaan vaan kokijassaan. Kolmanneksi moen kohde on fiktiivinen hahmo, ei tosielämän henkilö tai esine. Silloinkin kun moeta tunnetaan vaikkapa junaa tai valtiota kohtaan, ei ole kyse itse kohteesta vaan siitä mielikuvasta jonka kokija muodostaa kohteesta.
MOE ON pitkään ollut olemassa sekä sanana että ilmiönä, vaikka ne eivät olekaan kohdanneet. Mangassa moe-tyyppisiä tunteita herättäviä hahmoja on ollut ainakin 1940-luvulta lähtien. Eikä kai elokuvatähtien ihailu sata vuotta sitten kovin mainittavasti eronnut moesta.
Nykymuotoinen moe syntyi vahingossa. Yhtäkkiä populaarikulttuurin tekijät havahtuivat siihen, että lapsille tarkoitettujen sarjojen nuorilla tytöillä oli myös innostunut aikuinen fanijoukko. Näin kertoo esimerkiksi Magical Princess Minky Momoa (1982) tekemässä ollut Toshihiko Sato.
Tämä fanijoukko teki myös omia ihailijateoksiaan hahmoista. Aika pian tälle joukolle alettiin varta vasten suunnitella tarinoita. Tai ei oikeastaan tarinoita, sillä moe-kiinnostus kohdistuu ensisijaisesti hahmoihin ja heidän ominaisuuksiinsa. Tarinat ovat sivuseikkoja.
Japanilaisen yleisön tietoisuuteen ajatus fiktiivisiin tyttöihin rakastumisesta murtautui viimeistään Sailor Moonin (1991) ja Neon Genesis Evangelionin (1995) nuorten neitojen myötä. Sana moe yleistyi kuitenkin vasta 2000-luvun puolella.
Otakujen keskuudessa moen huippukausi oli 2000-luvun alussa. Sen jälkeen kiinnostus on tasaantunut, mutta myös levinnyt laajalle. Nyt moeta käytetään jopa Japanin viihdeteollisuuden kansainvälisessä markkinoinnissa.
Mutta ehkä ”moe” ei voi olla samanaikaisesti ”cool”. Näin muun muassa postmodernismista, otakuista ja seksuaalisuudesta kirjoittanut kriitikko Hiroki Azuma: ”Cool Japan -ohjelman takana on lauma harhaisia suuruudenhulluja.”
MOE ON lyhyen nykyhistoriansa aikana synnyttänyt liikkeitä sekä puolesta että vastaan. Galbraith kertookin kirjansa yhdeksi tavoitteeksi tuoda moelle ymmärrystä yhtenä legitiiminä rakkauden lajina. ”Mitä haittaa siitä on kenellekään, jos joku on rakastunut johonkin hahmoon ja haluaa jakaa tämän rakkautensa toisten kanssa?”
Yksi yleinen käsitys moesta on, että se liittyy nuorten miesten syrjäytymiseen. Että manga- ja animehahmoihin rakastuvat sosiaalisesti kyvyttömät miehet, joista ei ole seurustelemaan todellisten naisten kanssa.
Ehkä näin on joskus osittain ollutkin, mutta Galbraithin tekemistä haastatteluista avautuu, että moe ei ensinnäkään ole yksinomaan miesten juttu. Toisekseen, rakkaus hahmoihin on psykologisesti erillinen rakkaudesta ihmisiin. Kumpikaan ei ole toisensa ”epätäydellinen korvike”.
Moe voi edetä aika pitkällekin. Esimerkiksi kulttuurikriitikko Toru Honda on julistanut olevansa naimisissa Misaki Kawana -nimisen sokean tytön kanssa. Tyttö on hahmo pelistä One: kagayaku kisetsu e (1998). Vuonna 2008 tuhannet japanilaiset allekirjoittivat vetoomuksen, jossa vaadittiin laillista asemaa avioliitolle fiktiivisen hahmon kanssa.
Jos animehahmoihin rakastuneet otakut tuntuvat omituisilta, suorastaan ällöttäviltä, kannattaa lukea Galbraithin kirja. Se kannattaa lukea myös, jos rakastuminen animehahmoihin tuntuu siltä omalta jutulta. Kummastakin suunnasta saattaa päästä laajentamaan ajatusmaailmaansa.
Galbraithin sanoin, ”Eikös olisi paljon hauskempaa nauttia mangasta ja animesta yhdessä.”
Futoi yatsu 