Ylhäinen prinsessa ei tanssahtele noin

Isao Takahata: Prinsessa Kaguyan taru

TÄYTEEN elämään kuuluvat ilo ja suru, syntymä ja kuolema, kauneus ja rumuus, puhtaus ja epäpuhtaus. Ja ennen kaikkea vapaus kokea niitä kaikkia.

Hetken aikaa ehdin jo luulla, että saan katsoa Prinsessa Kaguyan tarun aivan ypöyksin Kuopion perinteikkäässä Kuvakukossa. Aivan viime minuutilla yleisöksi tuli sentään kaksi muutakin ihmistä, joten meitä oli lopulta peräti kolme.

Elokuvasta kirjoittaminen heti sen katsomisen jälkeen on riski. Siinä saattaa olla liikaa tunnekuohun vallassa. Mutta menköön. Tämä elokuva on luullakseni ansainnut sen.

Jos Tuuli nousee on Hayao Miyazakin arvoinen testamentti, samaa voi taatusti sanoa Isao Takahatasta ja Prinsessa Kaguyan tarusta (かぐや姫の物語, Kaguya-hime no monogatari).

Miyazaki ilmoitti 73 vuoden iässä lopettavansa pitkien animaatioiden tekemisen elokuvan Tuuli nousee myötä. Samaa elämisen tuskaa, riemua ja rohkeutta on tulvillaan myös Prinsessa Kaguyan taru, joka luultavasti jää Studio Ghiblin toisen vanhan jäärän viimeiseksi. Isao Takahata täytti lokakuun lopulla jo 79 vuotta.

Takahata on ohjannut elokuvia harvakseltaan. Edellinen täyspitkä animaatio oli Naapurini Yamadat (ホーホケキョ となりの山田くん, Hōhokekyo tonari no Yamada-kun) vuonna 1999. Sitä edellinen oli Pom Poko (平成狸合戦ぽんぽこ, Heisei tanuki gassen Pon Poko) vuonna 1994.

Tähän mennessä maineikkain Takahatan elokuvista on maailman parhaaksi sotaelokuvaksikin mainittu Tulikärpästen hauta (火垂るの墓, Hotaru no haka) vuodelta 1988. Saattaa olla että Prinsessa Kaguyan taru jää historiankirjoihin vielä sitäkin upeampana.

Kaguyan lapsuus jää lyhyeksi.

PRINSESSA Kaguyan taru perustuu yli tuhat vuotta vanhaan japanilaiseen Bambunleikkaajan tarinaan (竹取物語, Taketori monogatari). Vanhimmat viittaukset kertomukseen ovat peräisin 700-luvulta. Myöhemmissä toisinnoissa tarinan tapahtumat sijoitetaan yleensä heian-kauden (794-1185) Japaniin, ja näin tekee myös Isao Takahata.

Jo ikääntyvä bambunleikkaaja Miyatsuko elää vaimonsa kanssa köyhässä laaksossa. Elääkseen hän kerää vuorilta bambua, josta valmistetaan niin ruokaa kuin taloustavaroitakin.

Eräänä keväänä ennen luumunkukintaa Miyatsuko kohtaa vuorilla ihmeellisen bambunverson, jonka sisältä paljastuu pienenpieni prinsessa. Pariskunta ottaa tytön kasvatikseen. Vain yhdessä ainoassa kesässä lapsesta kasvaa nuori neito, joka leikkii onnellisena naapuruston lasten kanssa.

Bambunvarret tarjoavat leikkaajalleen muutakin hyvää; Miyatsuko löytää niin kultaa kuin hienoja silkkikankaitakin. Hän päättelee onnenpotkujen olevan taivaallinen merkki, joka velvoittaa hänet tarjoamaan tytölle prinsessan arvoisen elämän.

Kulta-aarteensa turvin isä rakennuttaa pääkaupunkiin valtavan kartanon ja pestaa palvelijajoukon. Suuressa aikuistumisjuhlassa tyttö saa nimekseen Kaguya (”Kuutamoyö”). Ankara hovineito Sagami ryhtyy kasvattamaan riehakkaasta tytöstä hillittyä ja arvokasta prinsessaa.

Hovissa isää pilkataan nousukkaana, mutta Kaguyan kauneus saa valtakunnan suurimmat herrat keisaria myöten himoitsemaan häntä vaimokseen. Silti kauneinkin nainen on heille vain omaisuutta.

Isän parhaista ponnisteluista huolimatta kartanoelämä on Kaguyalle ja hänen kasvattiäidilleen vankila, jossa ei voi elää täysipainoista elämää. Kaguya kaipaa takaisin vuorille ja lapsuuden leikkitovereiden pariin.

Ylhäinen prinsessaelämä on vankila.

PRINSSESSA Kaguyan taru on visuaalisesti aivan upea animaatio. Siinä Isao Takahata viimeistelee täydellisyyteen animaatiotekniikan, jota hän käytti myös elokuvassa Naapurini Yamadat. Välillä kuvat muistuttavat tussipiirroksia, välillä laveerausta vesiväreillä, ajoittain myös hiilipiirroksia. Niin täydellisiä maalauksia ei tosin ole mahdollista tehdä käsityönä. Tarvitaan tietokoneita.

Maalauksellinen tyyli myös elää tilanteen mukaan. Vuoristomaisemissa se on hillityn niukkaväristä. Kun Kaguya pakenee kauhuissaan hovielämää, piirrokset karkaavat villeiksi lähes abstrakteiksi viivoiksi. Hienoimmillaan tekniikka on kirsikankukkasateessa ja myrskyävän meren kauhujen keskellä.

Elokuva on täynnä pieniä yksityiskohtia, joista näkee että Takahata on pohtinut aihetta vuosikausia. Maalauksellisuudesta huolimatta – tai sen voimin – jokainen kasvilaji on tunnistettavissa. Kuningaskalastajat, niittykirviset, kaskaat ja heinäsirkat ovat herkkiä ja aitoja.

Ihmishahmot ovat juuri itsensä näköisiä; niin hieman W. C. Fieldsiä muistuttava bambunleikkaaja, komea lapsuudenystävä Sutemaru kuin kulmikkaan itsetyytyväinen keisarikin. Kaikki ovat selvästi pitkän harkinnan myötä syntyneitä.

Eikä elokuvan ulkomuodon keskellä ole unohdettu tarinaakaan. Kaguyan taru on ehjä kokonaisuus viimeistä kaipaavaa katsetta myöten. Kaikesta murheellisuudestaan huolimatta se sisältää paljon myös hauskuutta ja elämäniloa.

Elokuvan suomalaisesta dubbauksesta en voi sanoa mitään; katsoin tekstitetyn version, jossa on alkuperäiset japanilaiset äänet. Siinä Kaguyan ääniroolin tekee Aki Asakura, jonka lauluääni murtuu juuri oikeissa kohdissa. Bambunleikkaajan äänenä on iäkäs näyttelijä Takeo Chii, joka kuoli ennen elokuvan valmistumista.

Elokuvan loppukohtaus on unenomaisuudessaan järkyttävän kaunis. Hayao Miyazakin pitkäaikaisen luottosäveltäjän Joe Hisaishin musiikki istuu siihen täydellisesti.

Maalauksellinen tyyli muuttuu tilanteen mukaan.