Täällä on kummituksia

Zack Davisson: Yūrei - The Japanese Ghost

Zack Davisson: Yūrei – The Japanese Ghost

(This article is also available in English)

ZACK Davissonin musta kirja Yūrei – The Japanese Ghost on yhtä aikaa asiantunteva tietoteos ja erittäin viihdyttävä lukemisto. Parempaa perusteosta japanilaisista kummituksista ei voisi toivoa.

Länsimaiset kummitukset voivat olla melkein minkälaisia tahansa, Davisson kirjoittaa. Sen sijaan japanilaiset kummitukset (幽霊, yūrei) noudattavat tarkkoja sääntöjä ja lainalaisuuksia. Niitä sitoo vuosisatainen perinne. ”Ja useimmille japanilaisille yūreit ovat hyvin, hyvin todellisia.”

Zack Davisson on japanilaiseen kansanperinteeseen ja sen monenmoisiin merkillisiin olentoihin (妖怪, yōkai) perehtynyt tutkija, kirjoittaja ja kääntäjä. Eniten hän on paneutunut olentoihin joita kutsutaan yūreiksi. He ovat edesmenneitä ihmisiä – suomeksi henkiä, haamuja, kummituksia.

Davisson on asunut useita vuosia Japanissa, mutta nykyisin hän vaikuttaa Seattlessa Yhdysvalloissa. Hänen tuore kirjansa Yūrei – The Japanese Ghost (Chin Music Press, 2015) pohjautuu osittain Sheffieldin yliopistolle tehtyyn lopputyöhön Yūrei: A Study across Time and Media.

Hän ylläpitää erinomaisen mielenkiintoista verkkosivustoa Hyakumonogatari Kaidankai. Sivusto sisältää muun muassa käännöksiä japanilaisista oudoista tarinoista (怪談, kaidan) ja kuvauksia lukuisista olennoista, kuten alaotsikkokin kertoo: Translated Japanese Ghost Stories and Tales of the Weird and the Strange.

Monelle mangan lukijallekin Davissonin nimi voi olla tuttu. Hän on kääntänyt englanniksi Shigeru Mizukin sekä Satoshi Konin ja Mamoru Oshiin mangaa. Hän on myös mukana työryhmässä, joka tekee paljon japanilaisia aineksia sisältävää amerikkalaista sarjakuvaa nimeltä Wayward. Sarjan muut tekijät ovat Jim Zub, Steve Cummings, Tamra Bonvillain ja Marshall Dillon.

DAVISSON aloittaa kummitustarinansa henkilökohtaisella kokemuksella. Japanissa hän onnistui löytämään vaimonsa kanssa erittäin halvan vuokra-asunnon. Vuokrapyyntö oli korkeintaan kolmanneksen tavanomaisesta.

Syy halpuuteen paljastui vähitellen: Asunnossa oli outo tunnelma. Pelotti katsoa yöllä peiliin, ja vuokraisäntä kielsi mitään selittämättä ehdottomasti avaamasta yhtä ovea. Katossa olevat lähtemättömät punaiset läikät tuntuivat leviävän ja suorastaan käyvän kimppuun. Jokainen asunnossa käynyt japanilainen aisti sen heti: yūrei ga deteru – täällä on kummitus.

Sitten loikataan Edo-kauteen, noin vuoteen 1750. Lahjakas nuori taiteilija Ōkyo Maruyama (1733-1795) herää hiostavana kesäyönä outoon vierailuun. Hänen vierellään leijuu kalpea kaunotar, jonka musta tukka roikkuu sekaisena. Naisella ei ole jalkoja. Nainen on hänen kuollut rakastettunsa Oyuki. Maruyama ponkaisee heti futoniltaan ja maalaa näkynsä juuri sellaisena kuin hän sen näki.

Niin syntyi tiettävästi ensimmäinen kuva yūreistä. Nuoresta iästään huolimatta Maruyama oli jo hyvin arvostettu taiteilija. Ennen kaikkea hänet tunnettiin tiukkana realistina. Hän jopa käytti eläviä alastonmalleja, mitä siihen aikaan pidettiin melkoisen sopimattomana. Kun Maruyama oli maalannut jotain, kaikki olivat varmoja, että kohde oli olemassa juuri sellaisena kuin Maruyama oli sen nähnyt.

Niin kiinnittyi kuva japanilaisesta kummituksesta: Kalpea, suorastaan sinertävä iho. Tuuhea tukka sekaisin. Vaatteena luunvalkoinen hautajaiskimono. Ja ennen kaikkea, ei ollenkaan jalkoja. Sellaisena kuva on säilynyt läpi vuosisatojen, aina nykypäivän japanilaisiin kauhuelokuviin asti.

Ōkyo Maruyama: Oyukin haamu

Ōkyo Maruyama: Oyukin haamu

JAPANILAISILLA kummituksilla on toki paljon Edo-kautta vanhempikin historia. Kummitusjuttuja on kerrottu ainakin niin kauan kuin Japanin kirjoitettua historiaa on olemassa. Kirjoitetun historian varhaisimpiin teoksiin kuuluu Kojiki (”Kertomus muinaisista asioista”), joka koottiin pönkittämään keisarin valtaa noin 1300 vuotta sitten. Kuten moni muukin asia Japanissa, monet varhaisista kummitustarinoista tulivat Kiinasta, mutta myös lukuisilla japanilaisilla paikoilla oli omia kummituksiaan.

Yūreit ovat oikeastaan olentoja, jotka kuuluisivat tuonpuoleiseen maailmaan. He ovat kuitenkin jääneet kuolemansa jälkeen roikkumaan tämänpuoleiseen. Viipymisellä on kaksi yleistä syytä: rakkaus ja viha. Tosin saattaa kuollut jäädä tämänpuoleiseen myös ihan vain antamaan unohtuneen kiitoksen sanan jollekulle hyväntekijälleen.

Yūrei voi olla neito, joka on kuollut ennen kuin on saanut kokea rakkautta. Ehkä tunnetuin tällainen neito on Kenji Mizoguchin 1953 valmistuneessa elokuvassa Ugetsu monogatari (Ugetsu – kalpean kuun tarinoita). Elokuvan taustalla on Akinari Uedan saman niminen kirja vuodelta 1776.

Yūrei voi olla murhattu tai muuta suurta vääryyttä kokenut vainaja, joka on jäänyt tämänpuoleiseen maailmaan vaatimaan kostoa. Tällainen on Oiwa, jonka mies nai suvun rahojen takia. Mies kiusasi vaimoaan loputtomasti ja lopulta murhasi hänet raivatakseen tilaa mieluisammalle rakastajattarelle.

Yūrei voi myös olla paikkaan sidottu, kuten neito Okiku. Elämässään hän oli palvelustyttö, jonka aiheettomasti syytettiin hukanneen yhden kymmenestä arvokkaasta lautasesta. Lopulta hänet tapettiin ja heitettiin kaivoon. Joka yö kaivosta kuuluu Okikun epätoivoinen ääni, kun hän laskee lautasia yhdeksään asti eikä koskaan pääse kymmeneen. Tuon kaivon oikealle sijainnille on luonnollisesti Japanissa lukuisia ehdokkaita.

KABUKI-teatterilla on tärkeä rooli yūreiden historiassa, ja yūreillä on tärkeä rooli kabuki-teatterin historiassa. Melkein jokaiseen näytelmään kuuluu ainakin yksi kummitus.

Kabuki sai alkunsa, kun nainen nimeltä Okuni tanssi estottoman tanssin kuivalla joenpohjalla Kiotossa vuonna 1603. Tosin matkan varrella kabuki muuttui sen verran, että siinä saavat näytellä vain aikuiset miehet. Kabuki on rahvaan teatteria siinä missä nō-teatteri on kuulunut eliitille. Kabuki on hakenut aiheensa kaikesta mikä vetää parhaiten yleisöä.

Ensimmäinen kummitus esiintyi kabukissa tiettävästi jo vuonna 1698, mutta kauhutarinat räjähtivät suureen suosioon vasta vuonna 1744, kun Onoe Matsusuke I pelästytti yleisönsä Tsuruya Nanboku IV:n kirjoittamassa näytelmässä. Tarinassa käärmeeksi muuntautunut kiihkeästi rakastunut neito surmaa siveydestään huolestuneen nuoren papin, ja erikoistehosteet olivat ennen näkemättömiä.

Nykyisin yūrein kasvomaalaus kabukissa on aiguma, vahvasti liioiteltu versio Ōkyo Maruyaman näkemästä Oyukin haamusta. Hahmo on tuttu myös elokuvista, joissa tehostetekniikka on antanut aivan uusia mahdollisuuksia esimerkiksi hurjan tukan käsittelylle.

Edo-kauden suosikkiviihdettä oli myös hyakumonogatari kaidankai (百物語怪談会, ”sadan oudon tarinan kokoontuminen”). Siinä joukko ihmisiä kokoontuu yhteen, sytytetään sata kynttilää, ja jokainen saa vuorollaan kertoa pelottavan tarinan. Aina kun tarina on kerrottu sammutetaan yksi kynttilä.

Kenen rohkeus riittää, kun sadas tarina kerrotaan, viimeinen kynttilä sammutetaan, ja täysi pimeys koittaa? Perinne elää edelleen etenkin kuumien kesäöiden viilentäjänä.

Tsukioka Yoshitoshi: Umanosuke Takagi ja naisen haamu

Tsukioka Yoshitoshi: Umanosuke Takagi ja naisen haamu

KUMMITUKSET, tai oikeastaan vainajien henget, ovat edelleen tärkeitä japanilaisessa yhteiskunnassa. Kuolleen pääsy tuonpuoleiseen maailmaan ei ole helppo, ja yūrei saattaa jäädä väärälle puolelle rajaa jos perinteen ja rituaalien noudattamisessa tapahtuu pienikin virhe.

Vainajia kunnioitetaan. Heillä on oma vuotuinen juhlansa, kolmipäiväinen obon, jona tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen maailman väliset seinämät ohentuvat. Helpoin tie maailmoiden välillä kulkee vesitse; kaivojen, purojen, jokien ja meren kautta.

Obon on yksi merkittävimmistä vuotuisista juhlista. Se alkoi vuosisatoja kuukalenterin seitsemännen kuukauden viidentenätoista. Nykykalenterissa tuo tulkitaan yleisimmin alueesta riippuen joko heinäkuun tai elokuun puoliväliksi. Silloin vainajia juhlistetaan ja kunnioitetaan. Heidät kutsutaan vierailemaan koteihin, ja heitä kiitetään suvun suojelemisesta vuoden aikana. Juhlan päätteeksi heidät autetaan myös huolellisesti takaisin tuonpuoleiseen maailmaan.

Vainajat voivat myös liikutella kansainvälistä politiikkaa. Yasukunin shinto-temppelissä lepää kaksi ja puoli miljoonaa sodissa kuolleiden japanilaisten henkeä. He eivät ole yūreitä, vaan eireitä, sankarihenkiä.

Jokainen Japanin johtajien vierailu Yasukunissa herättää vihaa Kiinassa ja Koreassa, jotka kärsivät pahoin toisessa maailmansodassa. Yasukunin henkien joukossa on näet 1068 tuomitun sotarikollisen henkeä, muun muassa Japanin sodanaikainen pääministeri, kenraali Hideki Tōjō.

ZACK Davissonin kirjaa lukiessa voi aluksi tuntua, että teksti lähtee helposti harhailemaan. Yhtäkkiä ei enää kerrotakaan kummituksista, vaan vaikkapa kabuki-teatterin kasvomaalaustekniikoista, kuolleiden valkoisesta kolmiohatusta, osittain myyttisestä keisarikunnan muinaishistoriasta, kirjapainotaidon leviämisestä Japaniin tai 1900-luvun japanilaisesta elokuvasta.

Pian kuitenkin käy ilmi, että jokaisella sivureitillä on mielekäs ja hyvä tarkoitus. Lukuisia japanilaisen kulttuurin yksityiskohtia selitetään juuri sen verran kuin on tarpeen pääasian ja sen yhteyksien ymmärtämiseksi. Kirjan juonessa mukana pysyäkseen lukijan ei tarvitse tuntea Japania ennestään juuri ollenkaan.

Lukijalle syntyy paljon ehjempi kokonaiskuva kuin mikä syntyisi jos keskityttäisiin yksinomaan kummituksiin. Vähän samaan tapaan kuin vaikkapa eurooppalaisista vampyyreistä lukiessaan pitää tajuta jotain valkosipulin, puisen vaarnan ja ristin laajemmista merkityksistä. Muuten tarinasta menee paljon hukkaan.

Yhden lisäavun lukijalle olisin kuitenkin vielä halunnut: Kirjassa käytetään valtavaa määrää japaninkielistä sanastoa. Vaikka sanat selitetäänkin tekstissä sitä mukaa kun ne tulevat käyttöön, olisi hienoa jos kirjassa olisi myös aakkosellinen sanasto. Silloin lukijan ei tarvitsisi etsiä, että missäs tämä jo aiemminkin esiintynyt termi selitettiinkään.

Sanaston olisi saanut aikaan laajentamalla kirjan lopussa olevaa kummitusluetteloa. Siihen Davisson on koonnut 32 nimitystä erilaisille japanilaisille kummituksille ja kuvaukset kunkin kummituksen erityislaadusta.

KIRJAN julkaisija Chin Music Press on seattlelainen vuonna 2002 perustettu pienkustantamo, joka tekee ”kauniita, kiehtovia ja edullisia” kirjoja. Yhtiö on keskittynyt Japania käsittelevään kirjallisuuteen, mutta aihevalikoimaa on vähitellen laajennettu myös Kiinaan ja Etelä-Koreaan.

Edullisuudesta en mene sanomaan mitään, mutta myös Yūrei – The Japanese Ghost on kaunis ja tyylikäs kirja. Carla Girardin suunnittelema ulkoasu on hieman vanhahtava, juuri sellainen kuin kummituskirjalle sopii.

Umpimustaan kanteen on painettu vielä mustemmalla Ōkyo Maruyaman noin vuonna 1750 maalaama kuva Oyukin haamusta. Kannen kulmassa on japanilaisen nimileiman tyylisesti kummitusta tarkoittavat kanjimerkit 幽霊 (yūrei). Mustuus on saatu säilytettyä myös takakannessa erottamalla takakansitekstit irrotettavalle liuskalle.

Viitisenkymmentä sivua kirjan lopusta on omistettu kummitustarinoille itselleen. Davissonin kokoamista ja kääntämistä tarinoista saa mainiota konkretiaa sille mistä kirjassa muuten kerrotaan. Rohkea lukija voisi ehkä myös aloittaa näistä kertomuksista – monet kirjan kuvauksista tuntuvat sen jälkeen vielä todellisemmilta.

Kirja on kuvitettu mainiolla joukolla japanilaisia kummitusteemaisia maalauksia, puupainotöitä ja piirroksia.

This entry was posted in Japanin historia, Japanin kirjallisuus, Japanin kulttuuri, Japanin taide, Japanin uskonnot, kummitusjutut and tagged . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s