Pienen olennon seikkailut

ALUN PERIN yksittäisinä Twitter-novelleina ( #twitternovellit ) julkaistut pienen olennon seikkailut ovat tässä kokonaisuudessaan. Huomattakoon, että kyse on todellakin yksittäisistä tarinoista. Niinpä kokonaisuus ei välttämättä muodosta loogista jatkumoa.

Olipa kerran…

Sää oli ihan liian iso pienelle olennolle. Joka puolella ympärillä mätkähteli ja lompsahteli ja mäiskähteli, kun tuuli puhalsi suuret valkoiset alas puista.

Kuuntakainen avaruus oli hiljaa, mutta tunturin laella revontulet suhisivat. Liian läheltä kuului muiden olentojen hermostunut rapina.

Pieni olento ei uskaltanut edes kuulla yön isoja ääniä. Pienissäkin oli pimeän keskellä kylliksi pelkäämistä.

Pieni olento istui lumihattaralla kuusenkannon päällä. Sillä oli ikävä kuusta joka oli viety pois, mukanaan seitsemän ystävän kodit.

Pieni olento istui ison kuusen alla ja kuunteli. Kevätsateen suhina oli pelottavan kaunista.

Pieni olento heräsi hämmentyneenä. Ihana pakkasluminen metsä oli yöllä muuttunut mustaksi, märäksi ja inhottavaksi. Kaikkialta kuului litinää ja lotinaa.

Pieni olento kahlasi sohjossa, sen verran kuin pienillä jaloilla pystyi. Pimeni, pelotti ja vähän jo itkettikin. Mutta jossain täytyi olla kuiva kolo tai kuusenalus, johon käpertyä yöksi.

Pieni olento vikisi surkeasti vaikka yritti olla hiljaa. Häntä oli jäätynyt yöllä kiinni hankeen. Jyrsittävä oli, muuta apua ei tulisi ennen suojasäätä. Ottajia sitäkin enemmän.

Pieni olento katseli lumoutuneena, kuinka helmikuun aurinko valkaisi hangen peittämän maan. Se kesti vain pienen hetken, mutta eihän maailma ollut luvannut sitäkään vertaa onnea.

Pieni olento nukahti jääkiteiden helinään ison kuusen oksilla. Kuusi myhäili hiljaa itsekseen ja peitteli pienen olennon yöksi.

Pieni olento oli rakastunut. Jotain tavattoman herkkää ja kaunista katseli sitä peilikirkkaasta jääpinnasta, sammalkehysten keskeltä. Ja se hymyili.

Pieni olento yritti kuvitella, miltä tuntuisi olla pitkä. Niin pitkä, ettei tarvitsisi pelätä mitään. Niin pitkä, että näkisi huurteisten pajunvarpujen yli. Ehkä voisi jopa koskettaa pilviä.

Pieni olento löysi kuusen alta varvullisen jäisiä mustikoita. Se nukahti onnellisena, pieni vatsa täynnä ja naamalla iso sininen hymy.

Lumen pinnassa oli hauras jäinen kuori. Jalkoihin sattui joka askeleella, kun pieni olento humpsahti kuoren läpi. Se luovutti ja käpertyi nukkumaan surkean nälkäisenä.

Tuuli ulvoi ja ryski latvoissa, mutta pieni olento nukkui rauhassa. Harmaapartaiset kuuset seisoivat muurina myrskyä vastassa ja pitivät kaikki pienet ystävänsä lämpöisinä.

Pieni olento yritti laskea varpaitaan mutta osasi vain kolmeen. Paljommin niitä oli, mutta puuttuiko joku? Sitä ei voinut tietää.

Pieni olento hyräili hiljaa itsekseen. Kevätaurinko kurkki kuusenoksien välistä. Latvan tuntumassa talitintti harjoitteli titityytä, vielä hieman haparoiden. Oikeastaan pieni olento oli aika onnellinen.

Jättiläismäiset kuuset paukahtelivat pimeässä. Melkein täysi kuu pilkisti oksien välistä, kirkas kehrä ympärillään. Pieni olento puristi silmät kiinni, pelkäsi ja paleli.

Pieni olento näki kyyneleet kuun pyöreillä poskilla. Ehkä oli totta, että siellä asui surullinen prinsessa. Ehkä oli totta, että se oli surullinen prinsessa.

Kuu loisti valtavana taivaanrannassa kun pieni olento heräsi. Se ei näyttänyt enää surulliselta. Kostea lounatuuli kantoi kevään tuoksua ja sai pienen kuonon väpättämään.

Pieni olento pysähtyi iloitsemaan vihreästä valosta pohjoisella taivaalla. Se oli kauniimpi kuin kuu ja tähdet yhteensä. Mutta hetken päästä loimotus oli poissa, ja pieneen sydämeen jäi tyhjä kohta.

Kirkkaan tähtitaivaan alla pieni olento tunsi itsensä vieläkin pienemmäksi. Linnunrata aukesi valtavana kaarena pään päällä. Jotenkin se oli hyvin rauhoittavaa.

Yöllä pieni olento oli peittynyt lumeen. Se lämmitti kuin untuva ja kutitti samalla tavalla kuonoa. Pieni olento mumisi unessaan lähes onnellisena.

Kun pieni olento heräsi, koko maailma oli huikaisevan valkoinen. Aurinko tirkisti lumisten oksien välistä ison kuusen alle. Tästä tulisi hyvä päivä.

Pientä olentoa pelotti, vaikka se kuinka yritti olla varma, että karmiva ääni oli vain fasaani joka raakkui kuusiaidan alla. Entä jos se kuitenkin oli ihminen?

Oravat naksuttelivat ja juoksentelivat vanhan hautausmaan kuusten oksilla. Kisailu pöllytti lunta pienen olennon niskaan, mutta ei se oikeastaan haitannut.

Pieni olento odotti hiirenhiljaa, kunnes orava uskaltautui nappaamaan kuusensiemenen kämmeneltä. Toinen kelpasi jo helpommin. Siitä voisi alkaa ystävyys.

Pieni olento oli lätkymärkä ja kainaloitaan myöten sohjossa. Mutta ei se haitannut, sillä se oli myös korviaan myöten rakastunut.

Pieni olento iloitsi solisevasta kevätpurosta, jossa levoton koskikara sukelteli. Sen isompaa onnellisuutta oli vaikea edes kuvitella.

Pieni olento odotti innoissaan kevättä, sillä se oli sen ensimmäinen. Se halusi nähdä kukat ja lehdet, joista isommat olennot olivat kertoneet ihmeellisiä asioita.

Korviahuumaava hiljaisuus laskeutui rantaniitylle, kun joutsenet olivat lähteneet. Pieni olento tahtoi niin lentää niiden mukana pohjoiseen.

Kun lumi peitti juuri puhjenneet sinivuokot, pientä olentoa itketti. Ei se oikeastaan edes tiennyt, miksi.

Pieni olento käpertyi sohvanrakoon nukkumaan. Kukaan ei nähnyt sitä, sillä kukaan ei uskonut sen olevan olemassa. Paitsi takkuinen spanieli, joka oli ystävä.

Kostea kuono töykki varovasti pientä olentoa, kunnes se raotti silmiään. Toukokuun iltapäivän aurinko hohti kirkkaana ja lämmittikin jo vähän. Leikitään!

Hämärän rajan takaa pieni surullinen olento seurasi, kuinka viimeinen valonsäde pujahti purppuraisen pilven taakse. Elämä ei totisesti ollut reilua.

Ennen sadetta kuu oli ollut täyteläisen pyöreä. Pieni olento haisteli sateen jälkeistä kevätkoivikkoa. Ei se osannut sitä sanoiksi pukea, mutta jotenkin se rakasti tätä kaikkea.

Myrsky puisteli isojen kuusten oksia. Pieni olento napsi suloisenvihreitä kerkkiä, eikä yhtään pelännyt. Puut kyllä suojelisivat.

Sydän läpättäen pieni olento uskaltautui poimimaan yhden tuhansien joukosta. Pelotti rikkoa jotain niin suloista kuin omenapuun valkeat kukat.

Pieni olento katseli lumoutuneena, kuinka omenankukat leijuivat maahan. Se oli kuin vitilunta, mutta mystisesti ei ollenkaan kylmää.

Pieni olento pelkäsi kissoja. Ne saattoivat vaania silloinkin kun ne näyttivät nukkuvan. Ja niillä oli aika erilainen näkemys leikkimisestä.

Pieni olento seisoi silmät kiinni tuoksuvassa syreeninkukkasateessa. Oli kuin olisi ollut jossakin kaukana poissa. Silti kotona.

Oli keskiyö. Aurinko ja pieni olento tirkistelivät toisiaan kuusikkoisen mäen yli. Mustarastas vihelsi, ja vatsa oli pullollaan ketunleipiä. Oli suorastaan liian hyvä olla.

Pieni olento kyyhötti ruttojuuren lehden alla ja odotti kuuron loppumista. Salamat rätisivät yötaivaalla. Ukkosen täytyi olla jumala, niin kaunis se oli.

Myrskytuuli ravisutti suuria kuusia juurta myöten. Pieni olento kuunteli ulvontaa ja painautui karkeanlämmintä kaarnaa vasten. Jossain oli nyt vaarallista, mutta ei täällä.

Pieni olento ei hennonut poimia mustikankukkia. Punertavien posliinikellojen saattoi melkein kuulla helisevän. Ei se edes tiennyt, että niistä joskus kasvaisi sinisiä marjoja.

Hilpeä tuulenpuuska kätteli kulkiessaan jokaista kuusta. Se hipaisi hellästi pienen olennon pörröistä päälakea. Sitten se oli jo ahoniityn takana, ja kikatus vaimeni vähitellen.

Pieni olento punoi seppeleen mesiangervon tuoksuvista kukista ja heilutti varpaitaan puron viileässä vedessä. Sininen korento tanssahteli seppeleen ympärillä. Kaukaa alajuoksulta kantautui airojen kolke.

Rastas kiskoi vaivalloisesti kastematoa ylös maasta. Pieni olento ei osannut päättää, kumpaa sen kävi enemmän sääliksi. Oliko se hyvä asia, että oli toisen ruokaa, vai oliko se paha asia?

Liekomatto helmeili kasteesta, kun pieni olento heräsi. Alempana kuusikkorinteessä leijui ohut usva, mutta pesässä oli kuivaa ja lämmintä. Kun satakieli aloitti aamulaulun, pieni olento nukahti uudelleen.

Kaulushaikaran sumutorvi töhisi joka aamu lammen rantaryteikössä. Lintua pieni olento ei koskaan päässyt näkemään, mutta tumma ääni varmisti, että maailma oli yhä sama kuin eilen.

Pieni olento painoi simät kiinni ja toivoi sadetta. Pilvet olivat jo harmaita, mutta eivät vielä antaneet. Ahoniityn mesimarjat, mansikat ja koppakuoriaisetkin näyttivät kovin janoisilta.

Pieni olento kuunteli sateen suhinaa. Vähitellen tiheiden kuusten suojaan kerääntyi metsän arimpia otuksia. Kukaan ei päästänyt ääntäkään, mutta turvallinen tunne oli yhteinen.

Pieni olento yritti kuvitella, miltä tuntuisi lompsia ympäriinsä kuin isot olennot. Ei se onnistunut pienillä jaloilla. Väkisinkin rupesi naurattamaan.

Pieni olento oli hieman hämmentynyt. Ohut kuunsirppi erottui juuri ja juuri päivätaivaalla, ihan auringon vieressä. Mutta kaipa sillä oli tarkoituksensa.

Ensimmäiset ahomansikat olivat kypsyneet. Pieni olento pujotti kolme heinänkorteen ja kietaisi korren silmukaksi. Eväsreppu riittäisi koko päiväksi.

Pieni olento katsoi sananjalkojen takaa, kun hirvet napostelivat männyntaimien latvoja. Teki mieli maistaa, mutta mitenkäpä pienillä jaloilla. Kun hirvet jatkoivat matkaa, pieni olento hiipi etsimään tippuneita kerkkiä.

Pieni olento odotti turhaan pimeää. Elokuun ihmeelliset tähtiyöt kuuntelivat muutaman viikon päässä, mutta eivät halunneet vielä paljastaa mitään.

Pieni olento makasi hereillä karhunsammalikossa ja nautti aamuyön valosta. Joutsenet lensivät järven suuntaan, harakat muuten vaan pyrähtelivät. Orava nakkeli alas kävyn suomuja. Kaikki oli niin kuin piti.

Kyy ja pieni olento säikähtivät yhtä paljon toisiaan. Sitten ne etääntyivät vähän noloina. Käärmeellä oli kallionkolonsa ja pienellä olennolla pesänsä kuusten alla, eikä kumpikaan himoinnut toisen omaa.

Pieni olento tunsi kuinka niskavillat sähähtivät pystyyn. Se näki toisen olennon vain vilaukselta kuusten varjojen takaa ja sananjalkojen välistä. Mutta jokin taika siinä vilauksessa oli.

Pieni olento valvoi. Se ei voinut olla ajattelematta toista pientä olentoa, josta se oli nähnyt vain vilahduksen. Meitä oli toinenkin. Ehkä jopa monta. Se pani miettimään.

Aamun ensimmäisessä valossa pieni olento lähti liikkeelle. Se tuli ulos kuusten varjosta ja asteli ahon poikki, suuntaan johon arveli toisen olennon vilahtaneen. Yhtäkkiä edessä oli rautaportti.

Vuosisatojen sateet olivat taputelleet portin pehmeäksi. Se narahti helposti auki jopa pienen olennon heiveröisillä voimilla. Pieni olento kuunteli, haisteli. Tassutteli sitten arastellen villiin ruusutarhaan.

Ruusutarha oli ihmeellinen – villi ja kuitenkin järjestyksessä. Pientä olentoa isommat sateenkaaren väriset perhoset lepattivat valkoisissa kukissa kuin virvaliekit. Jämerät kovakuoriaiset möyhensivät rikasta multaa.

Pieni olento säpsähti, kun jokin vilahti syvällä ruusupensaikossa. Saattoiko se olla toinen olento? Pienen olennon pieni sydän hypähti ylimääräisen kierroksen, ja ruusujen tuoksu melkein huimasi.

Pieni olento hiipi lähemmäksi. Joku siellä kosketteli ruusuja ja hyräili yksinkertaista melodiaa. Ruusut selvästikin pitivät siitä, kuin myös perhoset.

Kyllä, se oli toinen olento! Samankaltainen kuin pieni olento, mutta jos mahdollista vieläkin pienempi. Pieni olento oli niin hiljaa että kuuli oman sydämensä lepatuksen. Uskaltaisiko sitä lähestyä?

Toinen olento jutteli hiljaa jonkun kanssa. Pieni olento ei tohtinut jäädä kuuntelemaan vaan perääntyi metsään. Se ei koskaan saanut tietää, olisiko niistä voinut tulla ystäviä.

Sen pituinen se.