TÄSSÄ eräs kertomus, jonka olen kirjoittanut #twitternovellit -hashtagilla. Lyhyt tarina on eräänlainen muunnelma pienestä tulitikkutytöstä, mutta pohjautuu tositapaukseen.
Arvi hytisi ratapihalla Gazin romussa ja luki Bhagavadgitaa. Nuorena kehässä ruhjottu nenä vinkui. Linnaan oli taas ikävä.
Joulukuu oli vielä tulematta, mutta pakkanen kiipesi kohti kolmeakymmentä. Gazin ruosteinen peltikuori ei sitä paljoa estellyt, eikä Arvilla muuta ollut.
Arvi muisti vielä viimeisen joulun Pelsossa. Lampolassa oli ollut pölyistä ja lämmintä, suorastaan kuumaa. Mutta sitten koitti vapaus.
Kauhtuneen lyyssin taskussa oli tulitikut, mutta ei mitään mitä niillä sytyttää. Ne oli parasta säästää viimeiseen hätään.
Toisessa taskussa oli pieni punakantinen virsikirja, Pelastusarmeijalta saatu, mutta sen teksti oli liian tihrua marraskuun hämärään. Hartauttahan Bhagavadgitakin oli, ja siinä oli kauniit kannet.
Elämä oli vain jotenkin vienyt sillä lailla. Salskeasta ylioppilaasta nälkään, nälästä Pelsoon. Pelsosta Pelastusarmeijan yömajaan. Pelastusarmeijalta pimenevälle ratapihalle. Ketäpä siitä voisi syyttää muuta kuin itseään.
Arvi oli jo jossain unen tai muun hämärän rajamailla, kun hän huomasi että kuorma-auton ruosteiset avaimet olivat vielä virtalukossa. Ehkä ne olivat olleet siinä koko ajan, mene ja tiedä.
Arvi väänsi avaimesta. Gaz yskäisi pari kertaa ja jyrähti sitten käyntiin. Pian ohjaamoon alkoi puskea moottorin öljynkatkuinen lämpö.
Tiistain lehdessä oli pieni uutinen romupalosta ratapihalla. Tuntemattoman miehen hiiltyneet jäännökset löytyivät peltien alta.
