Kuudesta twitternovellista koostuva pakina Kuoleman mietteistä saunassa.
RAUKEANA saunan lavolla Kuolema muisteli edeltäjäänsä. Aina nauravainen setä Amir vetäytyi eläkkeelle jo ennen Egyptin vanhaa valtakuntaa. Joskus tuntui, että viisi vuosituhatta tätä hommaa riittäisi. Toisaalta, Kuolema ihan vilpittömästi rakasti asiakkaitaan.
Kuolema nakkasi löylyä, ja ajatukset harhailivat. Amir-setä palvoi musiikkia. Hyvin vanhoja lauluja, joista Kuolemakin muisti enää hajasäkeitä. Pitäisi kysyä Luontoäidiltä, muistaisiko hän enemmän. Hänellä oli sentään pitempi kokemus kuin kenelläkään muulla.
Ei Amir-setä ollut kuollut. Ei sellaista tapahtunut. Hän oli vain – no, jotenkin poissa. Pienenä poikana Kuolema oli monet illat istunut nuotiolla apinanleipäpuun alla ja kuunnellut, kun setä kertoi monipolvisia ja rytmikkäitä tarinoitaan.
Äkkiä Kuoleman mieleen piirtyi utuinen kuva setä Amirista ja Luontoäidistä. Nuorina, hymyilevinä, kaislikossa vasten nousevaa aurinkoa. Kun tuota kuvaa katsoi aikuisin silmin, heidän oli täytynyt olla rakastavaisia. Hyvin kauan sitten.
Luontoäiti oli häärännyt viidakoissa ja savanneilla, vuoriniityillä ja kirjavilla koralliriutoilla. Setä Amir oli varmasti tehnyt työtään yhtä suurella sydämellä, mutta siitä Kuolema muisti vähän. Saunan porstuassa roikkuva viikate oli sedän peruja.
Kuolema huokaisi, avasi räppänän ja könysi saunan kuistille jäähdyttelemään. Joskus tosiaan pitäisi jututtaa Luontoäitiä, Amir-sedästä ja monesta muusta. Kuolema kaatoi pikarillisen makeaa sherryä. Sitten jonain päivänä.
