Hautajaissaatto

TÄSSÄ on koottuna yhteen twitternovelleista koostuva tarina Hautajaissaatto.

Puuskainen tuuli tuli mereltä. Harmaa lohikäärme nuokkui temppelin portilla, muka vartiossa. Varpuset napsivat kärpäsiä selkäpanssarin rakosista, rohkeimmat silmäkulmistakin. Temppeli ja lohikäärme olivat molemmat nähneet parempia päiviä, mutta niistä oli kauan.

Joskus temppeli oli kuhissut kansaa. Nyt siellä ei enää vieraillut kukaan, mitä nyt satunnainen kettu tai jokin vähäpätöinen jumaluus. Kukaan ei haravoinut lehtiä kirsikkapuutarhasta, kukaan ei kiillottanut pyhiä patsaita juhlasalissa. Sade valui sisään tervatusta katosta.

Lehtikuusesta veistettyjen lattialankkujen alla asui vihreä menninkäinen, jolla oli muija ja kolmetoista mukulaa. Muija oli rivo suustaan mutta herttainen mieleltään. Koko kuusituumainen perhe eli lohikäärmeen suojeluksessa. Voi sitä, joka tahtoisi pahaa heille.

Kerran tuhannessa vuodessa lohikäärme tarvitsi unta. Silloin menninkäinen sonnustautui muijan silittämään sotaviittaan ja kaivoi komeron perältä esi-isiltä periytyneen pertuskan. Yhden yön verran temppeli oli menninkäisen vastuulla. Hän otti sen hyvin vakavasti.

Sinä alkukesän sunnuntaina lohikäärme kurkisti lattialankkujen alle ja kutsui menninkäistä. Oli vahdinvaihdon aika, sillä lohikäärme oli kovin väsynyt. Menninkäinen herätti muijan silittämään viittaa, pesi kasvonsa, kuivasi olkiin ja marssi esiin pertuskoineen.

Lohikäärme asettui kirsikkapuun alle, veti kynnet sisään ja kääri pyrstön ympärilleen. Se nukahti heti. Menninkäinen seisoi jämerästi temppelin portilla, pertuska pystyssä ja naama peruslukemilla. Kun on kuuden tuuman mittainen, on pakko olla uskottava.

Ilta oli hiljainen, mutta pimeyden laskeutuessa menninkäinen alkoi kuulla ääniä ympäriltään. Äänet olivat aluksi vaimeita, vikinää enemmänkin kuin valitusta. Tähtitaivas loisti kirkkaana. Pian menninkäinen huomasi, että valopisteitä oli myös liian alhaalla.

Menninkäinen kuunteli levottomana. Äänet tuntuivat kiertävän hänen ympärillään, ja valopisteet alkoivat muistuttaa silmiä. Lohikäärme tuhisi syvässä unessa. Se ehkä näki unta nuoruudestaan, vuosituhansia sitten. Sen siivet nytkähtelivät kuin lentoon lähdössä.

Lohikäärmeestä ei ollut enää lentämään. Viime vuosisatoina voimat olivat hiipuneet, ja siivet olivat lakanneet kantamasta. Seikkailut olivat takana, mutta lohikäärme oli kuitenkin onnellinen. Temppelin vartijana sillä oli tehtävä ja menninkäisissä ystäviä.

Sydän pamppaillen menninkäinen seisoi vartiossa läpi yön. Kun väsymys alkoi painaa liikaa, hän marssi kierroksen temppelin ympäri ja pureskeli suolaheinän lehtiä. Yhtäkkiä juuri ennen auringonnousua silmät ja kuiskeet katosivat hämärään.

Kun päivä oli melkein puolessa, menninkäinen meni varovasti herättelemään lohikäärmettä. Lohikäärme ei liikahtanutkaan, ja kun tarkemmin katsoi, se ei edes hengittänyt. Suuret vihreät silmät olivat puoliksi auki, mutta sielua niistä ei enää näkynyt.

Menninkäinen rakensi ystävälleen valtavan rovion. Koko menninkäisperhe katseli, kuinka valkoinen savu nousi huimiin korkeuksiin. Sinne lähti harmaan lohikäärmeen liha, mutta sielu oli mennyt jo edeltä yöllisen saattoväen mukaan.

Kategoria(t): omat tuotokset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.