TÄHÄN on koottuna yhteen twitternovellien ketju, joka muodostaa tarinan sukupolven vaihtumisesta Kuoleman ankarassa tehtävässä.
KUN TÄYSIKUU tulee esiin, tuhatpäinen naakkaparvi jähmettyy kesken lennon kohti yöpuuta. Vastapestyille lakanoille on ripoteltu viininpunaisia tulppaaneja. Lattialankkujen oksat nousevat nitisten, täynnä mettä tirsuavia kirsikoita. Kuolema näkee levotonta unta.
Setä Amir ehkä muistaisi tarkemmin, mutta jos Kuolema laski oikein, se täyttäisi kevään korvalla 6000 vuotta. Sedän saappaisiin viikatemiehen vaativassa virassa se oli astunut viitisen tuhatta vuotta sitten. Yhtäkkiä ajatus harhaili pienen olennon koulutukseen.
Kuolema kaatoi 25-vuotiasta Chivas Regalia tulppaanilasiin, asettui silmät kiinni keinutuoliin. Haisteli, maisteli – ja yritti olla ajattelematta Ukrainaa. Meeri haki 1910-luvulta kellarissa levänneen pölyisen pullon, koska ystävä näytti lopen uupuneelta.
KORKEALTA Kuolema katsoi Ukrainan kevättalvisia aroja, levottomia kyliä ja hermostuneita kaupunkeja. Ja Kuolema itki.
Murhemielin Kuolema vaelsi Pripyatin aavekaupungissa. Se muisti hyvin aurinkoisen huhtikuun päivän vuonna 1986. Ja nyt Ukraina oli jälleen mustan myrskyn silmässä. Jälleen kaikui lasten huuto ”Pomogite!”
Kello viisi aamuyöstä koko maailmankaikkeus pysähtyi sekunniksi. Ukrainasta uupuneena, ihmislajiin syvästi pettyneenä Kuolema kuoli. Samalla kellonlyömällä pieni olento kasvoi täyteen mittaansa, sillä hän oli nuori Kuolema.
KANERVIA kukkivalla rinteellä syvällä pohjoisessa Kuoleman haudalla on vain nimetön graniittilohkare. Lohikäärmeet vierittivät sen paikalleen. Sieltä nuori Kuolema hakee rohkaisua, kun omat voimat eivät tahdo riittää. Se on hyvä paikka.
Vaikka selkää vihloi, nuori Kuolema istui pitkiä öitä perimässään kirjastossa. Oli niin paljon opittavaa. Oli tiedettävä toden ja tarujen olennot. Kasvit ja kivet. Kansat ja kylät. Tuulet ja tähdet. Ja sitä enemmän oli ymmärrettävä: Viha ja rakkaus. Hyvä ja paha.
Epävarmana pieni olento mittaili Kuoleman viikatetta. Ennen kauhistuttanut kapine istui nyt kädeksi muotoutuneeseen käpälään. Ystävän suuriin saappaisiin pelotti astua, mutta se tuntui oikealta. Oli aika, oli tehtävä, ja tekijän täytyi kasvaa sen mittaiseksi.
Nuori Kuolema harjoitteli Meerin hopeareunaisen peilin edessä. Pitääkö näyttää julmalta, kohtalokkaalta, vääjäämättömältä? Armeliaalta ystävältä? Pohjattoman murheelliselta? Nuori Kuolema muisti edeltäjäänsä ja tajusi: Ei pidä näyttää. Pitää olla.
TARINA oli pitkä ja monipolvinen. Paikoitellen se oli rommin maustama, mutta nuori Kuolema kuunteli herpaantumatta. Vanhan merikarhun parta oli harmaa ja silmät sameat, mutta muisti oli kirkas: ”Kunpa olisimme pystyneet jättämään nuorille paremman maailman.”
Äkkiä vanha metsästäjä tunsi viiman hiuksissaan. Korkeudesta hän näki kotilaakson hohtavan kevätauringossa, kauniimpana kuin koskaan. Villi riemu myllersi myös nuoren Kuoleman rinnassa, kun se johdatti vanhuksen tuulihaukkana seuraavaan elämään.
Koko yön pyrytti, mutta viidennella tunnilla Aamutähti välkähti esiin lumiverhon takaa. Rakovalkealla nuori Kuolema hyräili Rautavaaraa, sillä se ei saanut unta. Yhtäkkiä revontulet aloittivat taikatanssinsa, ja hetken aikaa nuori Kuolema oli onnellinen.
MEERI halasi vielä Kuolemalta tuoksuvaa niittyvillatyynyä. Hän muisti, kuinka Kuolema oli vaeltanut Sallan tuntureita isän kanssa. Pikkuinen Meeri oli saanut ratsastaa Kuoleman vankoilla hartioilla. Kuolemalta hän oli myös oppinut lukemaan pohjoista luontoa.
Meerin oli pakko tunnustaa itselleen, että hän oli rakastanut Kuolemaa. Rakasti kai vieläkin, vaikka Kuolema ei enää ollut täällä. Kenellekään muulle hän ei sitä koskaan myöntäisi. Mutta hän toivoi pääsevänsä joskus samaan paikkaan, mikä se sitten olikin.
Maaliskuun kymmenentenä, 360 vuoden kypsässä iässä, kuulu velho ja parantaja Meeri lähti. Sanottiin, että hän kuoli suruun. Mutta rajan toisella puolella, pohjoisella portilla, Kuolema oli häntä vastassa, hymy kasvoilla ja syli auki.
Futoi yatsu 