TÄMÄ on twitternovelleista koostuva kertomus siitä, miten Kuolema päätti pitkän uransa. Sekä siitä, mitä Kuolema teki sen jälkeen.
Rakkaimpia aarteitaan Sylvia säilytti pronssihelaisessa arkussa. Siellä oli simpukan kuori itäisen meren rannalta. Siellä oli kämmenen kokoinen pala syvänsinistä silkkiä. Siellä oli myös helmi, jonka Kuolema oli jättänyt pantiksi: jonain päivänä se palaisi.
Jotkut kertoivat, että Sylvian helmi oli noussut meren syvimmästä syvänteestä. Toiset uskoivat, että se oli pudonnut taivaalta vuosimiljoonia sitten. Arvokas se oli, mutta miten arvokas, sen tiesi vain Kuolema. Ja Kuolema oli mennyt pois.
Puuttomalla saarella kaukana pohjoisessa, syvällä kallion alla, Kuolema havahtui. Se raotti silmiään, mutta luolassa oli pilkkopimeää. Sormet liikkuivat kankeasti. Paleli. Kuolema keskittyi ja nousi istumaan. Elämä palasi hitaasti suoniin.
Kuolema sytytti tervasoihdun. Hämärässä luolassa alkoi erottua kaksi kivipöytää. Toisella Kuolema istui itse. Toisella lepäsi ihmishahmo. Kun Kuolema tunnisti hahmon, vatsasta kouraisi syvältä. Se oli Meeri, kalpeana, kylmänä ja tavattoman kauniina.
Raskain askelin Kuolema kiipesi pitkät kierreportaat kallioluolasta maan pinnalle. Ylhäällä puuttomalla saarella paistoi kevätaurinko. Ahava pääsi esteettä puhaltamaan meren tuoksua. Kuolema lähetti äänettömän kutsun lohikäärmeille.
Kuoleman ei tarvinnut odottaa kauaa, kun vihreä lohikäärme ilmestyi horisonttiin. Sanaakaan sanomatta se kantoi Kuoleman pois pohjoiselta saarelta. Kuolema nukahti lohikäärmeen lämpöä hohkavassa selässä. Se näki hyvin sekavia unia.
Lohikäärme kantoi Kuoleman vihreälle Välimeren saarelle, jolla oli autio linnoitus. Se näki, että Kuolema tarvitsi aikaa toipua. Kuoleminen ei sentään ollut ihan pikku juttu Kuolemallekaan, etenkään kun se sattui omalle kohdalle.
Kuolema nukkui kolme vuorokautta putkeen. Vihreä lohikäärme lepäsi käpertyneenä salin lattialle, vartioi ja piti takkatulta yllä. Vähitellen Kuoleman unet muuttuivat rauhallisemmiksi, ja myöhään kolmantena iltana se hätkähti hereille.
Lohikäärme tarjoili Kuolemalle assamilaista teetä sitruunaviipaleen ja kanelikeksien kanssa. Teekuppi oli vasta puolessa, kun ovelle kolkutettiin, ja nuori Kuolema astui sisään odottamatta vastausta. Kuolemat katsoivat toisiaan silmiin ja nauroivat.
Kaksi Kuolemaa halasivat, sillä tavoin miehisen kömpelösti, mutta tosissaan. Kumpikin tiesi mitä toinen ajatteli: Kuolemanakin elämä oli helpompaa, kun oli ystävä kulkemassa rinnalla. Vihreä lohikäärme kaatoi kaksi pikarillista sherryä.
Kaksi Kuolemaa käyskentelivät vanhan luostarin oliivilehdossa. Niillä oli paljon puhuttavaa, sillä nuoren Kuoleman sydän oli kovin raskas – Ukrainasta, elämän hauraudesta, ihmisen pahuudesta. Mutta kokeneellakaan Kuolemalla ei ollut tarjota selitystä.
Kuolema lepäsi kuukauden Välimeren saarella. Vihreä lohikäärme valvoi sen vierellä, ja nuori Kuolema kävi tuon tuosta katsomassa ystäväänsä. Lepo teki tehtävänsä. Kun käsi oli taas vakaa, silmä terävä ja mieli sees, oli aika päättää.
Kuolema puntaroi pitkään ja tarkkaan. Se oli melko varma, että Luontoäiti ei pakottaisi sitä palaamaan entiseen virkaansa. Vaikka ei Luontoäidistä koskaan tiennyt. Mutta oliko Kuoleman paikka nuoren Kuoleman rinnalla – vai poissa nuoren Kuoleman jaloista?
Nuori Kuolema antoi oppi-isänsä miettiä rauhassa. Vaikka oli kevät ja uuden elämän syntymisen aika, sillä oli enemmän kuin tarpeeksi tekemistä. Kuolema ei voinut olla näkemättä, kuinka nuori Kuolema vaikutti visiitti visiitiltä uupuneemmalta.
Lopulta Kuolema päätti. Viisi vuosituhatta sai riittää. Sylvian sahramiviljelmällä Marokossa oli töitä tarjolla ahkeralle miehelle. Etenkin sellaiselle, jolla oli elämänkokemusta. Ehkäpä enemmänkin kuin töitä.
Kuolema riisui juhlallisesti mustan kaapunsa ja kimmeltävän viikatteensa, luovutti ne nuorelle Kuolemalle. ”Sinä et ole enää ’junior’. Olet ainoa.” Kuolema ei mahtanut mitään sille, että äänessä oli hitunen haikeuttakin.
Futoi yatsu 