TÄHÄN on koottuna joukko twitternovelleja, joiden aiheena on Kuoleman suhde eläimiin. Tarinat ovat erillisiä eivätkä muodosta minkäänlaista jatkumoa. Kaikki nämä (ja paljon muita) on julkaistu aiemmin Twitterissä hashtagilla #twitternovellit.
Parvi nuoria talitiaisia pörräsi kuusen oksilla. Yksi kerrallaan ne tuikkasivat hakemaan auringonkukansiemenen Kuoleman luisesta kourasta ja palasivat kuuseen kuorimaan ja syömään. Kuolema istui siinä pimeän tuloon asti. Elämä oli kaunista!
Kuolema nieleskeli palaa kurkusta. Silmäkulmaankin tuntui takertuneen jotakin. Aamuhämärässä matalassa lahdessa sätki satoja delfiinejä. Venemiehet ahersivat seassa pitkine puukkoinen. Verenpunainen aurinko nousi hitaasti kuin häveten.
Polulla oli puolisääreen uutta lunta. Tuisku oli mennyt, mutta taivaalta leijaili vielä yksittäisiä hiutaleita. Kun pilvet väistyivät kuun edestä, kalvas valo näytti Kuoleman viikatteineen. Kuolema kumartui, nosti elottoman mustarastaan lämpöiseen povitaskuun.
Vanha uroshirvi ontui vasenta etujalkaa. Sarvikruunu repsotti, karva oli takussa ja silmät hämärät. ”Ole armollinen,” se sanoi. ”Olen,” Kuolema vastasi. Hetken oli sumuista. Sitten vanhus sai lähteä pää pystyssä, uljaana kuin loistonsa päivinä.
Ihmissusi peilasi ihmeissään kuutamossa. Se oli nähnyt jotain hyvin kaunista, mutta nyt kaunis oli poissa. ”Katso peilin takaa,” Kuolema kuiskasi. ”Ei hän ole kuvassa, hän on tosielämässä.”
Nokkosperhonen räpisteli Meerin makuukamarin ikkunassa. Se oli herännyt kesken talven ja etsi turhaan reittiä ulos aurinkoon. Kuolema koppasi perhosen isojen kouriensa väliin, kuiski hiljaisen unilaulun ja piilotti nukkujan takaisin talvikätköönsä.
Sateenkaaren värinen lintu istui katajan latvassa ja lauloi. Pieni olento ihmetteli, kuinka niin kauniista eläimestä saattoi lähteä niin ruma ääni. ”Ehkä niin,” Kuolema virnisti, ”mutta kuitenkin sinäkin pysähdyit kuuntelemaan sitä.”
Kuunsirppi roikkui korkealla aamuöisellä taivaalla. Etelätuuli ajoi pilvenriekaleita sen yli. Kuolema odotti kallioiden juurella kunnes ulvonta vaikeni. Jalkapuoli susiemo jolkotti esiin, tervehti kuonollaan Kuolemaa. Se oli jo hyvin väsynyt.
Vanhan tamman viimeinen varsa syntyi jouluyönä, mutta se ei hengittänyt. Kuolema tarttui varsaa turvasta ja puhalsi ilmaa hauraisiin keuhkoihin. Kului piinallinen vartti, kunnes rinta alkoi kohoilla. Tallin näkymättömät asukkaat huokaisivat helpotuksesta.
Pimeyden laskeutuessa metsän pienet ja isommatkin olennot kerääntyivät hartaina vanhaan latoon. Kaikki tiesivät olevansa turvassa, sillä oli susiemon joulusadun aika. Satu toi metsään pyhän joulurauhan, eikä kukaan tehnyt pahaa toisille.
Jäljistä näki, että Jeti oli taas kierrellyt vuorikylässä. Ovilla oli pönkät ja ikkunaluukut olivat säpissä. Kuolema oli kyllä varoittanut sitä. Jeti oli maailman herttaisin karvakasa, mutta ihmiset pelkäsivät sitä. Ja pelkäävät ihmiset olivat arvaamattomia.
”Minä menen, en pelkää toveri Kuolemaa,” Kuolema rallatti ja hihitti itsekseen. Ruusutarhan lasihuone oli tyhjillään. Marmoripöydällä oli pähkinäkulho ja puoli kannua sherryä. Orava löysi katosta reiän, puisti lunta hännästään ja tuli ottamaan osansa.
Isot lumilepareet leijailivat alas harmaalta taivaalta. Hiljaisuus oli korviahuumaava. Kuolema seisoi Kolmiolammen rannalla ja odotti. Ensin hyvin kaukaa kuului kuukkelin vihellys. Kun se muuttui lähempänä kujerteluksi, Kuolema tunnisti vanhan metsästäjän sielun.
Kuolema kulki hämärässä metsässä, hyräili Kulkusia ja ripotteli kaikenlaista pientä. Laittoi suolakiviä hirville. Ripusti kauralyhteitä pikkulinnuille. Kaatoi pari haavanrunkoa jäniksille. Kopisteli juomapaikan auki lammen rannassa. Olihan sentään joulu tulossa.
Kuolema taputteli Yön selkää ja puheli rauhoittavia. Harmaa suomenhevonen oli peloissaan, mutta pian se antoi valjastaa itsensä kirkkoreen eteen. Hetken verryteltyään Yö lisäsi vauhtia. Kaviot haukkasivat ilmaa, ja ravi jatkui pitkin tuhattähtistä linnunrataa.
Kuolema kellui liian lämpimässä valtameressä, aika etäällä Chilen rannikosta. Se ui yhdessä seitsemän merikilpikonnan kanssa. Parvi oli hiljaa, sillä mitään ei ollut enää tehtävissä. Kaikki kilpikonnat olivat uroksia, eikä kutsuihin vastannut kukaan.
Vanhaa puistonvartijaa odotellessaan Kuolema syötti tammenterhoja Hyde Parkin oraville. Ensin rohkein uskaltautui samalle penkille, mutta pian se jo nappasi terhon suoraan kädestä. Vartija oli pyytänyt – ja saanut – jatkoaikaa lasihuoneiden sulkemiseen asti.
Kuolema harppoi dyynielämänlangan laikuttamaa hiekkarantaa, rinnallaan luiseva kulkukoira. Muistona kohtaamisesta tuktukin kanssa koira aristi vasenta takajalkaa, joka oli luutunut vänkkyräksi. Askel askeleelta kipu laantui ja lopulta kaikkosi kokonaan.
Viimeisilläkin voimilla ryhävalaan soinnikas laulu kantoi satojen kilometrien päähän. Laulu ei kohdannut kuulijaa, sillä meri oli autio ja tyhjä. Se laulu oli tehty rakkaudesta, mutta oli myöhäistä.
Vimmatusti rimpuillen viimeinen poro vajosi sulavaan ikiroutaan. Ylös kupliva metaani levisi myrkylliseen kaasuseokseen, joka oli joskus tunnettu ilmana. Kuolema solmi punaisen nenäliinan kasvoilleen, vaikka mitäpä se auttoi.
Kuuma tuhka peitti elottoman maailman. Luontoäiti nousi ja puisteli nuhjuisen mekkonsa. Tuskan läpi hymyillen hän pyyhki pois ensin kyyneleensä, sitten kaiken muunkin. Oli aloitettava alusta, ilman ihmisen kokoista virhettä.
Futoi yatsu 