Paul Gravett kirjoitti joitakin vuosia sitten kirjan Manga – 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa. Brigitte Koyama-Richard panee nyt paremmaksi kirjallaan One Thousand Years of Manga (Flammarion, Pariisi 2007, 248 sivua).
Upeasti kuvitettu kirja on oikeastaan japanilaisen kuvataiteen historia sarjakuvan näkökulmasta katsottuna. Koyama-Richard on ranskalaissyntyinen Tokion Musashi-yliopiston vertailevan kirjallisuustieteen ja taidehistorian professori, joten hänellä on mainiot edellytykset tarttua aiheeseen.
Tarina alkaa 600-luvun lopulta Asuka-kaudelta, jolloin tuntematon tekijä — mahdollisesti rakennustyöläinen — hahmotteli pilapiirroksia Houryuujin temppelin kattolankkujen nurjalle puolelle. Nuo varhaiset kasvokuvat eivät ole mangaa merkityksessä ”sarjakuva”, mutta ilmiselvästi ne ovat mangaa merkityksissä ”sutaistu kuva” ja ”pilapiirros”. Tapauksesta on kulunut runsaat 1300 vuotta.
Brigitte Koyama-Richard kannattaa Isao Takahatan tavoin ajatusta, että nykyisen mangan juuret ovat ennen kaikkea japanilaisen kuvataiteen perinteessä. Manga on osa kehityksen jatkumoa tuolta yli tuhannen vuoden takaa. Kirjallisuus ja taide ovat aina kuuluneet Japanissa yhteen — onhan jo kirjoituskin taidetta. Siksi Japani on ollut hedelmällinen maaperä sarjakuvalle.
Vankan asiantuntemuksen ja satojen esimerkkien voimalla Koyama-Richard pystyy perustelemaan kantansa varsin vakuuttavasti. Tosin amerikkalaisella ja eurooppalaisella sarjakuvallakin on mangaan vaikutuksensa.
Varhaisimmat ”sarjakuvamaiset” japanilaiset kuvat olivat emaki-kuvakääröjä. Emaki on peräisin Kiinasta, josta se levisi Japaniin Nara- (710-794) ja Heian- (794-1185) -kausilla. Vaakasuoraan avattavia jopa yli 30 metrin mittaisia kuvakääröjä tehtiin niin huviksi kuin opetukseksikin. Ne kertoivat tarinoita joskus pelkin kuvin, joskus kuvan ja tekstin voimalla.
Sarjakuvan esi-isänä mainitaan usein neljän käärön kokoelma Choujuu jinbutsu giga (”Pilakuvia eläimistä ja ihmisistä”) 1100-luvun alusta. Siinä muun muassa hilpeät sammakot ja jänikset painivat ja tärkeilevä apina johtaa uskonnollista seremoniaa. Ei tiedetä, tarkoitettiinko käärö pelkäksi huvitukseksi vai kenties aikansa uskonnonharjoituksen ja yhteiskunnan kritiikiksi. Käärö sisältää myös hahmojen suusta eteneviä kiemuroita, jotka Koyama-Richardin mukaan voisivat olla historian ensimmäisiä puhekuplia.
Edo-kauden (1603-1868) sulkeutuneessa Japanissa puupainokuvien taide kehittyi huippuunsa. Ukiyo-e (”kelluvan maailman kuvat”) syntyi 1650-luvulta alkaen kuvaamaan maallista todellisuutta — sana viittaa sekä aihevalikoimaan että painotekniikkaan. Puupainotekniikalla tehtiin niin suuria seinälle ipustettavia kakemonoja kuin kutsu- ja vieraskortteina käytettyjä pieniä mutta upeita surimonoja. Painokuvia maisemista ja nähtävyyksistä ostettiin usein matkamuistoiksi.
Koyama-Richard poimii valtavan määrän sarjakuvamaisia esimerkkejä Edo-kauden taiteesta. Tosin selvimmät tapaukset ovat vasta 1800-luvulta. Ehkä vahvin ehdokas mangan kehityslinjalle on Kyosai Kawanabe (1831-1889), joka käytti tuotannossaan muun muassa vauhtiviivoja sekä tekstiä ja kuvaa yhdistäviä kuvasarjoja. Edo-kauden loppupuolella tavallisia olivat myös ruutuina etenevät kuvasarjat, sarjakuvaa muistuttavat lautapelit ja kuvaruuduista koostuvat ensyklopediat.
Puupainotaiteen peruja on tavallaan myös mangataiteilijoiden nykyinen työskentelytapa. Painokuvien tekeminen vaati tiivistä yhteistyötä julkaisijan, taiteilijan, kaivertajan ja painajan kesken. Samoin mangataide on editorin, mangakan (tai erillisen käsikirjoittajan ja kuvittajan) ja avustajien yhteistyön tulosta.
Sanan manga keksi yksi painokuvan mestareista, Katsushika Hokusai (1760-1849) 1800-luvun alussa. Paras kuulemani sanatarkka suomennos mangalle on ”sutaistut kuvat”. Hokusai julkaisi elämänsä aikana valtavan kokoelman Hokusai manga, joka sisälsi aihekuvia kaikilta elämänalueilta. Ne oli tarkoitettu paitsi huvitukseksi myös mallikuviksi taiteen opiskelijoille.
Yksi kiehtovimmista jaksoista Koyama-Richardin kirjassa on japanilaisen sarjakuvan historia 1800-luvun lopulta 1900-luvun puoliväliin, ennen Osamu Tezukaa. Meiji-restauraation (1867) jälkeen Japani avautui länteen. Seuraavina vuosina myös pilapiirrokset (joille vakiintui nimitys manga) tulivat japanilaisiin lehtiin — tekijöinä sekä lännestä tulleita piirtäjiä että japanilaisia, yhtenä Kyosai Kawanabe.
Japanilaisen strippisarjakuvan ensimmäinen suuri nimi oli Rakuten Kitazawa (1876-1955), joka opiskeli sekä japanilaista maalausta ja puupainotaitoa että länsimaista taidetta. Hän tunsi niin eurooppalaista kuin amerikkalaistakin pilakuvaa ja sarjakuvaa, ja hän laajensi sanan manga tarkoittamaan myös sarjakuvia.
Vuonna 1905 Kitazawa perusti oman värillisen ja monikielisen lehtensä The Tokyo Puck, jossa hän julkaisi kuusiruutuisia sarjakuvastrippejä. Hänen tuotannossaan on runsaasti myös japanilaista perinnettä seuraavia kuvituksia, poliittisia pilapiirroksia ja lautapelejä.
1910-luvulla nousi ”edistyksellisen mangan” liike, jonka merkittävin nimi oli Ippei Okamoto (1886-1948). Hän muun muassa perusti Tokyo manga kain eli Tokion mangapiirtäjien yhdistyksen vuonna 1915. Hänen pilapiirroksensa erkanivat Kitazawan realismista liioittelevaan ja yksinkertaistavaan suuntaan.
Kahden ”japanilaisen sarjakuvan isän” kaudesta alkaen Japanissa nousi suuri joukko eteviä sarjakuvataiteilijoita. Kuvia tehtiin niin länsimaalaisperäiseen kuin japanilaiseenkin tyyliin. Lehtiä julkaistiin yhtä lailla lapsille kuin aikuisillekin. Esimerkiksi suuria ”mangasilmiä” nähtiin jo 1930-luvulla, ja ilmeisesti ensimmäinen science fiction -manga Tanku Tankuro alkoi ilmestyä 1934.
Toinen maailmansota katkaisi tuotannon muutamaksi vuodeksi. Heti sodan jälkeen jouduttiin sopeutumaan amerikkalaisen hallinnon rajoituksiin, jotka kielsivät muun muassa Japanin historian käsittelyn. Kun Osamu Tezuka julkaisi ensimmäiset teoksensa 1946 ja 1947, takana oli kuitenkin jo pitkä ja vankka sarjakuvan historia.
Huomattava ansio japanilaisen sarjakuvan historian säilymisessä on mangataiteilija Leiji Matsumotolla. Hän alkoi kerätä sarjakuvaa jo pikkupoikana 1940-luvulla. Nyt hänen kokoelmansa kattaa, kuten Koyama-Richard toteaa, ”kaiken 1900-luvun merkittävän mangan” sekä runsaasti muun maailman sarjakuvaa ja Edo-kauden japanilaista kuvataidetta. Huomattava osa Kyoama-Richardin kirjan kuvituksesta on peräisin Matsumoton kokoelmasta.
Vaikka mangan paalujuuret ovatkin Japanin omassa taiteessa, vaikutukset ovat kulkeneet edestakaisin idän ja lännen välillä. Japani on saanut paljon Kiinasta ja Koreasta, mutta esimerkiksi Edo-kauden taiteilijat ottivat mallia myös eurooppalaisista perspektiivin ja valon käsittelyyn.
Ranskalainen maalari ja pilapiirtäjä Georges Bigot opetti 1800-luvun lopulla maalausta Tokion sotilasakatemiassa. Siinä sivussa hän teki pilapiirroksia moniin lehtiin. Toinen pilapiirroksen eurooppalainen pioneeri oli britti Charles Wirgman, joka tuli Japaniin The Illustrated London News -lehden kirjeenvaihtajana. Pian hän perusti oman pilalehden The Japan Punch. Wirgman ja Bigot vaikuttivat huomattavasti vuosisadan vaihteen japanilaisten pilakuvien ja sarjakuvien tyyliin.
Eurooppalaiset impressionistit ja art nouveau -taiteilijat ihastuivat japanilaisiin puupainotöihin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, samaan aikaan kun ukiyo-e oli Japanissa hiipumassa. Vastaavasti muutamat nykyjapanilaiset mangataiteilijat ovat ottaneet mallia heistä. Näyttävintä on Alphonse Muchan ornamentaalisen tyylin vaikutus mangakaryhmä Clampin teoksiin.
Osamu Tezukan tiedetään ihailleen esimerkiksi Noboru Oshiron sarjakuvaa Kisha ryokou (”Junamatka”) vuodelta 1941. Kuten moni muukin suuri mangataiteilija, hän tuhlasi lapsena taskurahansa sarjakuviin. Mutta suuri vaikutus hänen elokuvalliseen tyyliinsä oli myös amerikkalaisen Walt Disneyn animaatioilla. Jopa Atomun (Astro Boy) kaksi sarvimaista hiustupsua ovat saaneet mallia Mikki Hiiren korvista — tupsu ei koskaan Atomun liikkuessa jää piiloon toisen taakse.
Mutta ovat Disney-yhtiötkin ottaneet mallia Tezukasta. Jotkut suorastaan pitävät Leijonakuningasta muunnelmana Tezukan Janguru taiteista (joka tunnetaan englanniksi nimellä Kimba the White Lion).
Aiheet, tyylit ja vaikutukset kulkevat edelleen edestakaisin. Japanilainen Makoto Yukimura tekee mangaa viikingeistä. Lukuisat suomalaiset piirtävät mangatyylistä sarjakuvaa. Japanilaiset osallistuvat parhaillaan Batmanin animointiin, ja amerikkalaiset tekevät näytelmäelokuvaa Akirasta.
Sitä mukaa kun mangan suosio Japanissa on laskenut ja siirtynyt verkkoon, mangaa ja animea on yhä tietoisemmin tehty myös kansainvälisille markkinoille.
Kun Koyama-Richard esittelee valikoiman merkittäviä nykymangakoita, hän aloittaa kahdella naisella: Riyoko Ikeda ja Hinako Sugiura. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että näistä Hinako Sugiura oli minulle ennestään täysin tuntematon.
Riyoko Ikeda tunnetaan ennen kaikkea mangasta Berusaiyu no bara (The Rose of Versailles). Sekin on yksi esimerkki vaikutusten kulkeutumisesta: Ikeda sai mangaansa paljon aineksia itävaltalaisen Stefan Zweigin kirjoittamasta Marie-Antoinetten elämäkerrasta. Ranskalainen Jacques Demy puolestaan ohjasi mangan pohjalta näytelmäelokuvan Lady Oscar.
Vuonna 2005 vain 46-vuotiaana kuollut Hinako Sugiura keskittyi mangataitessaan Edo-kauteen. Hänen mangassaan on sama henki kuin ukiyo-e-puupainotöissä, ja monet Edo-kauden mestareiden teokset vilahtelevat uusina versioina hänen kuvissaan. Hänen sarjakuvatuotantonsa loppui 1990-luvun lopussa, kun hän keskittyi tutkimaan Edo-kautta.
Itsestään selvän Osamu Tezukan ohella Koyama-Richardin esittelyihin mukaan valikoituneet miehet ovat Leiji Matsumoto, Jiro Taniguchi ja Shigeru Mizuki. Heistä erityisesti Taniguchi ja Mizuki ovat suosittuja Ranskassa. Kirjaan on myös haastateltu Matsumotoa ja hänen mangakavaimoaan Maki Miyakoa, Taniguchia ja Mizukia. Kirjan lopussa on vielä lyhyt luku animesta, johon on jututettu Ghiblin toista perustajaa Isao Takahataa.
Kirjan juoneen sopivasti Shigeru Mizukista esitellään ennen kaikkea hänen puupainotaidettaan. Mizuki on tehnyt oman loistavan versionsa Hiroshige Utagawan kuuluisasta kuvasarjasta Toukaidou gojuusan tsugi (”Itäisen meritien 53 pysähdyspaikkaa”) 1830-luvulta. Mizukin versio on tietenkin Youkaidou gojuusan tsugi (”Youkai-tien 53 pysähdyspaikkaa”). Vaativalla monivärisellä nishiki-e-tekniikalla (jossa yhteen kuvaan tarvitaan jopa seitsemäntoista eri väristä puupainolaattaa) toteutetuissa kuvissa seikkailevat Mizukin tutut kummitushahmot.
One Thousand Years of Manga –kirjassa on yksi ikävä vika: siinä on kiusallisen paljon kirjoitusvirheitä. Jo esimerkiksi parin sivun mittaisessa kronologiassa on ainakin kolmen tunnetun mangataiteilijan ja kahden sarjan nimet väärin. Sama huolimattomuus jatkuu läpi kirjan.
Mahdollisesti virheet ovat peräisin käännösvaiheesta. Samanaikaisesti englanniksi ja ranskaksi julkaistun teoksen alkuperäinen käsikirjoitus on tehty ranskaksi.
Futoi yatsu 