Draamaa paperilla

Abrams Comicarts

Eric P. Nash: Manga Kamishibai

YKSI nykyaikaisen japanilaisen sarjakuvan eli mangan juurista ulottuu hyvin pienelle näyttämölle. ”Paperiteatteri” eli kamishibai oli suosionsa huipulla 1930-luvulta 1950-luvulle, kunnes televisio ja anime kukistivat sen.

Eric P. Nash on koonnut hienon paketin kamishibain historiasta kirjaansa Manga Kamishibai – The Art of Japanese Paper Theater (Abrams Comicarts, 2009). Kirja ilmestyi jo pari vuotta sitten, mutta onnistuin saamaan sen käsiini vasta nyt.

Kamishibai ilmestyi melkein kuin tyhjästä Tokion kaduille 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa. Jo vuonna 1933 Tokiossa arvioidaan olleen 2 500 kamishibain esittäjää, joiden yleisönä oli päivittäin noin miljoona lasta.

Kamishibain esittäjä eli kamishibaiya kuljetti polkupyörän selässä puista laatikkoa. Laatikko oli nimeltään butai, näyttämö. Kun kamishibaiya asettui kadunkulmaan ja kuulutti saapumisensa paukuttamalla puista hiyogoshia, innokkaat lapset kerääntyivät pian hänen ympärilleen.

Kamishibaiya aloitti kaupallisella osuudella. Hän hankki niukan elantonsa myymällä lapsille muutamilla jeneillä makeisia ennen esitystä. Tyypillinen esitys koostui kolmesta tarinasta. Ensin tuli koominen juttu kaikille, toiseksi melodraama tytöille ja viimeiseksi jännittävä seikkailukertomus pojille.

Esittäjä kertoi tarinaa, ja samaan aikaan kuvataulut vaihtuivat butain ikkunassa. Parhaat kamishibaiyat olivat loistavia ilme- ja ääninäyttelijöitä. Heiltä sujuivat roistojen ilkeät naurut, sankareiden mahtavat julistukset ja prinsessoiden hempeät kuiskaukset.

Esittäjät taisivat myös cliffhangerit: tarina saattoi pysähtyä jännittävimpään kohtaan, ja yleisö oli tervetullutta kuulemaan jatkoa seuraavana iltana. Mielellään mukana sai olla jeni tai pari makeisia varten.

Abrams Comicarts

Huvittavasta ulkomuodostaan huolimatta Kultainen lepakko oli kamishibain suosituin supersankari.

JOS kamishibain esittäjät olivat mestareita alallaan, sitä olivat myös esitysten käsikirjoittajat ja kuvittajat. Vaihtuvissa kuvatauluissa ja niiden myötä elävissä kertomuksissa noudatettiin sommittelun ja draaman parhaita oppeja.

Kamishibaiyat vuokrasivat esitysmateriaalinsa yrityksiltä, jotka palkkasivat kuvittajia ja käsikirjoittajia. Näissä yrityksissä syntyivät kuvataulut ja tarinarungot, joita kamishibaiyat käyttivät esityksissään.

Kamishibain kuvatauluilla oli kaksi suurta eroa nykyiseen mangaan. Ensinnäkin kuvataulut tehtiin loistavilla väreillä. Toiseksi kuvataulut olivat uniikkeja taideteoksia, joita esittäjät saivat vuokrata. Oikeastaan vasta toisten maailmansodan aikana tulivat propaganda-kamishibait, joita painettiin suurina sarjoina.

Suosituimpien mestareiden töitä yritettiin myös jäljitellä. Lapset oppivat kuitenkin pian erottamaan, mikä oli oikea Kultainen lepakko ja mikä oli vääärennös.

Kamishibain aiheita poimittiin kaikkialta. Niitä nousi japanilaisesta perinteestä, mutta monet seikkailut muistuttivat huomattavasti länsimaisiakin malleja: Jules Vernen tieteistarinoita, Tarzania, Viidakkokirjaa, Peter Pania, Prinssiä ja kerjäläispoikaa…

Toisen maailmansodan jälkeen television ahdistama kamishibai yritti sinnitellä hengissä toistamalla länsimaisia satuja tytöille ja amerikkalaisia televisiosarjoja pojille: kamishibaissa esiintyivät esimerkiksi Tuhkimo ja Batman.

Abrams Comicarts

Shigeru Mizuki kuvitti tytöille tarinan kodittomasta kissanpojasta nimeltä Kuruma.

TOISEN maailmansodan pyörteissä hallitsijat totesivat kamishibain käyttökelpoiseksi, kaksikin kertaa. Ensin japanilaiset käyttivät paperiteatteria omassa sotapropagandassaan. Kuvatauluissa opetettiin pommisuojien rakentamista ja ylistettiin japanilaisten joukkojen sankaruutta. Lapsille tehtiin eläinhahmojen reippaita sotaseikkailuja.

Kun Japani oli kukistettu, amerikkalaiset käyttivät kamishibaita iskostaakseen omia ideoitaan japanilaisten mieliin. Miehitysvallan aikana japanilaisia sotataitoja ylistävät ninja- ja samuraitarinat olivat kiellettyjä.

Kamishibain väistymiseen 1950-luvulla oli useita syitä. Yksi niistä oli koulu: kun japanilaiset lapset (tai heidän vanhempansa) alkoivat kilpailla yhä vaativammassa kouluputkessa, lapsilla ei enää ollut aikaa roikkua kadunkulmissa kulkumiesten juttuja kuuntelemassa.

Televisio vei suuren osan kamishibain yleisöstä. Japanilaiset kokivat kamishibain ja television niin samankaltaisiksi, että televisiota jopa aluksi kutsuttiin nimellä denshi kamishibai, ”sähköinen paperiteatteri”.

Viimeinen isku tuli uutena vuotena 1963, kun Osamu Tezukan animaatiosarja Tetsuwan Atomu (Astro Boy) alkoi pyöriä televisiossa, ja anime valtasi lasten sydämet.

Kamishibai ei kuitenkaan kokonaan kuollut. Opettavaisia kuvasarjoja tehdään edelleen koulujen käyttöön, ja ne ovat jopa alkaneet levitä Japanista muihinkin maihin.

Abrams Comicarts

Toisen maailmansodan aikaan Japani käytti kamishibaita kansallistunnon nostattamiseen.

KAMISHIBAI-taiteilijat tunsivat monia niistä tehokeinoista, joita on totuttu pitämään mangalle ominaisina. He piirsivät suuria kosteita silmiä, joissa on kolme valotäppää. He käyttivät vauhtiviivoja ja suurin, kirkuvin kirjaimin kirjoitettuja ”äänitehosteita”.

He loivat tarinoiden jaon pojille tarkoitettuun shouneniin ja tytöille tarkoitettuun shoujoon. He tekivät tarinoita joiden aihepiirit ulottuivat ninjoista jättiläisrobotteihin, liehuviittaisista supersankareista kodittomiin kissanpentuihin ja lännenseikkailuista Andien vuoristossa japanilaiseen arkeen.

Muutamat hyvinkin tunnetut mangataiteilijat aloittivat uransa kamishibain parissa. Shigeru Mizukin Gegege no Kitaroun seikkailut alkoivat kamishibain puolella. Sanpei Shirato teki ennen mangauraansa kamishibaita. Samoin teki Kazuo Koike, joka nyt muistetaan parhaiten Lone Wolf and Cubin käsikirjoittajana.

Myös Kamishibain tunnetuimpiin sankareihin kuulunut Kultainen lepakko (Ogon Batto) jatkoi seikkailujaan mangassa. Tämä Ichiro Suzukin käsikirjoittama ja ja Takeo Nagamatsun kuvittama sarja punaviittaisesta taivaalla lentelevästä supersankarista alkoi jo 1931 – seitsemän vuotta aiemmin kuin amerikkalaisen Teräsmiehen seikkailut. Myöhemmin sarjan otti hoitoonsa Koji Kata.

Mangan tyylilajeista erityisesti gekiga on paljosta kiitollisuuden velassa kamishibain dramaturgisille opeille. Tosin oppia haettiin kauempaa myös kamishibaihin: Kamishibain kuvissa näkee paljon samoja värinkäytön ja sommittelun keinoja kuin eurooppalaisessa kuvataiteessa. Tunnettu kamishibai-taiteilija Koji Kata opiskeli Sergei Eisensteinin elokuvan teoriaa.

Abrams Comicarts

Myös amerikkalaisia sankareita päätyi kamishibai-tauluihin.

ERIC P. Nash on tehnyt hienoa työtä kaivaessaan säilyneitä kamishibai-kuvia japanilaisista arkistoista ja haastatellessaan kamishibaita vielä muistavia ihmisiä. Juuri mitään kirjan aineistoista ei ole aiemmin nähty lännessä.

Manga Kamishibai on loistava kirja, siitä ei pääse mihinkään. Kaikkien hyvien ominaisuuksien lisäksi siinä on kuitenkin muutamia heikkouksia.

Kirja ei ole kovin hyvin jäsennetty. Nash sekoittaa kronologista ja aiheenmukaista jäsentelyä tavalla joka hankaloittaa kokonaiskuvan muodostamista kamishibain kehityskaaresta. Amerikkalaisen lehtiotsikon tyyppiset nokkelat ja näppärät mutta mitäänsanomattomat otsikot eivät ainakaan auta tässä asiassa.

Kirjassa on paljon pieniä kirjoitusvirheitä, myös vuosiluvuissa. Ainakin kahdessa kohdassa kuvatekstit viittaavat vääriin kuviin.

Kaikkein eniten jäin kaipaamaan kahta kaaviota, joista kumpaakaan ei ollut. Toisen niistä olisi pitänyt listata kamishibain kehitys vuosiluku vuosiluvulta. Toisen olisi pitänyt näyttää selkeästi, miten kamishibain esittämiseen käytetty laite butai ihan tarkkaan ottaen toimii.

This entry was posted in gekiga, Japanin historia, Japanin taide, mangan historia, mangan tutkimus and tagged . Bookmark the permalink.

Yksi vastaus artikkeliin: Draamaa paperilla

  1. arua sanoo:

    Se on aina jännä kun ei meinaa muistaa, että entisaikoina oli muitakin kuin teatteri, ja että ennen telkkaria, sarjakuvia ja nettiä ihmiset seurasivat tarinoita ja fanittivat fiktiivisiä hahmoja… Vaikka mahdollisuus kuluttaa viihdettä olikin rajallisempi kuin nykyään. Jostain syystä en ole tullut ajatelleeksi sitä kovin usein.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s