Konni Zilliacus (1855-1924)
KESKEN suunnitellun maailmanympärysmatkan suomenruotsalainen kirjailija, lehtimies, aktivisti ja seikkailija Konni Zilliacus juuttui puoleksitoista vuodeksi Japaniin vuonna 1894.
Konrad (Konni) Viktor Zilliacus syntyi ”Wiipurin puolessa” Ruokolahdella vuonna 1855. Hän tottui matkusteluun jo nuorena: Ylioppilaaksi tultuaan hän opiskeli ranskaa Sveitsissä, oikeustiedettä Viipurissa ja venäjää Moskovassa.
Ennen täysipäiväiseksi kirjailijaksi heittäytymistään Zilliacus ehti tehdä monenlaista. Hän oli virkamiehenä Turun hovioikeudessa ja kenraalikuvernöörin kansliassa, mutta myös uittopäällikkönä Kymi-yhtiöllä. Mentyään naimisiin hän viljeli kolmea eri kartanoa ja harjoitti hevosten jalostusta, Wikipedia kertoo. Saipa hän siinä sivussa seitsemän lastakin.
Kartanonpidon ja matkustelun kaltaiset kalliit harrastukset veivät lopulta lähelle vararikkoa. Zilliacus pelastautui värväytymällä Hufvudstadsbladetin kirjeenvaihtajaksi ja matkustamalla Amerikkaan. Siellä hän elätti itsensä sekalaisilla töillä, muun muassa Costa Rican rautateiden rakennuksessa. Pääosan leipäänsä hän sai kuitenkin kirjoittamalla artikkeleita suomalaisiin, suomenruotsalaisiin ja amerikanruotsalaisiin lehtiin.
Vuonna 1890 Zilliacus julkaisi matkoistaan Amerikassa kirjan Mariquita och andra historier från verldens utkanter. Kirja ”otettiin vastaan niin suosiollisesti, että Zilliacus siitä pitäen viehättyi antautumaan melkein yksinomaan kirjalliselle alalle”, Juhani Aho kirjoitti Uudessa Kuvalehdessä helmikuussa 1898.
Zilliacus kirjoitti useita kirjoja, joista monet kertoivat suomalaisista siirtolaisista Amerikassa. Juhani Ahon sanoin: ”Erittäin lämpimästi, myötätuntoisesti ja ymmärtävästi on hän käsitellyt noita vierailla mailla ja oudoissa oloissa toimivia kansalaisiamme.”
Matkallaan Amerikkaan Zilliacus perehtyi myös hiilikaivostyöläisten lakkoon Saksassa, ja sai yhteiskunnallisen herätyksen. ”…kaikki se, mitä hän silloin näki, teki hänet ainaiseksi niiden ystäväksi, joien mielestä yksiin käsiin kootut pääomat tätä nykyä ovat ihmiskunnan kehityksen pahimmat esteet,” Juhani Aho kirjoitti.
VUONNA 1893 Konni Zilliacus solmi toisen avioliittonsa saksalais-amerikkalaisen liikemiehen tyttären Lilian Graefin kanssa. Samana vuonna hän onnistui saamaan sopimuksen merkittävän matkakirjan kirjoittamisesta. Sitä varten hän lähti nuoren vaimonsa kanssa maailmanympärimatkalle, joka samalla oli häämatka.
Matka vei New Yorkista ”ensin Espanjaan, sieltä Marokkoon, jossa tehtiin erittäin hauska retki sisämaahan, sieltä edelleen Genuaan ja läpi Itaalian Neapeliin”, Juhani Aho kirjoitti esitellessään Zilliacusta Uudessa Kuvalehdessä. Italiasta jatkettiin Egyptin, Ceylonin ja Intian kautta Malaskan niemimaalle. ”Ja sieltä Kiinaan, sekä lopulta Japaniin.”
Mutta Japanissa tie nousi pystyyn. Pariskunnan maailmanympärysmatkan kustantanut yhtiö teki vararikon, eikä rahaa matkan jatkamiseen ollut. Konni ja Lilian juuttuivat Japaniin peräti puoleksitoista vuodeksi. Sinä aikana perhekin ehti kasvaa kahdella pojalla, Konni nuoremmalla ja Laurilla.
Japanissa Konni Zilliacus vietti aikaansa japanilaisten taiteilijoiden kanssa ja jatkoi kirjallisia harrastuksiaan. Hän muun muassa käänsi ruotsiksi japanilaisia satuja, tarkkaili Kiinan ja Japanin välistä sotaa sekä kirjoitti kirjan nimeltä Japanesiska studier och skizzer (1896). Hän myös laati artikkeleita suomalaisiin lehtiin.
Matka pääsi jatkumaan Japanista vasta 1896, ja monen mutkan kautta perhe päätyi ensin talveksi Egyptiin ja lopulta Pariisiin.
Kesken jääneen maailmanympärysmatkan jälkeen Zilliacus asui pääasiassa Ranskassa, Suomessa ja Ruotsissa. Tuona aikana hän oli merkittävä aktivisti Suomen venäläisvastaisessa liikkeessä ja muun muassa julkaisi propagandalehteä Fria Ord. Hän myös osallistui Suomen osastojen rakentamiseen ja suomalaisuuden esilletuomiseen Pariisin maailmannäyttelyissä. Konni Zilliacus kuoli Helsingissä kesäkuussa 1924.
VUOSINA 1897-1899 Uusi Kuvalehti julkaisi useita Konni Zilliacuksen artikkeleita. Niissä hän kertoi kokemuksiaan eri puolilta Amerikkaa, niin Yhdysvaltojen kultamailta, Costa Ricasta kuin Panaman kanavan rakennustyömaaltakin. Osa artikkeleista julkaistiin sarjana otsakkeella ”Muistelmia ja kuvauksia, tosia ja todenmukaisia”.
Vuoden 1890 lopusta ensin kerran kuussa ja sitten kahdesti kuussa ilmestynyt Uusi Kuvalehti oli ajalleen poikkeusellisen hyvin kuvitettu aikakausijulkaisu. Sen tarjontaan kuuluivat niin moninaiset asia-artikkelit kuin novellit ja runouskin. Kuopiossa painettua lehteä luotsasivat kirjailija Juhani Aho ja hänen veljensä Pekka Aho (Pekka Brofeldt).
Valitettavasti vain yksi Zilliacuksen artikkeleista kertoi hänen kokemuksistaan Japanissa. Kirjoitus ”Kadun ulkomuoto Japanissa” julkaistiin vuoden 1898 viimeisessä numerossa, joka on päivätty joulukuun viimeiselle päivälle. Luultavasti Zilliacus on kirjoittanut artikkelin ruotsiksi, ja Juhani Aho on suomentanut sen.
Lämpimän kirjallisella otteella Zilliacus esitteli japanilaisia ihmisiä ja japanilaisten kaupunkien katukuvaa. Hän teki myös havaintoja Japanin nopeasta länsimaistumisesta 1800-luvun lopulla.
”PÄINVASTOIN kuin tavallisesti kuvaillaan, eivät kaupungit Japanissa ole hetikään yhtä hauskaa kuin eurooppalaiset kaupungit,” Zilliacus totesi. Yleisilme on harmaa ja tylsä ja talot ovat toistensa kaltaisia. ”Seuraus kaikesta tästä on se, etteivät japanilaiset kaupungit edes tarjoa mitään palkkiota sille, joka näkee vaivan kiivetä jollekin näköalapaikalle.”
Sitten Zilliacus kuitenkin kääntyi myönteiselle kannalle: Japanilaisen kaupungin viehätys ja rikkaus on yksityiskohdissa. ”Ei edes noitten kirjavien kuvien monivuotinen näkeminen vähennä sen harrastusta, joka todellakin on saanut silmänsä auki näkemään kaikkea.”
”Kirjavin on tietysti kadun ulkomuoto niin kutsutuissa avonaisissa satamissa, joissa ulkomaalaisilla on oikeus oleskella ja joissa niinmuodoin paljo ja erilaatuisia sekä eurooppalaisia että ei-eurooppalaisia aineksia sekoittuu japanilaisten kanssa.”
Toisin on vanhassa pääkaupungissa Kyotossa. Tosin sielläkin sähkölamput saattavat valaista kauppoja jotka myyvät ”huokeata eurooppalaista romutavaraa”, ja nuoret miehet saattavat pitää ”mustaa patalakkia muuten muuttamattoman japanilaisen puvun kanssa”.
”Mutta pääasiassa on Kyoto vielä säilynyt länsimaisista uutuuksista: sen parhaimmat liikekadut suojellaan vielä tänäkin päivänä auringolta vaatepalasilla, jotka kiinnitetään talosta taloon … kaikenlajiset käsityöläiset tekevät ammattiaan kadulla, yleiset kylpyhuoneet ovat kuten ennenkin yhteiset molemmille sukupuolille; pyhiinvaeltajat pysähtyvät, kuten aina ennenkin, jokaisen talon kohdalle …”
NAISET eivät olleet Japanissa vaihtaneet asuaan länsimaiseen. ”Naisia ei näe koskaan muissa kuin kansallispuvuissa, alemmissa kansan luokissa todella ei koskaan ei täysikasvaneita eikä lapsia.”
Sen sijaan pojilla saattoi satamakaupungeissa olla länsimainen puku. ”… näkee silloin tällöin pieniä japanilaisia pojanmoskuloita puettuina eurooppalaiseen merimiehen pukuun, eli sotilas univormuihin, jotka tekevät pienet kantajat hämmästyttävän yhdennäköisiksi samallaiseen pukuun puettujen posetiivisoittajien kanssa …”
Toinen japanilaisen katukuvan Zilliacuksen silmään pistänyt piirre oli, että kaduilla vaeltaa paljon palveluksiaan tarjoavia ammattilaisia: ”kengänpaikkaajia ja muita käsityöläisiä, romusaksoja, silmänkääntäjiä, ravintolanpitäjiä j.n.e. He ovat kaikki säilyttäneet alkuperäisyytensä harjoittaessaan muodikkaankin tavan kauppaa.” Ja ravintolanpitäjien kadulla paistamat ’läkkikalat’ olivat ulkonäöstään huolimatta herkkua.
Ihmisistä Zilliacus ihaili ”coolies”, jotka ihmisvoimin vetivät ”kaikkia ajopeliä – kepeästä ’jinrickshasta’, ihmisten kuletusta varten, raskaimpiin työkärriin”. Tosin jinricksha on kirjoitettu väärin ’jiaricksha’ – liekö virhe sitten tullut alkutekstissä vai käännöksessä.
Sitä Zilliacus hieman paheksui, että cooliet naureskelivat olkisadetakeissaan kaupunkia töllisteleville maalaisille. Paheksuntaa sai osakseen myös likavesien heittäminen kadulle. ”Säännöllisesti tuntee kylmiä väristyksiä selkärangassaan, kun ajattelee kaikkia niitä lukemattomia mikroobeja, jotka tällä tavoin alinomaa sirotetaan suojattomain kulkijain kauhistukseksi …”
Japanilaisen kadun äänimaisema viehätti Zilliacusta. ”Kaikkialla kolkkavat puukengät … joka taholta kuuluu porinaa ja japanilaisen kitarin säveliä … ja silloin tällöin jokin laulun pätkä oikein kulkkuäänellä.”
”Elämää, liikettä ja touhua on kaikkialla, mutta melu on keveämpää, niin sanoakseni valoisampaa kuin läsnimaisissa kaupungeissa.” Japanilaisesta kaupungista nimittäin puuttui vielä tuolloin jymisevä pohjasävel muitten äänien takaa: ”raitiotiet, rautatiejunat ja alituisesti kulkevat vaunun pyörät eivät ole vielä sekoittuneet leikkikalumaisiin ääniin japanilaisilla kaduilla …”
Kuvia Konni Zilliacuksella ei Japanista ollut. Uusi Kuvalehti käytti hänen artikkelinsa kuvituksena samoja piirroksia, jotka pari vuotta aikaisemmin olivat kuvittaneet japanilaisten lasten elämästä kertovaa käännösartikkelia.
KANSALLISKIRJASTON digitoitujen lehtiaineistojen kokoelma on uskomaton aarreaitta kenelle tahansa historiasta kiinnostuneelle. Kokoelmaan on tähän mennessä skannattu yli 7,6 miljoonaa sivua sanoma- ja aikakausilehdistä 1700-luvulta nykyaikaan asti. Vuotta 1910 vanhemmat aineistot ovat vapaasti luettavissa verkossa.
Tuosta kokoelmasta ovat peräisin myös ne Uuden Kuvalehden artikkelit, joihin tässä blogitekstissä viitataan. Verkossa ovat saatavilla Uuden Kuvalehden numerot vuodesta 1890 vuoteen 1901.
Futoi yatsu 