Philippe Ôtié & Li Kunwu: Minun Kiinani 2
PHILIPPE Ôtién ja Li Kunwun rumankauniin sarjakuvaromaanin Minun Kiinani toinen osa alkaa Mao Zedongin kuolemasta 1976. Se päättyy Lin isän kuolemaan 1980-luvulla. Siinä välissä Kiina muuttuu valtavasti.
Ranskalais-kiinalaisena yhteistyönä tehty kolmiosainen Minun Kiinani (Une vie chinoise) on realistisuudessaan upea sukellus kommunistisen Kiinan lähihistoriaan. Samalla se on Li Kunwun omaelämäkerta, vaikka hän esiintyykin sarjakuvassa nimellä Xiao Li.
Pitkään Kaukoidässä asunut ranskalainen Philippe Ôtié on käsikirjoittanut sarjan Lin elämän pohjalta. Li itse on itseoikeutettu ja loistava kuvittaja. Onhan hän tehnyt elämänuransa Kiinan kommunistisen puolueen propagandapiirtäjänä.
Sarjan ensimmäinen osa Isän aika (Le temps du père) kertoo Lin isästä. Kommunistisen puolueen virkailijana isä nousi merkittävään asemaan 1950-luvulla, mutta kulttuurivallankumouksen aikaan hänet vangittiin perheen maanomistajataustan vuoksi. Ihmisten kautta kerrotaan Kiinan kulttuurivallankumouksen innoittuneesta mutta kammottavasta ajasta.
WSOY julkaisi ensimmäisen osan Saara Pääkkösen laadukkaana suomennoksena viime vuonna. Toinen osa Puolueen aika (Le temps du Parti) ilmestyi tänä vuonna, ja kolmas osa Le temps de l’Argent (”Rahan aika”) on vielä tulossa.
Puhemies Maon kuolema 1976 pysäytti Kiinan.
KUN suuri ruorimies Mao Zedong oli poissa, Kiina pysähtyi valtavan hämmennyksen vallassa. Kansa oikeasti rakasti johtajaansa. ”Musertavan surun lisäksi meitä ahdistaa epätietoisuus siitä, kuinka kulttuurivallankumouksen nyt käy,” Li kirjoittaa kirjeessä isälleen.
Hämmennys ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Hua Guofeng nousi kommunistisen puolueen keskuskomitean puheenjohtajaksi. Mao Zedongin lesken Jian Qingin johtama ”neljän kopla” on pidätetty. Kulttuurivallankumous on päättynyt, ja sen hirmuteot sälytetään neljän koplan harteille. Puhemies Hua on pelastanut maan ja puolueen.
”Neljän kopla! He ovat vastuussa kulttuurivallankumouksen epäkohdista. He nostattivat ihmiset toisiaan vastaan! He vangitsivat häpeällisesti puolueen kaaderit. Juuri he ovat sabotoineet teollisuuttamme! Tuhonneet taloutemme! Mustamaalanneet kansan vapautusarmeijaa!”
Niin päättyi kymmenen vuotta kestänyt hulluus. Syyllinen oli löytynyt. Ihmiset saattoivat unohtaa menneet, olivatpa he itse toimineet kulttuurivallankumouksen aikana miten hyvänsä. ”Kun kiusallisen menneisyyden yli oli vedetty viiva, meidän ei tarvinnut muuta kuin luoda itsellemme loistava tulevaisuus.”
Kulttuurivallankumouksesta kukaan ei puhuisi mitään vuosikausiin. ”Epäilemättä siksi, että ei haluttu herättää haamuja, joita oli paljon.”
Valta vaihtui, mutta iskulauseet eivät kadonneet.
KAIKKI ei kuitenkaan ole niin siloista kuin virallinen propaganda antaa ymmärtää. Puolueen sisällä käydään ankaraa kamppailua ”vanhoillisen” Hua Guofengin ja ”uudistusmielisen” Deng Xiaopingin kesken. Vähitellen Dengin talousuudistusten linja pääsee voitolle.
Lin isä vapautuu ja saa korkean viran. Aivan lopussa isä jopa vierailee kotikylässään ja tekee jonkinlaisen sovinnon kauan sitten edesmenneiden ”porvarillisten” vanhempiensa kanssa.
Nuori Li palvelee armeijassa ja pyrkii innokkaasti kommunistisen puolueen jäseneksi. Armeijan leivissä Li elää ensimmäiset kohtaamisensa tyttöjen kanssa. Hänen kykynsä piirtäjänä nousevat vähitellen esiin.
Lin elämän suunta kääntyy, kun armeijan propagandaosasto kutsuu hänet puheilleen. Hänen piirroksensa on huomattu, ja hänet halutaan propagandapiirtäjäksi. Lopulta Li etenee puoluelehden pilapiirtäjäksi.
Kun sarjakuvaromaanin toinen osa päättyy, Kiina on hyvin toisenlainen kuin Maon kuollessa. Amerikkalaiset turistit ovat ilmestyneet katukuvaan. Pienimuotoista yritteliäisyyttä kannustetaan. Ihmisille koulutetaan kauan salassa pidettyjä asioita.
”Nuoret toverit, ei enää hukata aikaa! Opiskelkaa ja ahkeroikaa antaumuksella. Saatte nähdä, että jonain päivänä meillä kiinalaisillakin on kaikilla kaunis asunto. Jopa auto! Ja mitä kuuhun tulee – vielä mekin siellä käymme!”
Puhutaan jopa ajattelun vapaudesta, mutta sillä on rajat lehden toimituksessakin. Journalismi on sentään ”puolueen yksityisaluetta”.
Li Kunwu maalaa myös hyvin herkkiä maisemia.
PROPAGANDAOSASTOLLA Li koulutettiin piirtämään vähemmän rahvaanomaisia, hienostuneempia propagandakuvia. Eihän sopinut, että kiinalaiset sotilaat ja työläiset näyttäisivät rumilta.
Tästä opetuksesta Li on upealla tavalla luopunut Minun Kiinani -sarjakuvassa. Ihmiset ovat täydellisen todellisia: rujoja, kauniita, iloisia, väkivaltaisia, tylsistyneitä, hienhajuisia, uteliaita kuin lapset ja kieroja kuin kulkukauppiaat.
Herpaantumatta Li naurattaa ja itkettää lukijaa näyttämällä jättiläisvaltakunnan historiaa pienten ihmisten silmin. Kuvien rumuus saattaa ensi simäyksellä häiritä, mutta hyvin pian silmä alkaa pitää niitä kauniina.
Li on taitava käyttämään perspektiivejä tunteiden ilmaisussa. Esimerkiksi Lin suhdetta isään kuvaavat mainiosti isän suuret jalat ja valtavat kourat. Kuvapinnan käyttö vaihtelee muutamalla siveltimenvedolla piirretyistä maalaismaisemista täpötäyteen ahdettuihin meluisiin kaupunkikuviin.
Sarjakuvan hienoin on kolmen sivun mittainen surrealistinen kohtaus. Siinä Li näkee unta tai houretta, jossa hänen puolueuskollisuutensa joutuu vihaisten härkien ja sikojen arvioitavaksi.
Sorkkaeläinten tuomiolla.
KOSKA luen paljon käännettyä japanilaista mangaa, minua hämmensi alkuun Minun Kiinani julkaisijoiden ratkaisu ääniefektien suhteen. Ne ovat nimittäin yksinomaan kiinaksi, kiinalaisella kirjoituksella, ilman mitään käännöstä.
Sen sijaan toiseen suuntaan selitystyö on lähes tieteellisen tarkkaa. Suomennoksessa suomeksi (ja ilmeisesti alkuteoksessa ranskaksi) käännetyt tärkeät iskulauseet ja nimitykset on ruutujen reunoihin lisätty kiinaksi kirjoitettuina ja romanisoituina.
Itse asiassa ratkaisu on aika hyvä. Ääniefektien tarkalla merkityksellä ei useinkaan ole suurta merkitystä. Niiden tarkoituksen pystyy aistimaan. Innostus ja voima tulevat kaikkein parhaiten ilmi tussatulla kiinalaisella kirjoituksella.
Futoi yatsu 