Taiyo Matsumoto: Sunny
LASTENKODIN pihalle hylätty autonromu luo pienen vapauden alueen yhtä hylätyille lapsille. Taiyo Matsumoton upeassa mangassa Sunny lasten isot asiat ovat perusteellisesti pielessä, mutta pienet asiat tekevät elämästä kaunista.
Lastenkoti Tähti ei ole mikään unelmakoti. Onpahan vain paikka johon ei-toivottuja lapsia dumpataan.
Räkänokkaisen Junsuken ja hänen taaperoikäisen pikkuveljensä Shosuken äiti on ilmeisesti sairaalassa. Lapsista vanhin on Kenji, jonka äiti on lähtenyt uuden miehen kanssa jonnekin Nagoyan tienoille. Kenji asuu lastenkodissa ja jakaa aamuisin lehtiä elättääkseen juopon isänsä.
Uusi nörttipoika Sei jää lastenkotiin kun hänen äitinsä lähtee Yokohamaan. Vaaleatukkainen Haruo on kuriton ja väkivaltainen. Hänellä on olemassa vanhemmat, mutta muuta heistä ei taideta tietääkään.
Taro on hyvin iso ja hyvin yksinkertainen. Ja niin edelleen. Hännänhuippuna Kurimaru on pelkkä tyhmä koira.
Sunny on lasten valtakuntaa.
TAIYO Matsumoton (1967- ) manga Sunny (Sani) alkoi ilmestyä japanilaisessa Ikki-kuukausilehdessä helmikuussa 2011. Ensimmäiset kuusi lukua on koottu kirjaksi, joka on juuri ilmestynyt myös englanniksi käännettynä. Tyylikkään kirjan ulkoasun on suunnitellut Sekine Shinichi Studio.
VizMedian Signature-sarjassaan julkaiseman käännöksen on tehnyt Michael Arias. Arias muistetaan aiemmasta yhteydestään Taiyo Matsumotoon: Vuonna 2006 hän ohjasi yhdessä Hiroaki Andon kanssa animaatioelokuvan, joka perustuu Matsumoton mangaan Tekkonkinkreet.
Omin nokkineen pärjäämään joutuvat lapset ovat keskeisessä asemassa Matsumoton tuotannossa. Vuosina 1993-1994 mangana julkaistun Tekkonkinkreetin pääosissa ovat orpopojat Kuro ja Shiro. Mielikuvituksen ja todellisuuden rajamailla he hallitsevat synkkää ja rähjäistä Aarrekaupunkia, jossa järjestäytynyt rikollisuus rehottaa.
Vuonna 2000 Matsumoto teki mangan Go Go Monster, joka julkaistiin englanniksi Signature-sarjassa 2009. Go Go Monster on upea surrealistinen kuvaus kolmen koulupojan kasvusta viiden vuodenajan verran.
Go Go Monsterissa aikuisuus on pakostakin tulossa, vaikka “kun ihmiset muuttuvat aikuisiksi, heidän sisälmyksensä sulavat pehmeäksi mönjäksi ja heidän aivoistaan tulee kovat ja jähmeät. He tulevat täyteen toukkia ja purppuranväristä löyhkää.”
Tähden väki kokoontuu yhteen keskustelemaan asioista.
SUNNYN lastenkoti Tähden omistaja on vanha sumeasilmäinen mies, joka ei juuri enää jaksa nousta sängystä. Hän kuitenkin rakastaa kuunnella lasten ääniä. Tähden johtamisen hän on jättänyt nuorelle sukupolvelle: Öykkäri Adachi tarjoaa lasten tarvitsemaa kuria, hänen herttainen vaimonsa Mitsuko hieman hymyä. Silloin tällöin Tähdessä pistäytyy myös lasten suuresti ihailema vanhuksen pojanpoika Makio.
Tarinan ”nimihenkilö” on ruostunut Nissan Sunny 1200, joka on joskus jäänyt lastenkodin pihalle. Se on lasten oma kerhohuone, vyöhyke jolle aikuisilla ei ole asiaa. Se liikkuu vain telepatian ja mielikuvituksen voimin, mutta sillä pääsee minne tahansa.
Haruo viettää paljon aikaa Sunnyn etupenkillä. Hän elää kohtauksia synkistä rikoselokuvista Kenjiltä vohkitut aurinkolasit päässään. Sei ohjaa Sunnyn hyvin muistettua reittiä pitkin kotipihalle, mutta mielikuvitusmatkallakaan äiti ei ole vastassa. Kiko opettelee aikuisuuden alkeita Sunnyn takapenkillä yhdessä nukkien ja Kenjin pornolehtien kanssa.
Junsuke rakastaa kaikkea kiiltävää, siinä määrin että monenmoisia muiden omistuksia päätyy salaperäisellä tavalla hänen tavaroidensa joukkoon. Ei, ei hän tietenkään varasta. Ehkä jumala laittoi tavarat sinne.
Joukon lempein on lihava Taro, joka rallattaa yksinkertaista lauluaan, satoi tai paistoi. Taro on paikalla löytämässä Shosuken, kun pikkuinen joutuu hukkaan etsiessään nelilehtisiä apiloita äidille. Taro on pitämässä kädestä, kun Junsuke joutuu pelottavalle matkalle palauttamaan koulukaverin kiiltävät syömäpuikot.
Auton töytäisemä kissa saa säälliset hautajaiset, ja Haruo lupaa Megumullekin sellaiset.
TAIYO Matsumoto on yhdistänyt hienon henkilövalikoiman irtonaiseen ja herkkään tarinaan, jossa kaikesta toivottomuudesta huolimatta purskahtelee myös naurua. Tähti ei todellakaan ole mikään unelmakoti, mutta siellä lapsilla on kuitenkin hieman tilaa olla oma itsensä – toisin kuin vaikkapa koulussa.
Sukupuolisuus on vähitellen tulossa lasten elämään. Kiko on salaa pihkassa Haruoon. Haruo on salaa pihkassa Megumuun. Megumu on salaa pihkassa Kenjiin. Mutta vaikka Kenji on porukan vanhin, hänenkin seksuaalinen kokemuksensa rajoittuu Sunnyn hansikaslokeroon piilotettuihin pornolehtiin.
Lasten tulevaisuus ei näytä järin valoisalta. Sein äiti on luvannut hakea pojan kotiin ”ennen kesää”, mutta miten lienee. Toiset lapset ovat jo oppineet, että Tähteen jätetyt lapset yleensä unohtuvat sinne.
Megumu ottaa hylätyksi tulemisen raskaasti. Onko kukaan poimimassa häntä katuojasta, kun hän päätyy sinne suolet ulkona kuin auton töytäisemä kissa? Haruo vannoo olevansa paikalla ja järjestää säälliset hautajaiset kuten kissallekin.
Mutta elämässä on myös hyviä päiviä. Kuten se kun Makio tulee kylään, painii lasten kanssa sumoa ja kertoo sängyssä tarinoita vuorikiipeilystä. Tai se kun Junsuke odottaa saavansa selkäänsä mutta saakin kiiltävän makeisen. Tai se kun Haruo antaa selkään Tähden lapsia halveeraaville koulupojille. Tai se kun Taro kantaa Shosuken kotiin ja Shosuke esittelee ylpeänä nelilehtisiä apiloitaan.
Taiyo Matsumoto näyttää jälleen kerran olevansa loistava tarinankertoja. Hän pureutuu lasten elämään paljon ihoa syvemmälle, ja hän väistää kaikki aikuismaisen osoittelemisen karikot. Lapset saavat olla lapsia ja kertoa tarinaansa itse.
Futoi yatsu 